On ihmiset kadonneet. Äänet hävinneet. Sammuu valot ikkunoista. Katoaa tähdet. On satumaista. Nostaa yön käsi sumua. Kuin harmaata savua. Ja katson, palaako maa? Onko tää unta haaleaa. On hehkulampun lanka käyrä. Palaa se hitaasti. On kohtalo sen varma. On kuukausia sitä poltettu. On sytytetty ja sormilla koitettu. On useasti ollut pimeää. Ei valoa, ei elämää. Ja kun sammuu viimeinen tähti. Se unten maille lähti. On nukahtanut maa. Hiljaa alle usvan se katoaa.
Yötä toivoo kuu kalpea. Kaipaa lepoa, tähti valkea. Kun sulkee silmänsä, viimeinen ihminen. Kun laskeutuu kukalle, yöperhonen. Niin suljen silmäni, minäkin. Hiljaa kuiskaan, missä on rakkahin?
-------------------------------
En halu elää enää tunteella. En uskalla elää musiikissa tai haaveissa. Pelkään haavoja, pelkään pilvilinnojen murenevan, kun niitä rakkaudessa ja toiveissa rakennan. Pelkään katsoa huomiseen. Pelkään tähdenlentoja. On vaikea tuntea haikeita huokauksia, katsella sumenevia unelmia ja sinisen meren aalto. Pelkään, että uskon mahdottomaan. Että odotan satujen ja sanojen toteutuva ja pelkään, että en kestäkään todellisuutta. En toivo olevani onnellinen. Vain pieni osa sitä säkeistöä, jota kuuntelin yön lyhyimmällä tunnilla. Jonka sisään ajatukseni katosivat ja jonka melodiaan hukutin pienen palan pelokkaasta sielustani. En toivo olevani voittaja, vain pieni ajatus siellä, missä minun ajatukseni olivat, kun huokasit maailmani toisella laidalla.
Pelkään, että ne sanat, joita lauloit heikolla hetkelläni, katoavat tuuleen. Jäävät arpena sieluuni ja tahrana valkoiselle paidalleni. Pelkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti