Peilistä heijastuu kuvani ja katselen sitä päivästä toiseen. Ei yli olkapääni ilmesty toisia kasvoja. Yksinäisyys kuiskaa läpi pienen huoneistoni. Vain omat askeleeni kaikuvat ohuiden seinien harmailta pinnoilta. Olen olemassa, siinä, mutta tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotakin. Kuin olisin varjo, joka ei heijastu auringon paisteeta, ei kylmästä kuun valosta. Se kun kaipaa jotakuta, häntä, jota ei vielä tunne, on masentavaa ja ylitsepääsemätöntä. Se kun kaipaa muuta kuin pelkkiä arkisia askareita päivästä toiseen.
Usein mietin, miksi olen yksin? Ehkä en etsi seuraa tarpeeksi ahkerasti, enkö ole sellainen, jota hän etsii tai sellainen, joka baarin valopilkun jälkeen seuraa häntä kotiovelle, emme sano sanaakaan ja suljen oven perässäni. Onkohan maailmassa ihmistä, joka alusta loppuun silittää vain omia hiuksiaan, kuiskaa omia sanoja hiljaa itselleen ja toteaa Game over? Vai onko nämä ajatukset vain päättömiä ja typeriä ajatuksia ikuisen ajatusvirran linjakkaassa solassa?
Kun kävelen kadulla ja katselen ohi kiitäviä kasvoja, ihmisiä ja pariskuntia. Perheitä ja koiranomistajia. Mietin mikä minut heistä erottaa. Mikä tekee minusta erilaisen ja miksi minä en ole vielä löytänyt sitä kuuluisaa yhtä ja oikeaa. Mietin, että en voi itselleni mitään, olen tälläinen enkä miksikään muutu. Ei silmäni kipinöi sen enempää, ei nauruni kuulu yhtään kauemmaksi eikä kehoni muutu tästä muodosta, johon se kauan sitten syntyi. Onkohan maailmassa ihmistä, joka näkee minut sellaisena, jona herään hiukset pystyssä, suljen illalla oveni silmäpussit tummina ja raajat väyneinä ja silti toivoo, että kumpa tuo harjaisi hiuksensa minun kammallani, nukahtaisi minun viereeni ja juttelisi kanssani lähikuppilan pienen ja hämärän pöydän ääressä, kunnes molempien kahvit ovat väljähtyneet.
Liian kauan kestänyt yksinäisyys ja suuri halu löytää joku, jota rakstaa, syövyttää pahoja ajtuksia, leviää hitaasti kuin syöpä ja loppujen lopuksi sulkee minut säälittävään tummaan ajatukseen loputtomasta elämästä vailla elämänkumppania. Se, että olen homo, ei tee asiasta karvaakaan helpompaa. Se, etten ole elokuvan sankari, ei anna minulle tuumaakaan enempää luottamusta omasta erikosiuudesta ja siitä, että olen omalla tavallani hyvä ja haluttava. Kun ei osaa enää arvostaa itseään, voiko odottaa, että joku muu tekisi sen puolestasi?
Voimmeko siis syyttää yhteiskuntaa ja sen luomia paineita siitä, ettemme uskalla ottaa riskejä. Että pelkäämme pettyvämme ja siksi luulemme, että on helpompi luovuttaa, kuin yrittää. Luovuttaminen ja sen tiedostaminen on pirun vaikeaa. Ainakin sellaiselle ihmiselle joka jaksaa illasta toiseen haaveilla ja salaa toivoa. Katsoa peiliin ja salaa uskotella itselleen olevansa vielä sellainen, jonka joku joskus ottaa ja lukitsee syvälle sydämeen. Olemmeko todellisuuden vankeja ja pelkäämme rikkoa rjoja, joita yhteiskunta salaa, mutta varmasti punoo harteillemme. Olemmeko kaikki loppujen lopuksi samanlaisia. Pieniä poikia ja tyttöjä pelkoinemme ja suruinemme?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti