Ilta pimenee, aamut hämärät herättää..

Illan viimeisen tunnin aikana en unta saanut. Päässäni pyöri niin monta murhetta, että en tiennyt mistä aloittaa. Vedin peiton korviini asti ja toivon kaiken pahan katoavan. Jäin haaveilemaan sinusta, jota en vielä tunne, jota tuskin koskaan tapaa, jonka viereen nukahdan ja jonka vierestä voin aamun ensimmäisen tuoksun nuuhkaista uneliaita silmiä hieroen. Mutta silti haaveilin sinusta. Kosketuksesta. Sinusta, joka halaa mniua kun itken, sinusta joka nauraa tyhmille jutuilleni ja sinusta, joka kulkee käsi kädessä kanssani, vaikka jalkojeni alla hiertää kivikko.

Aamupalan jälkeen oloni oli vielä väsynyt sekä yksinäinen, mutta jotenkin tunsin ja ajattelin, että päivä voisi olla ehkä parempi, kuin ne joihin heräsin eilen. Eilen ja edellispäivänä. Päätin heittää murheeni, suruni, naulakkoon ja pitää vapaapäivän omasta elämästäni. Silti, vaikka kuinka paljon pieni ihminen tahtoo kaiken taas kääntyvän hyävksi, ja silti kun sanotaan, että murheet eivät seuraa onnellista, istuin työpaikalleni ja tunsin, kuinka maailma murjaisi minua. Lyö lyötyä, ei hän alemmas voi vajota, mutta potkaisi ihmistä, joka uskoo onnen kääntyvän, putoaa yhä syvemmälle. Pettymys ja suru. Toivoisin, että kyynel voisi puhdistaa maailmani, pois kaiken pahan vierittää vetten alle. Mutta ihmisiä, jotka toivovat muille hyvää, jotka tekevät hyviä asoita ja jotka tahtovat maailmasta parempaa paikkaa eivät saa sitä, mitä metsään huutaa. En tiedä kuinka paljon ihminen voikaan kestää, ennen kuin ote irtoaa ja luovuttaa. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä, että joskus edes tuntisi olevansa onnellinen. Edes hetken, oli se sitten auringon viimeinen säde ennen horisonttiin katoamista tai ensimmäinen sadepisara voikukan lehdellä.

Pidän silti muurini. Jos kysyt miten voin - hymyilen. Jos kysyt mitä kuuluu - naurahdan.

Silti itken sisälläni kunnes kyyneleetkin tuntuvat onnelta.