kasvu-unia..

Nukuin pitkää unta haaveillen tuulisista vuorista ja surullisista, sinisistä meristä. Nukuin ja uneksin sinusta ja minusta, rannoista. Haaveilin jalkojen alla pehmeän hiekan hennosta kosketuksesta. Tunsin surua ja iloa. Itkin ja nauroin, jäin kaipaamaan sinua. Heräsin hikisenä unesta. En tiennyt missä olin ja mihin olin menossa. Linja-auto vilkutti viimeiselle pysäkille. Hyppäsin ulos ja nostin huppuni pääni päälle pitääkseen sateen poissa hiuksistani, kuivasin naamani ja kävelin kohti harmaata betonitaivasta. Ohi ajavien autojen ääni sulki mieleni syvyyksiin, ohi kävelevien ihmisten katseet laittoivat minut pakenemaan. Vain kylmä asfaltti jalkojeni alla näytti tietä kohti määränpäätäni. Hapuillen laitoin kylmät sormeni, heikot ja voimattomat taskuuni etsien avaimia. Tuuli puhalsi läpi ohuen takkini, jonka aamulla olin unisilla silmillä naulakon kahvasta löytänyt. Se ei ollut minun, en ollut varma kenen, en edes ollut varma mistä olin herännyt ja kenen vierestä. En halunnut katsoa, vain pukea nopeasti ja lähteä. Hiljainen rappukäytävä kuiskasi nimeäni. Epäkuntoinen hissi ei pitänyt hurinaa, niin kuin se normaalisti teki. Korkeat kiviportaat johdattivat minut ylimpään kerrokseen, luokse oven, jossa luki nimeni. Hiljaa häpeillen avasin sen ja menin sisälle pimeään, kolkon yksinäiseen yksiööni.Tunsin taas olevani oman elämäni vankina. Vankina tässä pienessä yksiössä, johon en itseäni vielä vuosia sitten osannut kuvailla. En osannut piirtää edes suruani tai pelkojani,  elämääni tässä betonitaivaan alla murheellisten laulujen maahan. Oli ilta ja auringon viimeiset säteet piirsivät kyyneliä makuuhuoneen seinään oranssien ja punaisten värien ympärille. Vain hetken välähdys ja se oli poissa. Raskas yö painoi hahmollaan asuntoni pintoja, olin sokea ja kuuro, olin niin väsynyt. Vain pieni televisio piti minut hereillä hiljaisella surinallaan. Silmäni katsoi sitä, ajatukseni harhailivat jossakin aivan muualla. En muista mitä ajattelin, en tiennyt varmaan mitä edes ajatella. Suljin silmäni ja nukahdin. Raskaan hengityksen vaimea ääni oli ainoa merkki elämästä tässä yksinäisessä ja kylmässä asunnossa. Tässä pienessä ja kolkossa asunnossa alla synkän betonitaivaan.