Seison kotisataman laiturilla ihaillen auringonlaskua meren laineiden yllä. Piilottaa kohta meri auringon alleen, syvyyksiin hukuttaa. Mietin hiljaa minne katoaa valo, mihin häviää päivät. Haluaisin tietää, mitä meri kuiskaa, mitä se piilottaa alleen laineiden tummien. Nostan purjeet ja lähden etsimään vastauksia, kuntelemaan kuinka meri kuiskaa nimeäni. Seuraan aurinkoa niin pitkälle kuin ehdin. Niin pitkälle kunnes päivä muuttuu yöksi, aurinko kuuhun. Ei näytä valo enää tietäni, seuraan tähtiä. Laskevan auringon viimeinen välähdys laineiden yllä värjää veden vihreäksi kunnes yö kaappaa kaiken valon. Nostan purjeet yhä ylemmäs ja kiihdytän vauhtiani, en halua hukata aikaa, en aurinkoa. Vastoin tahtoani meri nostaa aaltoja, laineet lyövät kuohupäisinä veneen laitaa. Se koittaa hidastaa matkaani, mutta en anna itselleni, en merelle periksi. Seilaan läpi yön, seuraan tähtiä ja ihailen kuuta, joka kainolla valolla, kuin häpeillen, valaisee tietäni tuntemattomaan. Kuljettaa meri minut yhä kauemmas kotia, niin kauas ettei korkean majakan toivonvalo edes tavoita minua, vaan ehtii hukkua matkalla meren aaltojen alle. Tuhansien vuosien haaksirikot ja kuolemat tuntuvat todellisilta. Tuntuu kuin sata merimiestä kutsuisi minua ja kurkistan laidan yli tummaan veteen näkemättä mitään. Vain heijastuva tähtitaivas luo merenpohjan ylle vedenpinnan. Kuin miljoona meritähteä uisi lähellä pintaa. Upotan käteni ja koitan saada käteeni yhden niistä tähdistä. Jää jäljelle vain rikkoontunut peilipinta, nostan käteni ja tunnen kuinka tuuli puhaltaa purjeiden läpi. Tuntuu kuin vaeltaisin yksin läpi tuntemattoman, läpi pimeän unen, jossa toivo, usko ja rakkaus eivät minua herätä, jossa suru ja ikävä ei ole enää todellisuutta.
Monta pitkää mailia, yhtä monta pitkää tuntia seilaan ja näen aamun sarastavan. Jään tuijottamaan ulappaa ja odotan. Odotan auringon ensimmäistä sädettä, ensimmäistä pilkahdusta. Aika tuntuu pysähtyvän paikoilleen, kuin sadussa kaikki pysähtyy ja olen siinä. Vain hetki näen ne värit, jotka tunteja sitten hukkasin merelle. Oransseja ja punaista, keltaista ja kultaa. Kuin tähdet yössä tuhatkertaisena. Tunne ja lämpö joka minut valtaa on sanoinkuvaamatonta. Katoaa kylmä, katoaa kaikki paha. Vain minä ja meri, joka satamassa kuiskasi nimeäni. Niin yksin. Mutta silti niin onnellinen.
Matkani jatkuu kohti ääretöntä, kohti menneisyyttä ja tätä hetkeä. On purjeeni jo ylhäällä. Seilaan ja meri minua keinuttaa. Löysin auringon, mutta en halua lopettaa. Haluan jatkaa matkaani. Haluan nähdä maailman laidan ja mitä on sen jälkeen. Voin vain kuvitella sitä tunnetta, kun putoaa vesi alas kaukaisuuteen. Pudistan vedet hiuksistani ja seilaan. Yhä kauemmas kotoa, yhä lähemmäs tuntematonta. En tiedämitä haen, mitä etsin, mutta silti tuntuu, että edessäni on jotain mitä hukkasin vuosia sitten. Hiljenee meri ja laskee aallot. Ei puhalla tuuli, edes pieni vire paina purjeitani, jotka levottomana makaavat maston päällä. Tuntuu kuin kaikki liikkuisi ympärilläni vauhdilla vaikka tiedän olevani paikallani. En liiku, ei kuiskaa meri, ei loista yön tähdet veden pinnalla. Vain lasipintainen meri ja aurinko pitävät minut tudellisuudessa. Niin hiljaista. Niin surullista.
Rikkoo hiljaisuuden kuohunta, joka kaukaa kantautuu. En tiedä missä olen, mikä edessäni minua kutsuu. Nostaa kuohunta ääntään jossain kaukaisuudessa. En tiedä olenko löytänyt maailman laidan vai olenko vain eksynyt yksinäisyyteen, jossa meri minut sekoittaa äänillään. Odotan paikallani, lasken purjeeni. Vetää vesi minua eteen päin. Kuin pieni ja hento virta kuljettaisi minua kohti ulapan tyhjyyttä. Suljen silmäni. En avaa niitä enää vaan hukun. Viimeinen hengenveto. En tunne pelkoa tai surua, vihdoin olen onnellinen. Vihdoin löysin maailman laidan. Peittää minut kuohunta ja meri, peittää ne minut alleen tyhjyyteen. Vain tähdet öisin näyttävät tietäni, kun pimeässä seilaan läpi mustan yön. Olen historiaa. Historiaa, jota ikinä ei kirjoitettu, ei puhuttu. Ei muistettu eikä kaivattu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti