Lumen hautausmaa..

Olen kuin pieni lumihiutale lumivuorien alla. Hento, hauras ja ainutlaatuinen. Silti ihmiset kuljettavat minua pois jaloistaan. Ne työntävät ja siirtävät, he kiroavat kun olen olemassa. Olen hiutale kinoksien alla, minut nostetaan lavalle ja kuljetetaan pois. Minut halutaan pois edestä, pois tieltä, pois silmistä. Ja kun kevät koittaa, sulan pois, katoan, eikä kukaan jää minua kaipaamaan. Syksyllä he odottavat, että tulisin, sataisin pihoille ja teille, mutta silti joka ikinen vuosi he eivät enää halua nähdä minua vaan kysymättä minulta he minut pois vievät. Jotkut jaksavat kanssani hetken leikkiä kunnes kyllästyvät ja odotan, että ilta laskeutuu päälleni peittäen suruni. Hetken saan olla yksin, rauhassa. Ison kinoksen alla turvassa. Joka kevät odotan, että aurinko lämmittäisi ja huuhtoisi minut pois. Tulisin vedeksi ja olisin se voima, joka varmistaa elämän olemassa olon. Olisin tärkeä ja osa koko elämänkiertoa. Tuntisin itseni merkitykselliseksi. Ja kun lämpö katoaa, aurinko ei enää nouse ja tunnen kylmän pohjoistuulen puhaltavan metsien ja järvien päällä tiedän, että aikani on taas tullut ja koitan, niin kovasti, tuoda iloa ja valoa ihmisen elämään. Etsiä oman elämäni tarkoitusta ja olla taas merkityksellinen. Sinä talvena tipuin suuren vuoren huipulle ja tajusin, kuinka pieni osa tätä kaikkea olenkaan. Tiesin, että en voi muuttaa sitä mitä minulla oli. Minun tuli vain tyytyä kohtalooni ja toivoa, että joku minut vielä löytäisi ja joku minua arvostaisi.

Joskus kun katson yöllä ylös taivaalle tajuan, että kuinka pieneksi ihminen voi itsensä tuntea. Niin heikoksi ja niin yksinäiseksi. Joskus katson ihmisiä, jotka nauravat ja hymyilevät ja joilla on joku, toivon kovasti olevani yksi heistä. Toivon, että en olisi minä vaan aivan joku toinen. Kun näet edessäsi vain ylämäkiä voimasi loppuvat jo ennen kuin olet ehtinyt kivuta yhtään kivistä tienpätkää. En tiedä olenko tässä universumissa ainoa, joka tuntee itsensä epäonnistuneeksi, epätäydelliseksi. Jotenkin huonoksi ja niin surulliseksi. Viime yönä koitin itkeä, mutta huomasin etten enää osaa. En ole kylmä ihminen sisätä, mutta en enää osaa tuntea mitään.

Joskus tuntuu, että olen kuollut sisältä ja ainoa joka minut pitää hengissä on luontainen selvitymisen vaisto, joka meiltä jokaiselta löytyy. Se ei ole omasta halustani, se on luonto joka minut pitää hereillä.