Mieletön musiikki..

Musiikki, elämäni valo ja toivo. Kun olen kotona, soi musiikki taustalla, kun olen töissä se sama musiikki jatkaa soimistaan. Kun ajan autolla soi niin soitin kuin kuskin turpavärkki. Mitä elämä olisi ilman niitä tilanteita, kun laulat 100 lasissa etupenkillä ja huomaat ohi tulevien ihmisten katsovan sinua kummasti. Tai ilman niitä hetkiä, kun tanssit kotona ikkunan edessä niin vapautuneena ettet ymmärrä naapurisi olemassa oloa. Katoaa kaikki ympäriltäsi, kun rytmi kaappaa sinut mukaansa! Oi musiikki, älä ikinä lopeta soimistaan vaan täytä elämäni ja mieleni melodiallasi ja unelmillasi.

Pysähtyy aika..

Katson ikkunan läpi, kuinka pinenet ja pehmeät lumihiutaleet laskeutuvat taivaan ääriviivoja pitkin maahan. Ne leijuvat hitaasti, mutta varmasti. Puen takkini ja hanskani päälle ja juoksen ulos. Tunnen kuinka kevyt pakkanen nipistää poskipäitäni ja leuto viima herättelee nenänpäätäni.Otan käteni pois hanskasta ja avaan kämmenen. Tunnen, kuinka pinenet hiutaleet laskeutuvat lämpimälle kädelleni ja ne ovat siinä ihan hiljaa, paikallaan, kuin peläten ja tietäen, että elämä kestää vain hetken. Käden lämpö sulattaa ne ja jäljelle jää vain pieni pisara kirkasta vettä. Ja mitä lähempää pisaraa katsot, sitä selvemmin voit nähdä itsesi. Voit tuntea kuinka oma elämäsi leijuu hitaasti kohti päämäärää, mutta et tiedä mitä matkasi, niin lyhyt, tuo eteesi. Toiset laskeutuvat lämpimälle kädelle, kokevat ihmiskehon lämmön ja vain hetki ja he ovat poissa. Toiset leijuvat onnensa ohi ja putoavat valkeaan maahan muiden eksyneiden joukkoon. He eivät erotu muiden joukosta, vaan katoavat valkoiseen massaan. Siinä he odottavat, että aika kuluu ja pian ovat poissa. Vain hetki ja kukaan ei heitä enää muista. Ne muutamat harvat, jotka ottavat elämästään kiinni ja päättävät nauttia siitä hetkestä, joka heille on suotu, päätyvät meidän kämmenillemme, meidän etupihaan kanervan oksalle ja niin pieni, mutta onnekas laskeutuu juuri siihen nenänpäälle, josta ujot silmät heidät näkevät. Ne onnekkaat saavat sen hetken, vaikka se olisi lyhyt, josta suurin osa vain unelmoi. Tarttuvat hetkeen ja antavat tuulen kuljettaa. Ja sen pienen hetken, juuri ennen kuin pienet hiutaleet sulavat, he ovat onnellisia.

Hometown boy..

Kävelen vanhaa kylätietä pitkin. Kaukaa tyhjyydestä kantautuu hento pianon ääni. Voin kuulla, kuinka pianistin sormet hyväilevät koskettimia. Kuinka joka sävel tekee kunniaa seuraavalle sävelelle. Musiikin rikkoo käheä, tupakan ja viinan kuluttama ääni. Tämä nainen, jonka ääni lumoaa minut, laulaa tästä kaupungin syrjäisestä tiestä ja onnettomista, joiden jalat ovat tien kuluttaneet lähes kokonaan pois. Hidastan vauhtiani, istun pintareelle ja suljen silmäni. Nenääni kantautuu nahkatuolin, pölyisen pianon sekä halvan viskin tuoksu. Yhä selvemmin kuulen laulun sanat, jotka jatkoivat tarinaa, jota olen oppinut lukemaan kävellessäni aamuisen kadun varsia, kirjoittamaan iltahämärässä odottaen viimeistä bussia tulevan. Käheä ääni tainnuttaa mieleni ja ajatukseni painuvat yhä syvmmälle, kuin aurinko syleilisi taivaanrantaa ennen katoamista.

