Hän seisoo paikallaan, yhdellä jalallaan. Seisoo hän ikkunan takana. Hänet vahasta muotoiltiin. Pienestä palasta. Päivästä toiseen, hän muita katselee. Ei tunne, kuule, itsekseen ajattelee. On pinta nuken syvään halkeillut. On haalistunut, ei ikinä hän hymyillyt. Vain kohdevalot häntä valaisi, aamusta iltaan häntä, hiljaa halasi. Ei katseita hän kerännyt. Päällä vaatteet kauniit, ei päivisin hän herännyt. Mut ilta saapui, valot himmeni. Vahanukke jalkaansa, varovasti suoristi. Hän käänsi päätä, pölyt pyyhki pois. Laittoi musiikin hän päälle, mietti, kun tanssia vois. Mut vahanukke tiesi, oman paikkansa. Tuli seisoa hänen, ikkunan laidalla. Kului päivät ohi, laski kiertoa kuun. Nukke eloton, katosi hymy suun. Hän tiesi ettei hän, huomista näkisi. Luki ikkunassa, tämä on hyvästi. Oli vanha nainen liian sairas, jatkaakseen. Hän synnyinkodin valitsi, viimeiseksi vuoteekseen. Oli vahanukke tullut, kun avajaisia vietettiin. Kun kahvit juotiin ja kakku leikattiin. Usen vaihtoi Rouva nuken, vaatteita. Piti prinssi siitä kun hän, oli seurana. Nyt kun ei valaise, ei syty kohdevalot. Kuin murenee, kuolee pois vanhat tiilitalot. Sinä yönä näki nukke tähtien loistavan. Kuun kalpean, hiljaa ohikiitävän. Tiesi näyteikkunaprinssi aikansa ohi olevan. Hän kyyneleen vuodatti, muisti laulun sopivan. Hän hiljaa hyräili ja sanoja muisteli. Jalallaan hän hiljaa, tahtia koputti. Kiisi kuu alas, taivaalta katosi. Ja prinssi ikunnalla hiljaa - pois hajosi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti