Hiljaisuudessa suuria tunteita..

Vuodatan itseäni, sanoiksi oloni laitan. Viha on ystäväni, usko hiipunut. Yksin kun istuu ja katsoo ohi kulkevia ihmisiä harmaan lasin läpi tuntee, kuinka yksinäinen ihminen voi olla, vaikka ystävät olisivatkin ympärillä. Vaikka facebookin profiilissa on useita satoja ystäviä, kaipaa jotakin todellista, konkreettista, jota pitää kädessä. Tunteet, ilo ja suru, pettymys ja kaipuu ovat suuria elementtejä. Niistä vain voin haaveilla. Voin haaveilla siitä, että joskus saan olla sellainen kuin olen. Alhainen itseluottamus, perinteikäs suomalainen mies, joka ei tyydy siihen mitä on annettu. Siihen mitä et voi muuttaa. Joskus toivon niin kovasti olevani aivan kuka muu tahansa. Joskus ajattelen onko jollain asiat vielä huonommin kuin sillä, jonka kasvot aina peilistä heijastuu. Useasti olen miettinyt, että ajattelen liikaa ja pelkään tehdä sen, mikä olisi aikoja sitten pitänyt tehdä. Monesti mietin, huutaisinko vain maailmalle todellisen minäni ja eläisin niin kuin ajattelen. Eläisin edes pienen hetken omana itsenäni. Minuna! Vai ryöminkö edelleen pieneen kolooni nuolemaan haavojani ja kiroamaan omaa säälittävää itseäni? Kuka sen minulle kertoisi.

Joskus tuntuu, että on niin paljon helpompaa vai valittaa kuin tehdä asialle jotakin. Olen valehdellut itselleni ja valehdellut muille. Olen säälinyt itseäni, mutta en ole tehnyt asialleni yhtään mitään. Tiedän että voin syyttää vain itseäni. Voin katsoa peiliin häpeillen, voin uskotella itselleni sen johtuvan muista, ei minusta. Silti kirjoitan täällä nimettömänä, valitan ja suren kuinka huono elämä minulla on.

Nyt kun hiljaisuus ympäröi minut ja ajatukseni pääsevät valloilleen, voin vain kuvitella millaista olisi elää rohkeana, millaista kun tattuisin tähän hetkeen kiinni ja haistattelisi paskat niille, jotka uskovat minun elämäni olevan myös heidän. Näyttää keskisormea kaikelle. Potkisin kiviä käytävillä, huutaisin metsässä, kiroilisin pihalla. Heräisin silti sellaisena kuin olen. Joka aamu. Joka ilta nukahtaisin ja tietäisin, että kuka minä oikeasti olen.

Silti tiedän, että en ole yksin. Olen nähnyt heitä, jotka häpeävät, niin kuin minä. Olen nähnyt myös heitä, jotka iltaisin ristivät kätensä ja toivovat etteivät näkisi enää huomista. Olen silti onnellinen, vaikka sisälläni huutaa tuo yksinäinen poika, joka ei vielä ole puhunut. Tuo ujo, vihainen poika, joka haluisi vain rakastaa. Rakastaa juuri sitä mahdotonta. Sitä mikä on kielletty, mistä ei puhuta. Toivon kaikille, että he voisivat elää omaa elämäänsä vailla syvää häpeää. Elää niin kuin ensimmäisestä huudosta hautaan asti tulisi.

“The most terrible poverty is loneliness,

and the feeling of being unloved.”

Mother Teresa of Calcutta