Äh, tänään sitten vituttaa ja väsyttää kaikki. Tai no aamulla vain väsytti, mut sit tapahtui jotain odottamatonta ja kaikki kääntyi ympäri. Onhan tää pelkkää paskaa välillä. Tekisi niin mieli kirjottaa kaiken mikä sisällä pyörii ja julkaista. Mutta ehkä se omalle koneelle kertominen ja sinne jättäminen auttaa. Voi näitä päiviä, voi tätä elämää. Joskus ihan oikeasti vedän peiton niin ylös, että päälakikin peittyy ja jään sinne. En ikinä tule pois. Kunnes talonmies haistaa mätänevän ruumiini ja heittää sekajätteeseen. Siihen asti pysyn peittoni alla.
En tiedä, milloin kaikki kääntyi itseään vastaan. Miksi tein niitä vääriä valintoja ja miksi en ottanut opiksi ensimmäisestä virheestä. Ja se tunne, kun pitää hymyillä vaikka tekisi mieli kiroilla. Se tunne, kun pitää puhua vaikka tekisi mieli vain itkeä. Ja miten helvetissä sitä pääsee kuopasta ylös, joka on pimeä, kostea - vailla lämpöä ja valoa. Ja reunat kallistuneet kaarelle pään yläpuolelle etkä saa otetta. Et edes sen vertaa, että voisit kurkistaa reunan yli.
Toisaalta nyt vituttaa ja suututtaa. En sano että itkettäisi. Tai no, ehkä itkeminen ei vaan ole enää se miun juttu. Jotenkin nähty, tehty ja koettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti