Olet ollut paljon mielessäni, vaikka en sinua vielä tunne. Olen sinua ajatellut, vaikka en ole edes kanssasi puhunut. Olen tuntenut kosketuksesi ihollani, vaikka et ole vierelläni nukkunut. Olen itkenyt olkapäällesi, vaikka et ole edes olemassa.
Juoksin puuvillapellolla, nostin untuvat ilmaan ja lensin. Tunsin olevani pilvissä, vaikka jalkani oli sidottu maahan. Tunsin olevani vapaa, vaikka vanki synkän mielen olen jo pitkään ollut.
Puuvillasta minä sinut tekisin, vaaleasta ja pehmeästä. Huovuttaisin pään ja silmät. Korvanlehdet. Värjäisin hiuksesi ruskeiksi ja silmäsi sinisiksi. Olisit minun puuvillamieheni, jonka kanssa silloin lensin. Jonka olkapäätä vasten sain itkeä ja kuka uskalsi minua koskettaa.
Puuvillasta tekisin lankaa ja sinulle vaatteet kutoisin. Tekisin housut ja paidan, solmiokin kutoisin mustasta. Kuiskaisisit korvaani viimeiseksi yöllä ja hmyilisit ensimmäiseksi aamulla. Suutelisin pehmeitä huuliasi ja tuntisin kuinka kätesi kutittaisivat ihoani.
Puuvillasta lankaa tekisin ja siitä sydämen kutoisin. Värjäisin kullalla ja hopealla, punaisella. Siitä tekisin vahvan ja hyvän. Tekisin niin ison, että sen tunne voisi yön kadottaa ja minut saisi nauramaan.
Voi kesä ja puuvillapellot, jossa tuuli heilutti varsiasi ja kutitti jalkojani. Jonne pakenin ja johon nukahdin pilvilinnojen herraita ihaillen. Nykyään peittää betoni ja teräs herkän maasi, ei kasva enää puuvilla, vain kylmä kaupunki päälläsi lepää. En siitä asti voinut päällesi nukahtaa, mutta ajatuksissani sä vielä elät. Rakas puuvillamies ja pellot niin valkeat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti