tanssii pölyhiukkasetkin..

Avaan silmäni ja olet siinä. Verhon raosta aamuaurinko valaisee alastoman kehosi, joka rauhallisena liikkuu hengityksesi tahtiin. Pölyhiukkaset luovat sillan ikkunan ja sinun väliisi. Puhallan ja ne katoavat. Rintakehäsi liikkuu ja kuulen kuinka sydämesi lyö, kun nojaudun kehoasi vasten. Käteni, levottomat kuin muuttolinnut, vaeltavat ihosi pinnalla etsien kohtaa, jossa levätä. Karhea karva vatsallasi, pehmeät hiukset herättävät käsien tuntoelimet ja tunnen kuinka veri virtaa varpaiden päästä aina korvalehtien kärkiini. Suljen silmäni. Hengitämme samaan tahtiin, kuin kaksi ihmistä muuttuisi yhdeksi. Vain tuulen kuiskaus ikkunan raosta muistuttaa todellisuuden olemassa olosta. Tunnen kuinka sinun kätesi hyväilee ihoani, ne liikkuvat hitaasti, mutta varmasti, kuin etsien jotakin. Tunnen kuinka kylmät väreet nostavat selkäkarvojani kohti taivasta ja kuinka suupieleni kuivuvat janosta. Välillä, kurkistamme ja katseemme kohtaavat, mutta kuin ujo kissanpentu suljemme silmämme ja ja jatkamme etsimistä. Käteni muuttuvat yhä levottomammiksi ja ne tahtovat tukia sinua. Olet minulle laakso, johon en karttaa omista. Olet uusi ja ihmeellinen, se sivu kirjasta jota en ole lukenut. Aika ei liiku, pölyhiukkaset pysähtyvät auringonvalossa. Ne katsovat meitä, kuin kuu ja aurinko toisiaan kohdatessaan taivaalla tuntien pelkoa, jännitystä. Ne ovat täysin tietämättömiä toistensa olemassaolosta. Ja nyt ne kohtaavat. Piirtyy paperille jotakin kaunista, soi radiosta musiikki, joka peittää alleen murheet ja surut. Muuttuu surutarina suurimmaksi rakkaustarinaksi. Etsii käteni rinnaltasi kohdan, jossa sydän hakkaa lujaa, mutta pelkään ettei se enää huomenna syki niin kiihkeästi kuin nyt, kun kosketan sinua ja sinä minua. Onni kestää vain hetken, katoaa pölyhiukkaset ja katoaa silta sinun ja minun välistä. Katoaa uni eikä veri pulppua rinnassani enää niin lujaa kuin hetki sitten. Tiedän, ettei mikään ole ikuista. Katoaa kaikki hyvä kunnes jäljelle jää vain hiljaisuus.