En ole voimakas, en rohkea, mutta antaudun tajunnan vietäväksi. Yön nousevat varjot peittävät minut, en silti pelkää ummistaa väsyneitä silmiäni. Tunnen olevani nyt pieni osa tätä kaupunkia, osa äiti luontoa, jota ennen en arvostanut. Musiikin uuvuttamat ajatukseni pyörivät minussa, sinussa ja siinä kaikessa, jonka jätin tänään taakseni. Kun suljin oven enkä katsonut taakseni. Et seissyt ikkunassa katsomassa minua. Et illalla odottanut paluutani.

Mutta minulle olit jotakin suurempaa, jotakin mitä odotin ja jotain mitä ilman en voinut kuvitella eläväni. Mutta niin kuin yö peittää päivän, katosit sinäkin. Kuin syksyinen sade pudottaa kellastuneet lehdet seison märkänä aukealla kukkulalla. Katson sinua ja pyydän, että jäät. Että muutat mielesi. Mutta kun katsot silmiini näen, että jokin on muuttunut. Suljet silmäsi ja lähdet. Ja niin minä jään yksin.

Hiljenee musiikki ja herään. En ole varma edes nukuinko vai annoinko ajatukseni karata. Olinko valveilla, oliko tämä todellisuus vai uni, johon unesta heräsin. Nousen jaloilleni, ovat ne väsyneet ja kipeät. En ole varma jaksanko kävellä tätä tietä loppuun. En tiedä löydänkö sitä voimaa, jonka luulin omistavani. On aurinko kadonnut kokonaan taivaanrannan alle. Valaisee sen hento hehku, kuu ja tähdet tietäni. Muuttuu tie kiviseksi ja olen perillä. Näen edessäni sen vanhan ja rapistuneen talon, jonne murheeni jätin, jonne en toivonut enää palaavani. Mutta silti, varrelle joen saavuin niiden murheiden kanssa, jotka nyt halusin unohtaa. Toivon myrskyn ne kuljettavan pois, kuten tuuli puhalsi pilvet taivaalta. Vain tuulen kuiskaus ja joen vaimea kuohunta lohduttaa minua. Ja niin jäin siihen vanhalle laiturille istumaan ja katsomaan samaa tähtitaivasta, jota hetki sitten katsoin kanssasi.

Gay and the City..

Uutta blogia pukkaa julkaisuun. Tässä blogissa en itke, valita tai muuten avaudu vaan pyrin kirjoittamaan tästä kaupungista ja siitä yöelämästä jota se tarjoaa Gay -kansalle. Mitä miehet tahtovat minusta, mitä minä heistä. Suurin huoleni, löytyykö täältä edes elämää. Omasta näkökulmasta, mitä miestenvälinen seurustelu  oikeasti on ja miten se näin noviisin silmistä pitäisi tulkita. Ja ehkä tärkein miten siihen pääsee mukaan, vai pääseekö? Kirjoitan kohtaamistani ongelmista ja ihmetyksistä, toivottavasti myös seksin jälkeisistä tunteista ja siitä, kuinka vaikeaa on välillä tehdä aloite ja tattua hetkeen. Lue blogia jos kiinnostaa, mutta älä itke, jos et kirjoituksistani pidä..

[Enjoy] [Gay and the City] 

[http://thegayandthecity.blogspot.com/]

Sinun kehosi ei minua tunne.

Niinä aamuina, kun heräät hikisenä lakana liimautuneena selkääsi, rintakehäsi tahmeana, haluat vain nukahtaa uudelleen. Et halua avata silmiäsi ja katsoa, kenen käsi rutistaa kivespussejasi. Suljet vain silmäsi ja toivot, että käsi ja se keho, johon kämmen ja käsivarsi on kiinnitetty, katoaa. Käännät kylkeä, et avaa silmiäsi vaan esität nukkuvasi ja tunnet, kuinka viinankatkuinen hengitys puhaltaa kasvoja ja kantautuu keuhkoihisi. Yskäiset. Käsi on siirtynyt takapuoleeni, jotenkin se tuntuu hyvälle, kun sormesi näpyttelevät ihoani ja painautuvat paikkaan, joka viime yöstä on vielä kipeä. Silloin tiedän saaneeni. Toivon, että herätyskelloni ei ole päälllä, ettei mikään rikkoisi tätä hetkeä niin, että minun olisi noustava. Tunnen kuinka painolasti kevenee sänkyni päältä, kuulen kuinka vedät alushoususi ja farkkusi jalkaan, otat paidan, joka lojuu lattiallani, käteesi ja lähdet. Oven sulkeutuessa avaan silmäni ja edessäni ammottaa tyhjä seinä. Saatan löytää tapetilta sormenjälkesi ja tyynyltäni muutaman mustan hiuksen. Hengitän syvään ja nousen. Sängyn laidalla istuessa en tunne mitään, en ajattele. Olen vain tyhjä keho, edes varjoni ei heijastu seinälle, vaan valo puskee lävitseni aivan kuin en olisi siinä.

Nostan alalastoman kehoni sänkyni päältä ja varovaisin askelin hapuilen kohti vessaa. Kävelen jostain syystä hiljaa, aivan kuin olisin se mies, joka vain hetki sitten pidätti hengitystä, puki vaatteensa ja lähti. Katson itseäni peilistä ja tunnen häpeää. Rintakehälläni voin nähdä ja tuntea vielä pienen osan sinusta, kosketan sitä sormenpäilläni ja maistan. Kuin viime yönä annoin sinun tulla suuhuni ja silmistäsi näin sen helpotuksen ja nautinnon, jota itse en tuntenut.

Suihkun kylmä vesi huuhtoo pois viime yön, pyyhii se mieleni paljaaksi. Nojaudun seinää vasten ja annan veden valua alastonta kehoni pitkin hiuksista aina varpaisiin asti. Niin hiljaista. Vedenpisarat paiskautuvat lattiaa vasten rikkoen äänivallit. Tunnen, kuinka vesi hyväilee minun joka osaa, jokaista yksityiskohtaa unohtamatta. Tummat hiukseni valuvat silmilleni, joiden silmäluomet roikkuvat raskaana ja elottomana, haluavat vielä hetken nukahtaa ja kerätä voimia.
Otan pyhkeen koukusta ja kuivaan itseni. Istahdan lattialle, vain pyyhe suojanani hengitän hiljaa ja hitaasti. Eilen pestyt vaatteet roikkuvat kuivastelineen kulmalla ja nappaan siitä ensimmäiset, jotka käteeni osuvat. Puen päälleni ja sammutan valon. Sekaisen pöydän päältä raivaan tilaa tietokoneelleni ja avaan sen. Vain muutaman tunnin häpeän jälkeen kirjaudun sisään ja aloitan taas sen saman, joka eilen päätti yöni. Etsin häntä ja haluan taas ehdottaa, jotakin mitä juuri eilen koin. Häpesin. Pelkäsin. Olin huumassa ja vaikka tunsin häpeää en halunnut lopettaa.

Vain muutaman viestin jälkeen tuntematon ehdottaa minulle, enkä osaa kieltäytyä. Puen vaatteet päälleni, sammutan asunnon valot ja olen taas menossa. Olimme sopineet paikan, johon molempien piti tulla. En näe sinua. Sytytän röökin ja nojaudun kylmää tiiliseinää vasten. Betonitalot nousevat molemmin puolin peittäen taivaan ja auringon. Odotan. Takaa kujalta kuulen yskäisyn ja näen savupilven leijailevan ohitseni. Puhallan se pois ja kurkistan. Hahmo, jota en näe, oli juuri sytyttänyt tupakan ja niin kuin minäkin, hän nojaa huolettoman näköisesti seinää vasten. Kujan varjot peittävät hänen kasvonsa ja ainoastaan pään liike paljastaa, kuinka hän katsoo takaisin. Nojaudun yhä tiukemmin seinää vasten, vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja koitan olla ajattelematta mitään. Koitan olla tuntematta ja unohtaen eilisen, varovasti, pienin ja niin viattomin askelin siirryn kujalle. En katso häntä, ei hän minua. Jalkani pysähtyvät, vaikka mieleni jatkaisi yhä kauemmas eteen päin. Nojaudun kujan seinää vasten ja niin me molemmat olimme kadonneet varjoihin. Vain me näemme meidät, ei kukaan muu. Ruostunut rautaportti ääntelee tuulen liikuttaessa sitä hitaasti edes takaisin. Yskäiset ja heität savukkeen kujan toiselle puoelle. Kumpikaan ei puhu. Emme vaihda sanoja, emme esittäydy vaan olemme kaksi tuntematonta, säälittävää ja yksinäistä ihmistä. Hitaasti rohkaistuneena liikutan kättäni, takin hioessa seinän pintaa kosketan lantiotasi. Ja sinä, kuin olisit odottanut valojen vahtuvan vihreiksi, liikutat kättäsi.

Käheällä äänellä, väristen, sanot "moi" etkä muuta. En vastaa vaan kosketuksellani kommentoin sinun lyhyttä sanaasi. Ja niin kuin aurinko hitaasti liikkuu taivaankaarta minä liikun sinua lähemmäs ja sinä minua. Rohkaistuneena siirryn eteesi seisomaan ja ensi kertaa näen silmäsi ja sinä katot minua. Hetken seison hiljaa edessäsi, en tiedä odotanko jotakin, vai pelkäänkö. Ja sinä, tummapartainen mies, nostat kätesi ja laitat sen poskeani vasten. Kuin rakastuneet ennen suudelmaa kosketat minua. Toinen kätesi hapuilee jalkojen väliäni ja rutistat. Et suutele minua, vaan haluat jotakin muuta ja me kumpikin tiedämme, miksi seisomme tällä kujalla. Molemmat kätesi siirtyvät housujesi saumolle ja avaat vetoketjun. Katson ympärilleni, kuuntelen hiljaa ja polvistun. Käsilläsi tunnustelen sinua, peittää vaatteet muun osan kehostasi enkä voi nähdä todellista sinua. Tiedän ettet edes halua, että tuntisin sinut. Lasket housusi yhä alemmas ja minä odotan. Suljet silmäsi ja minä kosketan sinua. Hieron sinua läpi vaaleiden kalsareidesi ja sinä mumiset. Hitaasti otan kiinni kalsareidesi saumasta ja varovasti lasken sitä niin, että tumma karvoituksesi paljastuu esiin ja voin suudella alavatsaasi. Karhea iho huuliani vasten tuntuu oudon mukavalta. Ja kuin leijona raadolla lasken housujasi yhä alemmas ja näen, että sinä olet kiihottunut. En tiedä olet minusta vai tästä tunteesta, tästä tilanteesta, mutta tiedän, että ainakin sinä tunnet nyt jotakin. Valkoiset kalsarisi peittävät lenkkitossut nilkoissasi ja luovat kontrastin tummaa asfalttipintaa vasten. Se on kuin ensilumi pihallani, mutta vain paljon tunteettomampi. Hieron jalkojen väliäsi ja otan sen käteeni. Suutelen reisiäsi ja sinä hymyilet. Katson sinua ja sinä minua, mutta nostat taas pääsi etkä sano mitään. Tunnen kuinka kätesi vaeltavat pääni taakse ja tiedän, että haluat minun ottavan sen suuhun. Ja minä otan. Hitaasti ja rauhallisesti. Se maistuu hyvälle ja sinä nautit siitä. Kätesi puristaa hellästi päätäni ja lantiosi liike pakottaa minut kakomaan, tunnen sen aivan liian syvällä. Yhä nopeammin liikut seinää vasten, yhä lujempaa puristaa kätesi minun päätäni ja sinä ääntelet, kuin viimeöinen mieskin äänteli. Vain hetki ja tunnen, kuinka sinä tulet suuhuni ja kuinka henkesi salpautuu. Kuinka kämmenesi puristaa päätäni ja kuinka kasvoni osuvat sinun vataasi vasten. Kaikki äänet katoavat. Kuin talvinen metsä ympäröisi minua, ja tietäisin olevani yksin. Mutta vain hetken olemme siinä. Nousen ylös ja sinä vedät housusi ylös. Et sano mitään. Et hymyile. Laitat vyösi kiinni ja lähdet ja minä jään siihen.

Kuulen kuinka askeleesi katoaa luotani ja tiedän, että olet poissa. Yksinäisyys ympäröi minut ja nojaudun seinää vasten häpeillen. Pyyhin suupieleni ja kasvoni. Vedän piponi yhä alemmas niin, että juuri ja juuri saattaa satunnainen ohikulkija nähdä yksinäiset silmäni. Kotiovellani purskahdan itkuun. Kyyneleet peittävät silmäni ja hapuilen avaimiani taskusta. Avaan oven ja suljen sen perässäni. Olen kuin tyhjä lupaus, lasku postiluukussani. Riisun vaatteeni ja painaudun sängylleni. Kello on kaksi päivällä, mutta silti nukahdan.

Katsoin taakseni ja sinne se jäi..

Tosiaan, olin tyhmä kun uhkailin, että nyt aloitetaan sitten laittamaan asiat kuntoon. Ja hommataan kesäksi uusi ruumis [rantabody] .. Kaksi aamua jaksoin herätä aikaisin ja vedin 59 minuutin Taiji -harjoituksen siinä aivan rauhassa. Tänään ei sitten enää jaksanut. Ei kai se tietysti paha ole välillä nukkua hiukan pidempään, mutta jotenkin pettynyt olo. Lupasin niin kovasti itselleni. Huomenna sitten taas. Ainakin kokeillaan. Ja puretaan torkkunappi pois herätyskellosta. Hyi, kuka senkin on keksinyt. Tai sitten se pitäisi toimia kaksi kertaa jonka jälkeen poistuisi käytöstä.

---

No ajellessani töihin mietein, milloin tulee se päivä, kun voin katsoa surkeaa elämääni ja nauraa sille. Milloin tulee se aamu, kun herään enkä murehdi. Onko se 15-20 vuoden päästä kun velat vanhenee? Jos sitten jäisi rahaa johonkin muuhunkin [rakastan noita DNA:n mainoksia]. Nytkin taas uhkaavat sulkea sähköt. Sitten vielä tasapainotellaan ajatuksella, jos tätä laskua en maksa menee se ulosottoon, se on suuri summa, mutta periaatteessa mulla ei oo siihen rahaa. No samapa tuo, sinne muiden joukkoon se mahtuu kivasti. Se vaan on yksi niistä harvoista laskuista, veloista, joita olen tunnollisesti lyhentänyt. Ja haluisinkin jatkossa, mutta kun ei yksinkertaisesti ole rahaa.

---

Mutta positiivistahan on se, että kun nuo pari päivää jaksoi heräillä ajoissa, "kuntoilla" ja syödä hyvä aamupala olo oli aivan loistava koko päivän. Ehkä se kipinä löytyi siitä.. Kuten joku sanoi kun keho on väsynyt siihen auttaa vain uni! Ja omat elämäntavat ovat olleet nukkumaan myöhään, herään myöhään, joten eihän se rytmi sieltä aivan heti tule. Onneksi itsellä sellainen olo, että ehkä se tästä!

Jos tällä kertaa..

Piti napata netistä joku hyvä ja tehokas lihaskuntotreeni -ohjelma / hässäkkä..

Jos nyt jaksaisi kokeilla, saisiko tätä runkoa mitenkään mahdollisesti kesäkuntoon..

Ehkä se kompensoi muita puutteita..

elämäni kiertokulku..

Synnyin. Paruin ja itkin, pelkäsin maailmaa.

Kasvoin vuoden, kaksi, ja hymyilin, opin uutta ja olin onnellinen.

Kiersi kuu maan monta kertaa, laski aurinko ja nousi. Kasvoin pituutta ja painoa, tunsin olevani aikuinen, vaikka ikäni osasin näyttää sormillani ja muutamalla varpaalla. Juoksimme ja nauroimme. Rakensimme majoja, joissa söimme salaa hedelmänalleja.

Vanhempani vaihtoivat sänkyni isompaan. Osasin laskea ja lukea. Olin epävarma itsestäni enkä ollut varma kuka oikeasti olin. Seurasin muita, välillä taka-alalta, välillä juoksin edellä niin kaukana, että en aina edes kuullut heidän puhetta.

Aika kului ja kehoni alkoi muuttua. Se pelotti, se ihastutti. Aloin tuntea uusia tuntemuksia, se ei ollut tuttua. Opin tuntemaan itseni ja sen mitä vaatteideni alla tapahtui, myös sinun kehoasi halusin tutkia.

Meni hetki, jos toinenkin, ja olin unohtanut sen ensimmäisen irtonaisen maihtohampaan, jonka silloin tyynyn alle piilotin. Unohdin miltä metsä tuoksuu ja miltä nurmikko tuntuu jalkojeni alla.

Vaihtui kasvot ympriltäni, vaihtui maisemat, en kävellyt enää tuttua polkua - oli se muuttunut tieksi, jonka varrella kulki muita, tuntemattomia. Välillä oli likaista ja välillä sade huuhtoi tien pintaa ja rakastuin sateen jälkeiseen tuoksuun.

Aika kului, tuli murheet ja vastuu. Opettelin elämään sen kanssa, mutta usein se tuntui liian vaikealta. Kun pienenä itkin itseni uneen, äidin tuoma lämmin maito pelotti pois möröt sänkyni alta. Mutta nykyään ei murheisiini auta lämmin maito. Ei kuule äiti itkuani, ei silitä hiuksia.

Muutuin ja nyt tunnen itseni, tiedän mikä ja millainen olen. Tiedän mitä haluan. Ja tiedän mitä en voi saada.

Silti usein sateen jälkeen kävelen paljain varpasin samalla kadulla, kuin pienenäkin. Voin kuulla naurua ja kuiskauksia. Voin tuntea lämpimän maidon huulillani ja sen tuoksun, kun se melkein ehti palaa pohjaan. Välillä kun oikein hiljaa istun aamukasteen silittämällä nurmikolla kuulen kuiskauksen korvallani: "Kaikki muuttuu vielä hyväksi!" ja hymyilen.

Mutta vain hetken ja enää niin harvoin.

tanssii pölyhiukkasetkin..

Avaan silmäni ja olet siinä. Verhon raosta aamuaurinko valaisee alastoman kehosi, joka rauhallisena liikkuu hengityksesi tahtiin. Pölyhiukkaset luovat sillan ikkunan ja sinun väliisi. Puhallan ja ne katoavat. Rintakehäsi liikkuu ja kuulen kuinka sydämesi lyö, kun nojaudun kehoasi vasten. Käteni, levottomat kuin muuttolinnut, vaeltavat ihosi pinnalla etsien kohtaa, jossa levätä. Karhea karva vatsallasi, pehmeät hiukset herättävät käsien tuntoelimet ja tunnen kuinka veri virtaa varpaiden päästä aina korvalehtien kärkiini. Suljen silmäni. Hengitämme samaan tahtiin, kuin kaksi ihmistä muuttuisi yhdeksi. Vain tuulen kuiskaus ikkunan raosta muistuttaa todellisuuden olemassa olosta. Tunnen kuinka sinun kätesi hyväilee ihoani, ne liikkuvat hitaasti, mutta varmasti, kuin etsien jotakin. Tunnen kuinka kylmät väreet nostavat selkäkarvojani kohti taivasta ja kuinka suupieleni kuivuvat janosta. Välillä, kurkistamme ja katseemme kohtaavat, mutta kuin ujo kissanpentu suljemme silmämme ja ja jatkamme etsimistä. Käteni muuttuvat yhä levottomammiksi ja ne tahtovat tukia sinua. Olet minulle laakso, johon en karttaa omista. Olet uusi ja ihmeellinen, se sivu kirjasta jota en ole lukenut. Aika ei liiku, pölyhiukkaset pysähtyvät auringonvalossa. Ne katsovat meitä, kuin kuu ja aurinko toisiaan kohdatessaan taivaalla tuntien pelkoa, jännitystä. Ne ovat täysin tietämättömiä toistensa olemassaolosta. Ja nyt ne kohtaavat. Piirtyy paperille jotakin kaunista, soi radiosta musiikki, joka peittää alleen murheet ja surut. Muuttuu surutarina suurimmaksi rakkaustarinaksi. Etsii käteni rinnaltasi kohdan, jossa sydän hakkaa lujaa, mutta pelkään ettei se enää huomenna syki niin kiihkeästi kuin nyt, kun kosketan sinua ja sinä minua. Onni kestää vain hetken, katoaa pölyhiukkaset ja katoaa silta sinun ja minun välistä. Katoaa uni eikä veri pulppua rinnassani enää niin lujaa kuin hetki sitten. Tiedän, ettei mikään ole ikuista. Katoaa kaikki hyvä kunnes jäljelle jää vain hiljaisuus.