Hiekanjyväonnellisuus.

Olen nähnyt ohikiitävien kuusten latvoja, jotka voimakkaina kurottavat tähtiin. Olen nähnyt maassa makaavia koivunoksia ja tuntenut niiden sisällä elämän. Olen katsellut rantakivien liikettä aaltojen voimaa vieroksuen ja olen nähnyt puolukoiden tulipunaisen värin kuuraan täyttyneen sammalmattaan päällä. Olen tuntenut kesän lämpimät henkäykset, talvipakkasen tiukan rutistuksen. Nähnyt metsäjäniksen taistelun ja karhun talviunen. Olen ikuistanut filmirullaan oranssisia pilviä ja mustia aaltoja, olen seisonut järven jäällä talviyönä. Ja kun olen kirjoittanut iltahämärässä haikuja lehtiööni, katsonut auringonlaskua ja ihaillut tähtien varovaista valoa pilvien lomasta. Olen tuntenut pieniä iloja, jotka rakentuvat sisälläni suureksi voimaksi ja tunteiden valtamereksi. Olen ymmärtänyt pienten asioiden tärkeyden ja itkenyt niiden takia. Olen kävellyt kuusimetsässä tuntien syvän hiljaisuuden ja seisonut kallion päällä vain kuullakseni avaruuden huokauksen. Olen nähnyt yksinäisyydessä toivoa ja ilossa surua. Olen katsonut rikkaiden silmiin ja nähnyt pelkoa. Tuntenut rakastavaisia, jotka kaikessa onnessa kaipaavat villejä viljapellon tuoksuja, tuulen henkäyksiä joen varsilla ja kaukaa siintävien laivojen keskinkertaisia ääniä. Olen nähnyt, että onni voi olla surullinen ja kokenut, että kyynelissä voi olla pala

uinuvaa iloa.

Olen löytänyt polkuni ojan pohjalta. Olen maannut lietteessä ja kurassa. Olen luovuttanut ja herännyt huomiseen uudelleen. Vahvana, vaikka useat ovat ripustaneet köysiään katon vahvoihin, kirveillä kiilattuihin hirsiin ja nostaneet kätensä ilmaan. Olen piilottanut sydämeni, esittänyt vahvaa ja kaikessa hiljaisuudessa raottanut pelokasta ja epävarmaa viittaani, joka on minua peittänyt. Olen antanut osan itsestäni. Olen ottanut riskejä ja vaikka olen pettynyt, olen rakentanut kivijalan aina uudestaan. Iltaisin kaipaan, aamuisin olen unohtanut ja päivisin toivonut. Olen joka askeleella varonut, kuin kevyttä peilipintaa. Heittänyt kiviä tyyneen järveen ja katsonut, kuinka pienet aallot rikkovat elottoman hiljaisuuden.

Ja niinä hetkinä, kun hiljaisuus on ympärilläni. Kun koivun viimeinen lehti putoaa rauhattomasti ruskean nurmen pinnalle ymmärtänyt, kuinka jokaisessa, hiljaa nukahtavassa koivunvarressa virtaa elämänvoima ja kuinka pieninkin metsän taimi herää jokaisen talven jälkeen uuteen kasvuun ja kuoleman kautta kerää voimansa herätäkseen uudelleen.