Jalat sylissäni, polvet koukussa. Suoristan paitaani ja pyyhkäisen hiukset silmiltäni. Kahvin tuoksu ja aamuaurinko. Vedän verhon ikkunan eteen ja upoudun omiin ajatuksiini. Olen surullinen. Olen jo jonkin aikaa pitänyt itseni piilossa, poissa omasta mielestäni ja nyt, kun tässä istun ja ajattelen huomaan, millainen oikeasti olen. Olen edelleen surullinen.
Tajusin, että elämäni menee tasaisesti alamäkeä ja oma itsetietoisuus ja inho kasvaa, kuin nälkä, jota ei ruoalla saa tyydytettyä. Kehossani tapahtuu muutoksia, jotka vaatisivat korjaamista. Ja vaikka kuinka koitan päättää, en asialle voi mitään. Olen vanki omassa ruumiissa. Olen surullinen lintu, jonka siivet eivät jaksa nostaa sitä enää ilmaan. Heh, kala kuivalla maalla.
Selailen nettiä ja koitan saada vastausta, vertaista. Ihmistä joka elää samanlaista tilannetta, käsittelee samanlaisia asioita kun minä. Ne kirjoitukset, surulllisia, mutta antavat voimaa uskoa ehkä hiukan parempaan tuevaisuuteen ja siihen, että en oikeasti ole yksin. Toisaalta ymmärrä, että ne kirjoitukset eivät minulle voi antaa sitä mitä tarviten. Läheisyyttä ja lempeitä sanoja. Taputuksia selkään ja rohkaisevia lauseita. Niitä en voi saada.
Olen huomannut kuinka vaikea on puhua omista ongelmista. Vaikka ihmiset ne tiedostavat, ei kukaan uskalla niistä sanoa. En uskalla ottaa asiaa puheeksi, koitan esittää olevani vahva, mutta sisälläni kuohuu pelko ja suru, jota peittää ainoastaan kaino hymy. Jos katsoisit syvälle silmiini näkisit sen kaiken surun, jota sisälläni pidän ja silloin saattaisit ymmärtää, kuinka paha minun on olla. Hörppään kahvia.
Olen vakaasti ajatellut, että käyn puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa. Tuntuu hullulta, mutta tiedän etten muuten selviä tästä. Voisin kuvitella, että se olisi pelastukseni, mutta silti tuntuu siltä, ettei nämä ihmiset ajattele minua enää illalla. Se on vähän kuin työtä, jonka he unohtavat ajan täyttyessä ja uuden "potilaan" astuessa sisään. Minä haluan puhua sellaiselle, jota oikeasti kiinnostaa minun asiani ja sellaiselle ihmiselle, joka ehkä miettii ongelmiani vielä illalla, ei ehkä viimeiseksi nukahtaessa, mutta silloin kun pesevät hampaitaan ja katsovat peiliin. Jakavat ehkä yhden tai kaksi ajatusta.
Onko itsekästä toivoa enemmän kuin mitä annetaan? Onko väärin itkeä asioille, kun tietää, että jollakin on asiat vielä huonommin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti