Tuntuu kuin eläisin itsekin vedenpinnan alla. Koitan hengittää, mutta en saa happea. Koitan itkeä, mutta kukaan ei näe kyyneleitäni. Juoksen niin kovaa, kuin jaloistani pääsen, mutta silti löydän itseni samasta paikasta. Puhun, mutta kukaan ei kuule sanojani, ei kuule avunhuutojani. Pelkään kuollakseni kun vajoan yhä alemmas kohti pimeää pohjaa. Kohti tuntematonta, ja tiedän että olen yksin. Koitan uida kohti vedenpintaa, joka enää himmeänä näkyy yläpuolellani, ja vaikka kuinka koitan pimeä ympäröi minut yhä tiukemmin syleilyynsä. Suljen silmäni ja tunnen kuinka vesi ja syvyys ottaa minut syleilyynsä enkä usko enää pääseväni sen otteesta. Annan sen rutistaa minua yhä lujempaa kunnes en tunne enää mitään. Vain kylmyys ja vesi muistuttavat minua hetken että olen elossa. Ei jää minusta muuta kuin muisto syvään veteen.
On hetkiä kun kaikki tuntuu liukuvan ohi. Tää päivä tuntuu olevan yksi niistä monista, kun kehosta katoaa kaikki voima. Oon useasti miettinyt, jos katoaisin. Häpyisin vain ja jättäisin kaiken taakseni. Tuntuu, että ystävät ja kaveritkin vain katoaa ympäriltä. Tai sitten ne puhuu vain omasta elämästään. Mä haluaisin puhua jollekin. Mutta musta ei oo miestä siihen. Sanotaan, että jossakin vaiheessa ihminen ei vaan kestä sitä pahan olon määrää, jonka se pitää sisällään. Musta tuntuu nyt, että oon saavuttanut sen pisteen. En oo nukkunut moneen yöhön kunnolla. Ja jos olen nukahtanut mä näen sellaisia unia, jotka ihan varmasti kertoo mun ahdistuksesta. Olen aina pitänyt itseäni tosi vahvana ihmisenä, sellasena joka jaksaa pyrkiä eteen päin vaikka olisikin vaikeeta. Ja olenkin ollut sellanen. Mä en oo koskaan saanut apua, enkä ole sitä pyytänyt. Mä olen kuunnellut ja puhunut, mä olen auttanut muita, vaikka itellä on ollut niin vaikeeta. Oon huomannut, että mä en enää jaksa kuunnella, edes niitä hyviä ystäviä. Mä edes jaksa hymyillä heille, en vastata puhelimeen, vaikka ne soittaisi. Ja mä tiedän, että hukkaan ne ihan kohta. Illat mä tuijotan kattoa ja itken. Tuntuu vaan niin pahalta. Oon yleensä löytänyt jonkun asian mun elämästä, jonka takia olen jaksanut yrittää, mutta jotenkin mä en enää löydä sitä ja se tekee musta niin heikon. Ei ole päiviä ettenkö itkisi, ei ole päivää jolloin olisin vilpittömästi nauranut. Mä en muista koska viimeksi olisin ollut iloinen. En muista. Ja jotenkin mä tiedän sisimmässä sen, että mä en selviä yksin tän yli. Mä jotekin tunnen sen, et elän veitsen terällä. Ja mulle ei ole mitään tietoa, mihin suuntaan mun pitäisi lähteä, et mä löytäisin taas sen oikeen polun, jossa vielä vuosi sitten kävelin. Mä oon niin hukassa. Jos mun elämässä ei olisi kahta asiaa, mä luovuttaisin. Mut ne kaksi on mulle niin tärkeitä, että mä en voi vaan jättää niitä. Mä en oo kusipää, enkä ajattele vain itteäni, vaikka ehkä jo pitäisi. Mut jos mulla ei olisi niitä ni mä ihan varmasti luovuttaisin. Ja siksi toivon, et ne asiat ei katoo mun elämästä. Se murskaisi mut jos niin kävisi. Se olisi se viimeinen naula mun arkkuun.
Mä en tiedä onko tää kaikki vaan sekottanut mun pään ja mä uskon, et jos saisin otettua itteäni niskasta kiinni mä voisin löytää ehkä elämälleni suunnan. Mut siinä vaiheessa kun tajuu olevansa niin syvällä ettei pääse enää ylös on helpompi antaa periksi. Ja jotenkin musta tuntuu et oon ihan niin pohjalla kuin vaan voi olla. Mä voin fyysisesti huonosti ja henkisesti mä oon niin rikki. Miksi joku ei voi vaan tulla ja auttaa mua. Ehkä mä osaan vaan niin hyvin näytellä ja salata et kukaan ei tajua, ja silti jotenkin salaa mä koitan sitä kaikille kertoa. Ehkä oon tyhmä enkä itse tajua, ettei kukaan ymmärrä mua. Et mä en anna kenenkään ymmärtää ja silti mä vihaan salaa kaikkia vain siksi, että ne ei auta mua.
Helvetti ku ei jaksais. En vaan enää näe, miksi elämä on elämisen arvoista. Mä oon hukannut sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti