Elämästä varmuuskopio.

Sateisessa kaupungissa tiet ja kadunvarret hiljenevät. Kirkkaiden neonvalojen pinnalla liikkuvat vesipisarat kimmeltävätä timantteina yössä. Valojen epäsuorat säteet muodostavat tähtitaivaan hiljaisuuden keskelle. Neonvalotaivaan alla maailma huokaa levottomasti.

Yhden yksinäisen yksiön ikkunan verhojen takaa hohtaa keltaisena himmeä valo. Valkean lakanan päällä huokaa mieli, joka sekoittuu arkisiin ja ihaniin ajatuksiin. Puuttuu vain lepositeet käsistä ja jaloista. Ei, hän ei kärsi mielenviasta. Ei edes diagnosoidusta sairaudesta. Niin kuin hikinen iho liimautuu yön pikkutunnilla päällejätettyyn päiväpeittoon, pyörii puolialaston keho levottomasti huoneen hämärimmässä nurkassa. On maailma antanut hänelle nyt paljon. Ehkä liikaa huokauksien lukumäärää klaskien sormilla.

Vielä viikkoja sitten oli arkisien asioiden paikalleen asettaminenkin kovin raskasta. Kuin kristallilasien pinoaminen pahvilaatikoiden päälle, saattoi asioita, tunteita särkyä, kuin miljoona lasinsirua hukkuisi mustan kiitotien pintaan. Saattoi jalanpohjissa pienten terävien kivien kulmien jäljet vuotaa punaisia pisteitä kuluneelle parketille. Ja synnyttäisi syksyinen puolukkametsän kaikkine hiljaisuuksineen ja sumuineen huoneen koko pinta-alalle. Maailma oli ikkunan toisella puolella. Ja sitä peläten nukuin kaikki yöni ovi turvalukossa.

Mutta aika. Se oli juossut salaa eteen päin ja arki, joka muistutti itkevän korpin laulua, oli kääntynyt verhojen sisäpuolelle. Oli kaikessa hiljaisuudessa nyt voimakkaita sydämenlyöntejä. Oli kahvintuoksua ja kaksin kerroin taitettuja pöytäliinoja. Ja ne askeleet, jotka hetki sitten astelivat lasinsirujen päällä itkien, voimistuivat ja muistuttivat nyt enemmän tarmokasta ja iloista kansantanssia aamunkoitteessa koivunoksien alla. Oli aamuissa nyt jotakin kovin haalean vaaleaa. Kuin nousevan valkovuokon nuppu olisi avannut terälehtiään.

Olen todennut, että tässä elämässä meidän jokaisen on oltava vähän hullu. On mielenvikaista jatkaa kävelemistä myös niinä päivinä, kun jokainen askel koskettaa. Kun kipu on ylitsepääsemätöntä. Sanotaan, että hullun ei ole helppo kohdata todellisuutta. Ehkä todellisuudessa me jokainen olemmekin hieman hukassa vain siksi, että uskallamme kohdata elämän.

Olen oppinut, ettei elämää voi elää järjellä. Elämää on elettävä tunteella. Hulluna. Ja ajattelematta.

Keväinen ikkunanlauta..

Maailma on niin hassu paikka. Joskus löydät itsesi syyttämästä kaikesta pahasta, joskus taas hyppimässä onnesta. Onko mahdollista, että miehilläkin olisi kuukautiset? Olen tässä jo jonkin aikaa taistellut ajatuksieni kanssa. Kiitos hänelle, joka elämääni nyt valaisee, pelkästään hyvien mietteiden vallassa..

Olin varma, vakuutin itselleni ja muille, että me jotkut olemme luotu kävelemään tätä elämänpolkua yksin. Tiedän ihmisiä, jotka pienissä punaisissa mökeissään kutoo sukkaa itselleen. Jotka illalla nukahtavat kapean sängyn sisälle ja heräävät kahvin tuoksuun, jonka itse ovat keittäneet. Pitkään uskoin siihen tunteeseen, että joskus joku saattaa syntyä ja kuolla yksin.

