Hometown boy..

Kävelen vanhaa kylätietä pitkin. Kaukaa tyhjyydestä kantautuu hento pianon ääni. Voin kuulla, kuinka pianistin sormet hyväilevät koskettimia. Kuinka joka sävel tekee kunniaa seuraavalle sävelelle. Musiikin rikkoo käheä, tupakan ja viinan kuluttama ääni. Tämä nainen, jonka ääni lumoaa minut, laulaa tästä kaupungin syrjäisestä tiestä ja onnettomista, joiden jalat ovat tien kuluttaneet lähes kokonaan pois. Hidastan vauhtiani, istun pintareelle ja suljen silmäni. Nenääni kantautuu nahkatuolin, pölyisen pianon sekä halvan viskin tuoksu. Yhä selvemmin kuulen laulun sanat, jotka jatkoivat tarinaa, jota olen oppinut lukemaan kävellessäni aamuisen kadun varsia, kirjoittamaan iltahämärässä odottaen viimeistä bussia tulevan. Käheä ääni tainnuttaa mieleni ja ajatukseni painuvat yhä syvmmälle, kuin aurinko syleilisi taivaanrantaa ennen katoamista.

En ole voimakas, en rohkea, mutta antaudun tajunnan vietäväksi. Yön nousevat varjot peittävät minut, en silti pelkää ummistaa väsyneitä silmiäni. Tunnen olevani nyt pieni osa tätä kaupunkia, osa äiti luontoa, jota ennen en arvostanut. Musiikin uuvuttamat ajatukseni pyörivät minussa, sinussa ja siinä kaikessa, jonka jätin tänään taakseni. Kun suljin oven enkä katsonut taakseni. Et seissyt ikkunassa katsomassa minua. Et illalla odottanut paluutani.

Mutta minulle olit jotakin suurempaa, jotakin mitä odotin ja jotain mitä ilman en voinut kuvitella eläväni. Mutta niin kuin yö peittää päivän, katosit sinäkin. Kuin syksyinen sade pudottaa kellastuneet lehdet seison märkänä aukealla kukkulalla. Katson sinua ja pyydän, että jäät. Että muutat mielesi. Mutta kun katsot silmiini näen, että jokin on muuttunut. Suljet silmäsi ja lähdet. Ja niin minä jään yksin.

Hiljenee musiikki ja herään. En ole varma edes nukuinko vai annoinko ajatukseni karata. Olinko valveilla, oliko tämä todellisuus vai uni, johon unesta heräsin. Nousen jaloilleni, ovat ne väsyneet ja kipeät. En ole varma jaksanko kävellä tätä tietä loppuun. En tiedä löydänkö sitä voimaa, jonka luulin omistavani. On aurinko kadonnut kokonaan taivaanrannan alle. Valaisee sen hento hehku, kuu ja tähdet tietäni. Muuttuu tie kiviseksi ja olen perillä. Näen edessäni sen vanhan ja rapistuneen talon, jonne murheeni jätin, jonne en toivonut enää palaavani. Mutta silti, varrelle joen saavuin niiden murheiden kanssa, jotka nyt halusin unohtaa. Toivon myrskyn ne kuljettavan pois, kuten tuuli puhalsi pilvet taivaalta. Vain tuulen kuiskaus ja joen vaimea kuohunta lohduttaa minua. Ja niin jäin siihen vanhalle laiturille istumaan ja katsomaan samaa tähtitaivasta, jota hetki sitten katsoin kanssasi.