Ja silloin en puhunut viikkoon kenenkään kanssa. Suljin puhelimen, sammutin kämpän valot ja lukitsin etuoven. Niinä päivinä olin yksin. Ja niinä päivinä opin tuntemaan itseni paremmin, kuin tunsin vuosien jälkeen. Ja tunsin, kuinka hauras ja heikko elämä on, kuinka katoavaa on aika jalanjäljissämme. Kuinka katoavaa on hengitys pakkassäässä ja kuinka surullista on syntymän ja kuoleman välinen aika. Ja silloin päätin valaa jälkeni sementtiin ja toivoa, että joku vielä joskus näkisi jälkeni. Ja joku vielä muistaisi minut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti