Sinä iltana..

Ilta taivuttaa oksiaan. On kuu noussut taivaalle ja se luo puiden väliin kalpeita varjoja, jotka liikkuvat tuulen tahtiin. Tähdet syttyvät, kuin juhannusyön meri, jonka laineilla lipuvat sadat pienet kynttilät. Yksitellen talojen ikkuoiden eteen vedetään verhoja ja himmennetään valoja. Nukahtaa vähitellen  asunnon ihmiset ja vain yksi peloton ikkuna heiluttaa tuulessa vaaleita verhojaan. Kuuman kesäyön kostea ilma ja naurahdukset kaikuvat ikkunan läpi kävelykadun hiljaiselle pinnalle, johon sanojen merkitys katoaa. Ja mitä lähemmäs ikkunaa kulkee, sen paremmin saattaa kuulla viatonta naurua ja kauniita sanoja. Puheen rikkoo ajoittainen viinilasien kilinä, ruoan tuoksu sekoittaa ajatukset ja hento musiikki, joka kaikuu radion aalloilta kuljettaa tajunnan haavemaailman kauniin siniseen koskeen. Istuu kaksi onnellista, toisille vielä niin vierasta, ihmistä pienen puupöydän äärellä, joka on täyttynyt jo tyhjistä punaisista pulloista. Pöytäliinan kirjaillut kuviot ovat tahriintuneet kastikkeen pisaroihin ja vihreiden salaatinlehtien onnettomiin pudotuksiin. Keltainen valo, joka paistaa asunnon nurkasta paljastaa heidän kasvonja silti luoden syviä varjoja huoneen seinille ja keskustelijoiden kasvoille. Välillä oudon mukavan hiljaisuuden keskeltä saattaa kuulla pianon hiljaista soittoa, joka radion läpi muuttuu tunnelmalliseksi taustamusiikiksi. Ja äänet, kun lasin reuna törmää pullon kaulaan, kun viini täyttää tyhjän lasin ja kun toinen heistä yskäisee, keveä nauru riikkoo tuon hetkellisen hiljaisuuden. Vaikka sitä ei näe, voit tuntea onnellisuuden läsnäolon, nähdä hymykuoppinen syvät uurteet ja valonhäivähdyksen silmäkulmassa. Ja kun toisen käsi siirtyy pelokkaasti toisen käden päälle, jalat liikkuvat levottomasti pöydän alla ja törmäävät toinen toiseensa. Ja vaikka sanoja ei sanota, tunnen, kuinka suuria tunteita eletään sinä hetkenä, kun kosketat toisen pehmeää ja kuulasta ihoa ja kun katsot niin syvälle toisen silmiin, että vilkaiset tunteettomasti vasemmalle vain piilottaaksesi syvimmän olemuksesi paljastumisen pelosta. Haarukoiden ja lautasten kilinä kantautuu toisen ikkunan luota alas sisäpihan puolelle. Hiljaiset askeleet siirtyvät varoen, varjot tanssivat seinien maalipintaa kosketellen kohti olohuoneen hämärää, mutta pehmeää valoa. Upottavan sohvan tyynyt tarttuvat istujan kylkiin kiinni ja pakottavat nämä kaksi ihmistä yhä lähemmäs toisiinsa. Melkein vierekkäin, mutta jättäen ujohkon välin heidän väliinsä. Kuin pieni puro erottaa kaksi maata. Kaksi, jotka ovat toisia katselleet koko illan, mutta eivät ole vielä uskaltaneet ylittää tuota oudon mukavaa ja salaperäistä väliä. Hiljaiset sanat peittävät musiikin, joka vaimeana tuudittaa mielen rauhalliseen tanssiin. Ei hiljainen hetki tunnu enää hiljaiselta. Ei edes kiusallisen oudolta. Ja nyt, kun uudelleen uskaltautuu tuo ujo ihminen vilkaisemaan toisen silmiin, on katse paljon lämpimämpi kuin viime kerralla. Hän antaa toisen uppoutua hieman syvemmälle. Naurahtaa silmäkulmat rypyille taipuen ja siirtää varmasti kätensä toisen polvelle. Laskee viinilasinsa pienen pöydän pinnalle ja laskee toinen kätensä toisen käden päälle. Sanoja ei tarvita. Molemmat näkevät, kuinka syvä hymy puhuu puolestaan. Kuinka silmien pilke kutsuu katsomaan ja kuinka väreilevä iho ja punastelevat posket pyytävät suutelemaan. Se on kuin kirje, jota toinen ääneen lukee, sanoja joita ymmärrän ja jotka kehottavat elämään ja tarttumaan tilaisuuteen. Tuntee toinen, kuinka sohvan tyyny viettää hieman toista lähemmäksi. Se on kuin käsi, joka hellästi työntää selkää ja ohjaa huulia toisen huulia kohti. Ja kädet, jotka olivat viileät, tuntevat veren kiertävän ihon alla, kuinka ne liikkuvat hitaasti reittä pitkin kohti mahaa. Kohti rintakehää. Ja ne kädet tuntevat nappien syvät uurteet, paidan silkinpehmeän kankaan ja etsivät sitä kohtaa, jossa napit olivat jo auki. En ajattele, jokin minua ohjaa, sen en ole minä, mutta tiedän mitä tehdä. Se on kuin vaistonvarainen liike, johon minulla ei ole valtuuksia. Huomaan, kuinka ujot silmäsi katsahtavat varovasti alas päin, mutta välittömästi kiinnittävät katseensa takaisin minuun ja jotenkin tuntuu, että tiedät nyt olevasi varma todellisuudesta ja minusta. Siirrät kätesi pääni taakse, liikutat hiuksiani sormillasi ja varmalla otteella ohjaat huuleni huuliasi vasten. Kuin miljoona tähteä olisi ympäröinyt miedät, kuin kuun valo olisi langennut ympärillemme, ei kalpeana ja kylmänä vaan lämpimänä ja herkkänä. Ja huulesi. Ne ovat pehmeät ja hellät. Ja kun suutelemme saatan tuntea sydämeni sykkivän yhä lujempaa. Tuntea sinun kätesi ympärilläni ja jalkasi hapuilevan piiloutuneita varpaitani. Vain auton vaimea humina kadulta pitää minut kiinni todellisuudessa. Edes linja-auton kimeä ääni ei minua häiritse. Olen saavuttanut sen, jota olen koko illan etsinyt, jota olen miettinyt ja josta olen jo viikkoja unelmoinut. Olet siinä, minä olen tässä ja välissämme oleva kuilu on nyt kasvanut umpeen ja sitä valaisee kirkkaiden lyhtyjen luoma silta, jota pitkin on helppo kulkea. Eksymättä ja pelkäämättä.