Koeputkilapsi.

Elän pienessä putkilossa. Samassa sinisessä nesteessä ja kirkkaiden pintojen sisällä. Päivät kuluvat katsellessa ja samoja rutiineja toteuttaessa. Kellun pinnalla, katson läpi huuruisen lasin ja näen, kuinka maailma avautuu eteeni kovin hämäränä ja se sekoittuu valon pieniin taittumiin koeputken ja nesteen vääristämänä sitä epätäydellisiin muotoihin. Päivästä toiseen pienet jalkani koettavat hapuilla pohjaa, kädet tarttuvat liukkaan lasin pintaan kiinni, kuin pienen sammakon imukuppien tavoin koitan pysyä pinnalla. Aina joskus irtoaa otteeni. Lasin liukas pinta liikuttaa käteni yhä alemmas ja vajoan pinnan tasolle. Suljen suuni, hengitän rauhallisesti nenäni kautta ja pelkään katoavani vaaleansiniseen nesteeseen, joka minua piti elossa, mutta nyt se uhkaa tulevaisuuttani. Joskus kirkas valoa katoaa hahmon peittäsessä sen, tuntuu kuin joku katselisi minua, kirjoittaisi paperille kirjaimia ja puhuisi sanoja, joita en ymmärrä. Olen kuin projekti satojen muiden joukossa. Olen vain koe, jota monikaan ei koita pelastaa. Iltaisin valojen sammuessa sukellan ympärilläni liikehtivään aineeseen, vedän pienet keuhkoni täyteen ilmaa ja avaan suuret ja uteliaat, kovin pelokkaat, silmät ja kuin olisin unessa leijun ja liikun kohti pohjaa, joka pyöreänä muodostuu allani. Käsillä sitä kosketan ja saatan tuntea, kuinka jalanpohjani rikkovat tasaisen ja vakaan vedenpinnan yläpuolellani. Pienet renkaat pyörivät pinnalla hetken, ne muodostavat ympärilleni valorenkaita ja rikkoutuvat pienin aalloin koeputkiasuntoni seiniin. Olen yksin. Pimeys laskeutuu hitaasti myös asuntoni sisälle ja välillä en tiedä, olenko ummistanut silmäni vai pelkkä pimeys kaapannut minut sisälleen. Saatan olla tunteja hereillä. Vain ajatukseni pitävät minut liikkeellä, silmäni eivät enää havaitse mitään ja jalkani ja käteni ovat kovin tunnottomat. Edes kylmä lasinpinta ei herätä niissä minkäänlaisia tuntemuksia ja joskus luulen olevani vain pelkkä kotelo ilman minkäänlasita sisältöä. Kuluvat päivät, mutta minä en muutu. Pysyn pienenä ja heikkona. Edes harvat unelmatkaan eivät tunnu toteutuvan, vaikka huuruiseen lasiin niitä aamuisin kirjoitan ja puhalla pintaan, jotta ne eivät katoaisi. Joskus toivon niin kovasti, että kehoni vahvistuisi. Että joku tulisi ja avaisi kannen ja ottaisi minut käteensä. Sormenpäillä koskettaisi ihoani ja kuulisin hänen äänensä ja näkisin hänen selvät ja suorat muodot. Oli kulunut jo viideskymmenes päivä omien laskujeni mukaan, enkä tuntenut minkään muuttuvan. Mutta pian sen jälkeen tuli se päivä, kun koeputkeni kansi avattiin, tunsin kylmän ilman täyttävän tyhjiön ympärilläni. Hymyilin varovasti, uskomatta mihinkään ja ajattelin sen päivän olevan täällä, kun kijoitin lasin pintaan sanat "sinä ja minä". Hän otti minut pois putkesta, kumihanskaisilla käsillään laski minut alas vaalealle paperille, pehmeälle kuin puuvillapellon pinta, mutta kuullut en hänen ääntään. Hän jätti minut siihen ja askelien äänet kertoivat hänen poistuneen. Oven hiljainen narina ja pieni tuuli ikkunan takaa kertoivat, että olin yksin. Hetken tuijotellessani ympärilleni tunsin, kuinka silmäluomeni alkoivat painaa, kuinka hengitykseni hidastui ja maailman kaikki äänet ja ensimmäiset tuoksut lipuivat yhä kauemmas ulottumattomiin. Ja kun kuulin taas oven avautuvan, kovin kaukana ja niin hijaisena en saanut enää avattua silmiäni, jotka päiviä sitten olivat kirkkaat ja uteliaat. En nähnyt häntä, joka usein kävi koputtelemassa koeputkeni pintaa pehmeillä sormilla. En tuntenut enää, jos hän minua koski ja tiesin, että toiveet eivät aina toteudu ja joskus rakkainkin koe epäonnistuu ja jää vain lyhyeksi merkiksi arkistokaapin pieneen lehtiöön. Mustina sanoina ja unohdettuna koeputkilapsena.