Ja sinä aamuna, kun linnut heräilivät pesistään ja kuuset kuiskailivat toisillee, istuin kiven päällä hymyille ja katsoin. Katsoin maailmaa kosteiden silmieni läpi ja näin jotakin kaunista. Istui lintu puun päällä, se lauloi herkällä äänellä ja tuo ääni, joka katosi metsän hämärän helman alle, oli voimakas ja hauras. Ääni porautui ajatusteni keskelle enkä kuullut enää muuta kuin tuon laulun. Ja pian lintu hiljeni, se katsoi minua ja tuntui, että se halusi sanoa jotakin. Hiljaisuus ei ole koskaan ollut niin äänekästä, kun se sinä hetkenä oli. Ja usva, joka kaartoi metsäpolun lailla ympärilläni katosi ja valo, jota harmaat oksat olivat piilossa pidelleet säihkyivät metsäpuron pienillä, niin herkillä laineilla. Ja kuin sateen jälkeen metsästä tuli valoisa ja lempeä paikka, se ei pelottanut ja huomasin tuhansien pienten silmien vaeltavan kuusikon reunalla. Jokainen niin pelokas ja niin utelias. Hetken ne olivat kanssani kunnes katosivat aamuun ja jatkoivat unohtumatonta elämää omien puuhiensa kanssa.
Ja niin hetki muuttui vuodeksi, vuodet äärellisen vastakohdaksi ja tunsin, että olin löytänyt maailmasta sen pienen paikan, jossa sodat olivat fantasiaa ja murheet vain unohdettuja tarinoita menneisyydestä. Ja sinä hetkenä kun tuo lintu nousi lentoon, nousin minäkin ja tunsin kuinka taivaan ja maan välinen raja kasvoi ja olin vapaa. Vapaa kuin iltarukous pienen lapsen suusta lausuttuna. Katsoin alas ja suuret havupuut olivat muuttuneet rikkaruohojen rykelmäksi pienten hiekanjyvien juurille. Ja aurinko, joka hitaasti ja kainosti oli noussut metsän takaa, hymyili suurena kiintopisteenä pääni yläpuolella.
Potkaisin vauhtia ja sukelsin läpi pilvilaivaston, jota komensi parvi muuttolintuja. Ne tulivat ottamaan kevättä vastaan. Vahvoilla siiven iskuilla ne ruoskivat pilvilauttaa kohti pohjoista, itse liitelivät vahvoina etelään, kohti lämpöä ja heräävää kevättä. Hetken minä katsoin niitä, ne kiihdyttivät ja katosivat taivaanrannan taakse, saatoin kuulla vain ilmavirran rikkovan hiljaisuutta. Oli taivas kietonut minut ympärilleen, en enää tuntenut surua. Olin vain sielu, jonka ruumis oli tuona aamuna jäänyt alas metsän hämärän juureen. Aurinko paistoi yhä voimakkaammin ja sen säteet kietoutuivat ympärilleni, ne nostivat minua kohti ääretöntä. Huomasin jalkojeni alle kerääntyviä pilviä. Ja se kirkkaus, kun säteet ja pilvet taistelivat keskenään sai minut sulkemaan silmäni. Ja tuo tuuli, joka liikutti raskasta pilvilaivastoa allani humisi korvissani enkä enää ajatellut. Ja tiesin, että aikani oli tullut ja olin muuttunut osaksi maailmankaikkeutta, olin loputon ja ääretön. Olin kaikkialla, mutta silti en missään. Ja tiesin, että olin poissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti