Sankariviitta..

Laskee ilta hämärä puiden ylle. Laskee aurinko metsän taakse, viimeinen välähdys ja katoaa valo. Avaan kannettavan näytön ja käynnistän koneen. Se kehrää hiljaa, kuin kissa. Kirjaudun sisään ja odotan. Täytän lasini, viskikolaa ja pari hassua puoliksi sulanutta jääpalaa. Limen siivu on nuukahtanut lasin reunalle ja laitan sen sivuun. Otan hörpyn ja tunnen, kuinka viski polttaa kurkkuani, kuinka kehoni lämpeää ja vereni virtaa kehossa. Kuulen lumenhiutaleiden putoavan kinosten päälle, toinen toisen jälkeen. Valaisee tietokoneen taustakuva huoneen punaiseksi. Kirjaudun sisään ja avaan internetin ihmeellisen, toisen maailman. Puen päälleni sankariviitan ja muutun ihmiseksi, jota et voi tunnistaa. Esitän olevani muu kuin oikeasti olen. Enää en ole heikko, olen vahva. "Olen kaikkien janoisten sankari." - naurahdan ja totean, että olen katsonut taas liikaa televisiota.

Mitä pimeämmäksi yö muutuu, sitä syvemmälle uppouduin surffaillessani ympyrää samoilla saiteilla. Taustalla musiikki tarttuu ajatuksiini ja hetkeksi suljen silmäni. Tiedän, että olen yksin ja tunnen kuinka hiljaisuus, jota musiikki rikkoo, peittää minut ylleen. Avaan silmäni, täytän lasini ja keskityn. Osoiteriville kirjoitan sen tutun osoitteen. Olen palannut, olen jälleen minä. Olen jälleen avoin ja uskallan tehdä sitä, mitä en oikeassa maailmassa saanut valmiiksi. Sitä mitä vielä sunnittelen ja sitä, jonka käsikirjoitus pölyttyy hyllykön ylälaatikossa.

Viisi uutta viestiä. Avaan niistä yhden, en tunnista kirjoittajaa, mutta hän on kehunut minua. Tämä on ensimmäinen viesti häneltä. Avaan seuraavan viestin ja huomaan, että sisällöltään se ei miellytä minua. Hän kerjää, pyytää, anelee. Hän on epätöivoisempi kuin minä. Poistan viestin ja unohdan sen heti. Seuraava viesti on ´tutulta´. Olen hänen kanssaan jutellut jo hetken. Viesti saa minut hymyilemään. Vaikka sisältö onkin ihan tavallinen, vaikka en tiedä kuka oikeasti sen on lähettänyt. Mutta silti tunnen iloa, tunnen itseni iloiseksi. Vastaan hänelle. Tiedän silti, ettei hän ole juuri nyt kirjautunut sisälle, enkä voi saada häneltä vastausta. Kaksi viimeistä viestiä unohdan täysin, laskeudun selälleni sängylle ja hymähdän. Pienet asiat tekevät minut aina iloiseksi. Olen siinä hetken, annan ajatuksieni juosta kilpaa todellisuuden kanssa ja odotan.

Aika kuluu yhtä nopeasti, kuin pullon tyhjä pohja kipuaa kaulanvarttaan ylös. Tunnen olevani jälleen elossa ja ... minä tunnen. Vaikka elämäni onkin sekaisin ja se repii minua eri suuntiin, en ajattele sitä nyt. Tartun haaveisiin ja annan niiden ohjata mieltäni yhä kauemmas, niin kauas, että tunnen raskaiden silmäluomeni painuvan yhä alemmas, kunnes valo katoaa. Katoaa pois aivan kuin katosi aurinko metsän taakse.

Herään, kun silmäluomieni läpi tunkeva valo koputtaa sarveiskalvoani. Avaan simäni ja huomaan, aamuaurinko on noussut jo korkealle taivaankaaren päälle. Jotenkin se on niin kaunis ja jään siihen katsomaan kuinka päivä halailee maailman kanssa. Hiljaisuus ei ole painostava, ennemmin rauhoittaa minua. Hetken olen siinä, olen kuin en olisi olemassakaan. Kuin sängyn patja imisi minut sisälleen. Katoan hetkeksi, kuin muuttolintu ensilumien jälkeen. Kellon viisarit pysähtyvät. Aika pysähtyy. Sekunnit tuntuivat vuosilta, minuutit elämältä. Hetken olen, kunnes havahdun ja nousen ylös. En ole enää se ihminen, jona esittäydyin silloin kun kuulin lumihiutaleiden puheen vain metrien päässä lasin takaa. Olen riisunut sankariviittani ja palaan tähän hetkeen. Suljen koneeni näytön ja samalla suljen sen elämän, jota elin vielä hetki sitten.