Mökkitieni..

Pienin askelin kuljen vaalean hiekkaista mökkitietäni. Sen keskelle on kasvanut vihreää nurmea, renkaanjäljet syöneet kuvioita nurmikon molemmin puolin. Kutittaa vihreät nurmikon herkät varret varpaitani, kivet koskettavat jalanpohjiani. Illan laskiessa ympärilläni seilaa aurinko ja kuu järven pinnalla. Tähdet syttyvät aaltojen niiden valoa kätkiessä tummaan väriinsä. Taivas pimenee, käynnistävät pilvet untuvamoottorinsa ja liitävät hitaasti ja niin kauniisti taakse hennosti säteilevän taivaanraannan. Kuun vahtivuoro alkaa, aurinko nukahtaa metsän taakse. Istun kiven päällä kuunnellen kaukaisuuden pientä ääntelyä, kuin huokaus surullisten ihmisten mielistä lipuisi pienten aaltojen rikkoutuessa kivikkoiseen rantaan. Kastelee järvi varpaitani, sen tuuli tutkii hiuksiani, kuin pienet kädet päätäni silittäisi. Huokaa sydämeni, kun laskeutuu yksinäinen siivekäs rauhoittuvan järven pinnalle. Yksin. Rantaviiva syttyy liekkeihin pienten mökkien valaistessa sen tummaa viivaa, joka taipuu yön synkässä syleilyssä järven väreihin. Tuntuu kuin istuisin pienessä pallossa pelokkaana tietämättä missä olen ja mistä tämä kaikki alkoi. Vedän hihani sormieni päälle, hupun nostan peittämään otsani ja katson kaukaisuuden pieniin syttyviin valoihin ja ajattelen, kuinka jokaisella valolla on omistajansa ja tarinansa. On mökkini vielä kovin pimeä ja hiljainen. Vain olohuoneen takan liekit valaisevat puisen seinän ja hehkuu herkkänä ja väreilevänä läpi ohuiden verhojen, jotka lepäävät rauhallisesti ikkunani edessä. Yksinäisyys ottaa muodon ja käteni rutistuvat yhteen, kuin turvaa hakien. Kuin lämmittäen toinen toistaan. Ja lempeä ja lämmin syystuuli puhaltaa nyt etelästä. Se koskettaa kirkkaita suolakyyneleitä, jotka putoilevat silmäkulmiltani poskelle ja siitä maahan. Jykevään ja harmaaseen maahan, johon ne katoavat eikä niiden ääntä kukaan kuule. Ei vaikka huutaisin koko sydämeni voimin kipua, joka pistää sisälläni..

 

-- Kulkee ihmiset ajassa, harmaassa he päättävät matkojaan ja aloittavat uusia. Olen kuin tieviitta, joka seisoo paikallaan, ruostuu ajan sitä kuluttaessa ja muut, jotka elämälleen ovat löytäneet suunnan, unohtavat minut ja minä seison paikallani. Hiljaa ja niin hauraana. Olen kuin yksinäinen matkaaja hississä, jossa ihmiset vaihtuvat. He tulevat ja menevät, mutta minä en jää kerrokseen, en hyppää pois. Katson vain muita ja jään paikalleni. Ja usein mietin, onko tämä totta vai tarinaa, onko maailma unohtanut minut ja milloin voinkaan katsoa valoa ja uskoa, että se valaisee minun tietäni. Milloin voin nukahtaa sängylleni tuntien lämpöä ja rakkautta, milloin uskoa että huominen on kuin uusi alku kaiken harmauden keskellä. Ja vaikka kuinka toivon. Vaikka kuinka uskaltaudun katoamaan mielikuvitukseni kauneimpiin aarteisiin tiedän, että mielikuvitukseni on todellisuuden sitä ravistaessa vielä harmaampi. Vielä vaikeampi on nukahtaa, kun totuus kirjoittaa sanoja ajatusteni runoihin. Kun usko katoaa pienten käsien niitä hajoittaessa rautavasaralla. Ja usein pyörin ja rukoilen. Toivon parempaa. Usein viimeinen ajatukseni on hiljaa lepäävä surullinen kyynel, joka varoen, mutta varmasti matkaa silmiltäni kaulani kautta tyynylle. Jättäen pienen renkaan, joka aamulla on poissa. Ja kun nukahdan toivon, että huominen ei enää saavu. Ei kello kierrä ympyrää ja että maailma pysähtyy ja antaa minun vain mennä. Juosta ensimmäistä kertaa onnellisena. Ja vapaana kahleistaan.