Mutta nyt. Maailma muuttuu. Olen saattanut astua jonkinlaiseen aikapoikkeamaan. Ehkä toiseen ulottuvuuteen, koska sanojani olen alkanut pyöristelemään. Olen alkanut kumoamaan joitakin uskomuksia ja pyyhimään kirjasta niitä sanoja, jotka sisältävät vain yhden ihmisen. Olen alkanut uskomaan, että Meille jokaiselle on se jokin tai joku. Onko se se oikea, ei kukaan voi kertoa. Tiedän, että se pitää itse selvittää ja katsoa. Kaikelle on tarkoitus. Ehkä se, että joinakin aamuina olen itkenyt. Että on ollut päiviä, kun sormieni päissä pisteli. Uskon nyt, että niillä jokaisella kyyneleellä poskipäillä, jokaisella kirosanalla ja vihalla on ollut vain suurempi taka-ajatus minun varalleni. On ehkä vihattava ja sisältä kuoltava voidakseen syntyä uudelleen ja taas uskoa. Siihen vaaditaan vaan voimaa, jota joko omaa tai sitten ei. Toiset valitsevat sen helpon polun. Toiset pysähtyvät ja toiset jatkavat matkaa. Sinä yhtenä tummana, aivan tavallisena iltapäivänä päätin ottaa yhden askeleen. En tiedä, olisiko se ollut viimeinen, mutta nyt voin sanoa, ettei varmasti ole ainoa.

Voisin sydäntäni kuunella ja teille kaikille sanoa, että uskokaa. Mutta ei, en sano. Se tieto ei ketään auta. Se ei auttanut minuakaan. Ei, vaikka sanoisin sen lempeällä äänellä. Vaikka kertoisin, kuinka minäkin löysin sen polun, jota on kevyempi kulkea. Voin vain toivoa, että kaiken tämän harmauden ja surun keskellä jokainen uskaltaa ottaa sen yhden askeleen eteen päin. Jokainen kerta, kun tuntuu ettei jaksa, etsii sen viimeisen pikkuisen enkelin olkapäältä ja hypähtää eteen päin. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta vain ja ainoastaan katsomalla se selviää.

OH my GOOOOOD!

Ei voi olla.. Tätä blogia ei pieni sydän ollut enää muistanut, mutta niin kuin teiden risteyksessä usein käy, törmäät tuttuihin. Täällä olen. Kaikissa sielun ja elämän voimissani. Kaksi vuotta on kulunut, enkä edes uskalla vanhoja kirjoituksiani lukea. Tiedän, mitä ne pitävät sisällään eikä se tuska koskaan taida kadota. Mutta laastarien ja useiden siteiden avulla ovat suuret vuotavat ruhjeet paikattu.. Oh, rakkautta!

Jatkan taas blogini päivittämistä, minkä kerkiän. Haluan teille kirjoittaa ja kertoa. Uskokaa auringonlaskun lämpöön. Ja tähtien valon puhtauteen ! <3

Lost inside of grey reality.

Still finding away back to his life. Lost and scared. Do not know where to go, what to do. Sad. Powerless and have no intrest to life at the moment. Can´t tell. Can´t ask help. Trying to survive by himself.

Fleet Foxes - The Shrine / An Argument
Awesome song. Awesome Stop Motion video. You should watch it. You should listen it.

superficial moment..

In my dreams, I don´t mind if he would come and be with me.. 

But yes, only in my deepest dream..

David Beckham.

Have you seen my rainbow?

En tiedä mikä on, kun tuntuu, että jokainen päivä on yksi suuri taistelu. Jokaisena aamuna en vain halua nousta sängyltä ja jokainen ilta, on edellistä mustempi. Olen menettänyt toivoni ja kaiken voimani. Johonkin ja jostakin syystä. Olo on hirveän voimaton ja pelokas ja minä, minä painaudun kuoreni sisälle yhä syvemmälle. On ollut päiviä, kun olen vain istunut hiljaa ja miettinyt vailla yhtään ajatusta. Olen katsonut auton ikkunasta ohi kiitäviä maisemia tuntematta mitään. Miksi olenkaan nyt niin voimaton, etten voi väittää edes vastaan, kuinka helppo olisikaan luovuttaa!

Ainoana haaveena on vain pieni toive. Se, että pääsen pois. Haluan kadota, juosta karkuun ja ihan oikeasti jättää kaiken taakseni. Jos tilanteeni olisi toinen, mutta tuntisin kuin nyt, katoaisin. Tai olisin jo kadonnut. En jaksa soittaa, en vastata puhelimeen. En jaksa kirjoittaa; en edes vilkuttaa, kun ohiajana ihminen minulle hymyilee. Olen loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti ja minut tekee surulliseksi se, etten voi sitä kenellekkään kertoa.

Voi syystuuli, puhalla pois murheeni. Puhalla minutkin ja nosta ilmaan. Anna minun liitää vapaana. Vailla kahleita. Vailla surua. Voi toivon, että puhallat pois pilveni. Että aurinko paistaisi ja toivon taas avaisi - sydämessäni!

No More Divisions by Julien Drolon

Yksin ja yhdessä. Vailla rajoja. Käsi kädessä, kaikki elämän lahjoja.
Jokainen elämän arvoinen. Elä, niin kuin olisi päivä viimeinen.
Chance, gift, give..