Katson silmilläni kirjoitustasi, kuuntelen, kuinka koneen tuuletin puhaltaa. Tunnen sormenpäiden alla kirjoitukseni, se herättää minussa surua ja vihaa. Vaipuu mieleni alas pimeään, ovat jokainen kirjain toistaan mustempi. Raskaampi. On sydän särkynyt, en uskalla enää tuntea. En edes vaikka kosket minua ja äänesi katooa ikuisuuten. Vaikka hymyilet minulle, en näe sinua, vaikka kädelläsi silität minua on ihoni sinun vihollisesi. Ja et tiedä, mitä minä sisälläni tunnen.
Kuohuu meri syysmyrskyjen runtelemana. Ne voimistuvat päivä päivältä tehden yhä enemmän tuhoa. Kuljettaa aavemainen vesi rantaan kaukaisuudesta muistoja ja tarinoita, joita yksikään ääni ei enää osaa sanoa, ei kertoa. Tunnen aallot sisälläni, runtelee ne sydämeni. Sieluni palelee kylmässä syystuulessa, joka on äänetön. Niin hiljainen viha kasvoi sisälläni. Niin hiljaa, mutta niin voimakkaaksi.
Enää en muistanut sinua, kävelit ohi, en tunnistanut. Emme katsoneet silmiimme, hymyilleet niin kuin silloin auringon häikäissessä silmiämme ja kun puhuimme käsillämme ihomme kautta. Mutta aika paransi haavani, laski aallot meren, sydämeni pumppasi taas kovaa ja voimakkaammin. Palasi kaipuu ja lämpö ja sinä keväänä odotin jäiden lähtöä. Juoksin rantaviivaa ja keräsin palasia muusta maailmasta. Kosketin ja katsoin niitä ja etsin tarinaa. Omaa tarinaai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti