Hurts - Stay

" Ihana biisi, loistava (komea) laulaja.. "



Up and down..

Voi Pyhä Sylvi ja Jouluaatto..

En tiedä mitataanko meitä saamillamme joulukorteilla ja hyvän joulun toivotuksilla. Jos näin on tiedän, mitä mieltä ihmiset minusta ovat. Jouluaatto. Muutama tunti perheen kanssa. Vaivautunut fiilis. Pakkopullan tuntua. Muuten koko joulu ihan yksinään. En saanut viestiä tai puhelua. En keneltäkään. Tämä Joulu oli yksi yksinäisimmistä hetkistä, jota elämäni aikana olen viettänyt. Tiedän, olisin voinut itsekin tarttua puhelimeen ja tehdä asialle jotain, mutta päätin vaipua synkkyyteen ja masentua. Ensi vuonna en todellakaan vietä joulua. En millään muotoa.

Joulua viettämään koko perheen voimin..

Nyt kun joulu ottaa taas paikkansa elämissämme alkaa väkisinkin kuuntelemaan television ja radion joululauluja, katselemaan perheitä ostoskeskusten ruuhkajonoissa ja ihmettelemään rakastuneita pariskuntia lumisten kävelykatujen varsilla. Silloin alkaa pohtimaan, kuinka kiva olisi jakaa joulurauha jonkun kanssa. Jonkun jota rakastaa sydämessään ja jonkun, ketä istuu vierelläsi kynttilän valossa ja kuuntelee lempeitä lauluja radion säriseviltä taajuuksilta. Itselleni perhe ei ole koskaan ollut kaikki kaikessa. Olen hyvissä väleissä (suurimman osan kanssa) mutta silti joulu ei enää edusta meille suurta perhejuhlaa omine traditioineen, joita ehkä olisi kiva viettää. Tälläisenä aikana jotenkin haluaa vain paeta todellisuutta ja sulkea elävä maailma ympäriltä ja käpertyä peiton alle piiloon.

Sitten kun toivottavat vielä hyvää joulua. En tiedä miksi joulu olisi yhtään sen parempi kuin elämäni muutenkaan. Kiva tapa, mutta minulle se ei niinkään mitään merkitse. Ainakaan tässä elämäntilanteessa. Joulu on juhla, jota kuuluisi viettää rakkaitten kanssa, ilman murheita ja surua. Itse toivon vain, että se olisi jo nopeasti ohi. Samoin näin köyhänä pitäisi muistaa läheisiä, mutta kun se ei taloudellisesti ole edes mahdollista, niin miten ihmeessä osaa nauttia tästä ajasta, tästä niin kaupallisesta juhlasta. Eniten ärsyttää ne ihmiset, joiden kanssa sopii, että ei osteta tänä vuonna lahjoja, mutta jotka eivät ymmärrä kuinka tosissani olen. Entä ne kummilapset ja perheenjäsenet joille olisi niin kiva ostaa jotakin, edes jotakin pientä, mutta edes siihenkään ei ole varaa.

Voi kuinka voisin vain kadota joulun ajaksi, olla poissa, eikä kukaan huutelisi perääni tai edes he ymmärtäisivät antaa minun olla. Rauhassa. Kaipaan niin aikaa, jolloin joulu oli juhla, jonka tärkein asia etsittiin kuusimetsästä ja vanhoista lelulaaatikoista. Mihin se katosikaan?

Nyt mä tiedän..

..miksi olen yksin. Mä inhoan itseäni aivan liikaa. Mä en osaa arvostaa itseäni, vaikka mussa on varmasti jotakin hyvää. Onhan? Mä oon juuttunut noihin kaikkiin tv-sarjojen ja leffojen komeisiin, lihaksikkaisiin ja romanttisiin kundeihin, jotka hurmaavat pelkällä hymyllä. Mä en nää itsessäni sitä, vaikka luulen, että sellainen on tyyppi, jota kaikki hakee. Ei meitä tavallisia kukaan katso. Ja jos katsoo niin heitä kiinnostaa vain ulkonäkö. Näin ajattelen. Niin luulen. Mutta silti tiedän että olen väärässä. Se on niin vaikeaa silti päästää tästä ajatusmaailmasta irti. Varsinkin silloin kun siihen on vuosia uskonut. Ja se, että mussa on oikeasti sellaisia virheitä, niin fyysisiä kuin henkisiä, että mä en edes jaksa uskoa, et löydän joskus jonkun. Hitto! Tekee kipeää ymmärtää, mutta tietää ettei osaa sitä korjata. Sitä omaa ajatusmaailmaa..

Hyvää Joulua! Merry Christmas!

Merenranta ilman puita..

Tänään tunsin olevani pilvi pilvettömällä taivaalla. Puu hakkuualueella. Tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla, lyijykynä ilman paperia. Olen kuin kaappikello, joka lyö kaksitoista kertaa kartanon viimeisessä huoneessa. Huoneessa, jossa kukaan ei enää nuku. Etsin aarretta ilman karttaa. Suunnistan ilman kompassia. Toivon, että lämmin tuuli puhaltaisi purjeitani ja kuljettaisi oikeaan suuntaan. Kohti satamaa, jota en näe. Kohti päämäärää, joka on tuntematon kuin merenpohja.

----

Merenrannalla miljoonat kivet kansoittavat rantaa. Ne peittävät alleen hiekan. Silti huojun yksin kylmässä merituulessa, enkä puhu tai näe. Vain olen. Juurillani juon suolaista merivettä pysyäkseni elossa. Näen kaukaa jo syyspilvien peittävän taivaanrannan ja tuuli, joka lehtiäni heilutti, kylmenee päivä päivältä. Ei nouse aurinko enää niin ylös, että se enää lämmittäisi. On yöt niin pimeitä, että lehdet, jotka joskus olivat vihreät, kellastuvat ja putoavat.

Oloni on jälleen heikko ja hauras. Alaston. Yksinäinen. Nautin meren viimeisen pisaran ennen kuin jäätyi vesi juurieni alla. Laskin oksani alas lähelle maata, joka hehkui kylmyyttä ja toivoin, että keväällä minulla riittää voimia taas nostaa oksani ja kasvaa. Alistuin kohtalooni ja katsoin viimeisen kerran pimenevää taivaanrantaa.

Tuli talvi ja peitti lumi oksani hauraat. Ei kestänyt ne lumen painoa ja yksitellen, oksa oksalta, putosi maahan. Jäätyi juureni enkä voinut enää juoda. Jäätyi runkoni enkä voinut enää hengittää. Tiesin, että minun oli vain odotettava kevättä ja toivottava. Uskottava, että kevään lämpö minut vielä sulattaa ja antaa elää.

Puuvillaisia ajatuksia..

Olet ollut paljon mielessäni, vaikka en sinua vielä tunne. Olen sinua ajatellut, vaikka en ole edes kanssasi puhunut. Olen tuntenut kosketuksesi ihollani, vaikka et ole vierelläni nukkunut. Olen itkenyt olkapäällesi, vaikka et ole edes olemassa.

Juoksin puuvillapellolla, nostin untuvat ilmaan ja lensin. Tunsin olevani pilvissä, vaikka jalkani oli sidottu maahan. Tunsin olevani vapaa, vaikka vanki synkän mielen olen jo pitkään ollut.

Puuvillasta minä sinut tekisin, vaaleasta ja pehmeästä. Huovuttaisin pään ja silmät. Korvanlehdet. Värjäisin hiuksesi ruskeiksi ja silmäsi sinisiksi. Olisit minun puuvillamieheni, jonka kanssa silloin lensin. Jonka olkapäätä vasten sain itkeä ja kuka uskalsi minua koskettaa.

Puuvillasta tekisin lankaa ja sinulle vaatteet kutoisin. Tekisin housut ja paidan, solmiokin kutoisin mustasta. Kuiskaisisit korvaani viimeiseksi yöllä ja hmyilisit ensimmäiseksi aamulla. Suutelisin pehmeitä huuliasi ja tuntisin kuinka kätesi kutittaisivat ihoani.

Puuvillasta lankaa tekisin ja siitä sydämen kutoisin. Värjäisin kullalla ja hopealla, punaisella. Siitä tekisin vahvan ja hyvän. Tekisin niin ison, että sen tunne voisi yön kadottaa ja minut saisi nauramaan.

Voi kesä ja puuvillapellot, jossa tuuli heilutti varsiasi ja kutitti jalkojani. Jonne pakenin ja johon nukahdin pilvilinnojen herraita ihaillen. Nykyään peittää betoni ja teräs herkän maasi, ei kasva enää puuvilla, vain kylmä kaupunki päälläsi lepää. En siitä asti voinut päällesi nukahtaa, mutta ajatuksissani sä vielä elät. Rakas puuvillamies ja pellot niin valkeat.

Man, I´ve been bad!

Just take me away!

Reseptilääkkeenä.

Löytyykö yksinäisyyteen reseptilääkettä? Osaako joku kertoa? Pitkään olen etsinyt vastauksia, olen etsinyt hoitokeinoa yksinäisyyteen. Vai onko tämä tauti yksi niistä, johon ei ole hoitokeinoja. Jota on kärsittävä ja sen kanssa on opittava elämään.

yksinäisyys = kuolema,  jota en voi paeta.

Mitä ihmiset ajattelevat minusta? Usein mietin kuinka ihmiset näkevät minut. Vaikka olen surullinen ja peloissani näkevätkä he minussa sen? Luin jostakin että silmät ovat sielun peili. Ehkä nyt tiedän, miksi minun tekee pahaa, kun joku katsoo silmiini. Pelkään että paljastun ja pelkään, että näen toisen silmissä sen, mitä itse kaipaan. Iloa.

Kuolema > yksinäisyys, sille voin tehdä jotakin.

Usein seison takaovellani ja katson taivaalle, katson maailmaa ja sitä elämää, joka hiljaa tyyntyy betonitalon alle. Usein poltan savukkeen ja jostain saan aina toivoa. Jotenkin aina päätän tehdä elämälleni jotakin, ottaa riskejä ja katsoa, ehkä katua, mutta silti jättää valittaminen ja edes yrittää. Aamulla kun herään minua vituttaa taas ja palaan samaan synkkän arkeen. Valvon muutenkin paljon öisin. Suurin syy on se, että en halua huomisen tulevan ja voin vain jättää sen päivän taakseni, jota tunteja sitten elin. Yöllä kaikki pysähtyy ja minäkin olen vahva. Yöllä voin tuntea olevani jotakin, enkä pelkää. Vaikka olen yksin tunnen silti, etten ole ainoa. Katson kerrostalon ikkunoihin, joissa valot sammuvat yksitellen. Viimeinen valo muistuttaa minua siitä, että jokaisella on joskus elämässä se hetki, kun kaikki katoaa ympäriltä ja tuntee olevansa se ainoa, ehkä heikko, ehkä vahva, mutta silti aivan yksin.

Sinä + Minä = ?

...

Kun kävelet selkä edellä, et näe pahaa edessäsi

vaan suret ikävää menneisyyttäsi.

En sit yhtään tykkää aamuista..

Pakko tunnustaa, että sängystä ylös nouseminen on sitten pirun hankalaa. Voisin kyllä makoilla vaikka koko päivän sängyssäni tekemättä mitään. Ei kun joo, tänään sitten piti lähteä ajelemaan jo seittemän aikaa. Joku voisi sanoa ettei se nyt niin aikasin ole, mutta itse tottunut heräilemään kahdeksalta ja kohti duunia vasta ysin jälkeen. Tänään piti herätä ennen kuutta. VOT!? Vieläkin on silmät ristissä ja voisi niin mennä tonne takahuoneeseen ottamaan pienet tirsat. Pannullinen kahvia ja aamupala töissä niin luulisi jo sillä viimeistään heräävän. Tajusin kuinka paljon kunnioitan niitä ihmisiä, jotka heräävät aamu 6, käyvät lenkillä, syövät aamupalan päivän lehden parissa. Hitsi kun itekin joskus pystyis siihen. Toisaalta ite olen täysi iltavirkku. En voisi kuvitellakaan meneväni nukkumaan ennen puolta yötä. Kymmeneltä oon joskus koittanut, mutta ei siitä tullut mitään. Ei sitten keppiä tai hevosta. No aina ei voi voittaa..

Mietein myös, näitä tulee mieleen väsyneinä, kuinkahan moni katsoi linnajuhlat? Itse en siihen sortunut, koska en näe mitään syytä katsoa ihmisiä televisiosta. Ennemmin menen ruuhkaisan kahvilan ikkunapöytään, otan hyvän kirjan ja katson, niitä ihan oikeita ihmisiä. Niitä mihin itsekin kuulun. Mutta jokainen onneksi saa tehdä niin kuin haluaa. Niin teen minäkin..

Hyvää huomenta siis ja toivottavasti joku muukin tunsi väsymystä tänä aamuna, kun herätyskello soi. En olisi niin yksin!

Ärrrrrrsyttää..

Tänään tiuskitaan kaikille, ärsyttää puhua kellekkään, kuunnella neuvoja ja ian kaikkisia kysymyksiä. Helvetti että ärsyttääkin. Ei saisi kavereille vihotella, mutta emmä tiedä. Palaa pinna, aivan kohta..

Silti, hyvää päivää kaikille muille!