Ristiaallokossa..

En tiedä mihin suuntaan laivani keula näyttää. En tiedä, mistä tulen ja mihin olen menossa. Risteilee ajatukset, hyvän ja pahan välissä. Ja pelkään, että se pieni hyvä, se asia joka on minut saanut pitkästä aikaa hymyilemään, tulee katoamaan elämästä. Ei - nyt ei ole hyvä olla, ei. Kuin seisoisin merellä pienelle kivellä tietän, että en pääse pakoon, en saa otettua askelta ja jos otan tiedän, että hukun. En tiedä mitä pitäisi ajatella ja miten pitäisi käyttäytyä. Mitä pitäisi tehdä asioille, jotta jaksaisin taas kävellä eteen päin. Vaikea on tunnustaa, mutta olen vain jotenkin niin loppu ja rauhaton. Valmis luovuttamaan, ehkä valmiimpi kuin ennen. Tunne on kauhea ja pelottava. Ehkä se johtuu väsymyksestä, vaikka tiedän olon todellisen lähtökohdan ja syyn. Ja tiedän, että se syy ei katoa, ellen tee asialle jotakin.

Voi Luoja, miksi elämä on vain näin vaikeaa ja raskasta?