"Päivi Räsänen on lesbo" -otsikkoa et nähnyt iltalehden sivuilla, mutta avioliittolain muuttamisesta kyllä saatoit lukea jutun. Tunnettu homoavioliittojen hyväksymistä ja kirkossa vihkimistä edistävä kansanedustaja Päivi Räsänen esiintyy taas kommenteillaan eduksi! Upea nainen! Toivottavasti ihmiset ymmärtävät sarkasmin. Kuitenkin palatakseni juttuun, jossa lakialoitteella pyritään hyväksymään ihmisen tasa-arvoinen kohtelu ja näin myös hyväksymään samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen. Mutta mitä meidän Päivi taas suustaan päästää. Hänen mielestään kahden miehen tai naisen välissä ei tunneta käsitetttä "Tasa-arvo". Tämähän on varsin mielenkiintoinen dilemma. Voimme siis olettaa ettei tasa-arvoa tunneta miesten välisissä tai naisten välisissä tilanteissa, vain ja ainoastaan (kuten Päivikin totetaa ihmisten välisissä) miehen ja naisen välisissä asioissa. Maailmani romuttui kuin sain kuulla, etten ole ihminen. Ilmeisesti homot eivät siis olekaan ihmisä vaan täysin oma rotunsa. Kirjoitetaan siis biologian kirjat uusiksi, haluaisin vain tietää mistä olen siis juureni perinyt. Onko minulla sittenkään isää ja äitiä? Apua!
Kysymys Päivi Räsäselle:
"Olette sanonut, että avioliitossa on kyse arvoista. Eikö tasa-arvo ole tärkeä arvo?
- Sukupuolten välistä tasa-arvoa tulee edistää, mutta kun puhutaan samaa sukupuolta olevien avioliitosta, niin se ei ole tasa-arvo- tai ihmisoikeuskysymys. Avioliitto on määritelmällisesti miehen ja naisen välinen, ja sitä se on ollut historiallisesti ja sitä se on edelleen kulttuurisesti."
Voi ei Päivi Räsänen. Onko kommenteissasi enää mitään tolkkua ja perää. En ole ennen kohdannut ihmistä, joka näin jyrkästi vastustaa yhteiskuntassa aina ollutta ja aina jatkossakin tulevaa asiaa. Just deal with it! Kyllä, asiasta voisi taas jauhaa vaikka kuinka paljon, mutta empä enää jaksa asiasta niinkään välittää.
Oli aamulla vastassa syksy, lehdet keltaiset ja punaiset viitoittivat tietäni kolostani kohti työpaikkaani. Kirpeä aamu, kostea, mutta hellä tuuli kuljetti omenantuoksua nenääni. Lipui taivaalla harvakseltaan valkoisia pilviä, jotka laskivat hentoja helmojaan kohti taivaanrantaa. Seisoi pellolla kaksi joutsenta, vaaleissa häävaatteissaan kaivoivat epätoivoisesti kylmästä maasta ruokaa siivilleen. Katsoessaan minua pienet mustat silmät tuijottivat, esiintyivät kuin runnellut patsaat, jonka jälkeen kaipuusta käänsivät päänsä nousevaan aurinkoon ja sumuisien metsien suuntaan. Venyttelivät siipiään ja saatoin kuulla huokausten liitävän kohti etelää, auringon ja lämmön valtakuntaa. Hitaasti lämpenevä ilma kostutti punertavia poskipäitäni, aurinko häikäisi silmiäni ja kävellessäni kaarteli ympärilläni pienten lintujen parvi, puut odottivat talvea laskien väsyneitä oksiin kohti harmaan maan pintaa. Tuulen ja auringon yhteinen tanssi liikutti asfaltin pinnalle kadonneita lehtiä, jotka muodostivat pieniä juoksuhautoja. Syksy tuntui ensimmäistä kertaa vahvalta ja kovin ankaralta, mutta pehmeän vastaanottavalta. Kuin kylmä talviaamu, jota auringon kalpeat säteet koittivat värittää ja lämmiittää. Kävellessäni vedin pienet sormeni hihan sisään, nostin kaulukseni ja tunsin, kuinka tuulen pienet kädet koittivat etsiä tietään takkini sisälle. Vaikka kylmyys koetteli minua, saatoin tuntea silmilläni värien lämmön ja kirkkauden ja auringon päättäväisyyden vielä lämmittää, kun se oli hänelle mahdollista. Lintujen laulu kaikui metsän siimeksestä ja herätti mielessäni vahvan tunteen taistelusta ja kiireen tulosta. Kuin he yrittäisivät kiireellä saada jotakin valmiiksi ennen kuin taakse jäävä maa peittyisi valkoiseen untuvapeittoon ja heidän aikansa olisi taas hetkeksi ohi. Autojen raskas humina ja pakokaasun paksu pilvi peitti nuo kauniit syksyn tunteet alleen. Satunnaiset jarrujen kiristävät äänet ja meluisat torvien huudot tunkeutuivat ajatuksiini ja heräsin taas todellisen arjen keskelle. Olin siinä, seisoin liikennevalojen mukaillessa syksyisiä värejä ja odotin. Olin kuin ne joutsenet pellon reunalla, tuijotin, mutta en nähnyt etelään, en pohjoiseen. Vain kirkkaiden ja keinotekoisten ledivalojen vilkkuva tanssi piti minua otteessaan ja niiden vaihtuessa punaisesta keltaiseen ja lopulta vihreään oli minun merkkini jatkaa matkaa. Taivaansininen katto oli harmaiden saastepilvien peittämä, aurinko yski niiden takana heikkona. Kiireiset ihmiset eivät luoneet katsettaan syksyiseen maisemaan, vaan rypistelivät kuluneita kulmiaan ja yskivät pakokauhun valassa kiirehtiessään takasin oravanpyörään. Syksy oli täällä, mutta kukaan ei sitä huomannut. Kukaan ei ollut sitä vastassa, vaikka hän oli pukenut päälleen parhaimmat vaatteensa ja varastosta etsinyt ne kirkkaimmat värit. Olin syksy ja tunsin kaipuuta ja yksinäisyyttä. Ja kun olin aikani katsonut maailmaa tajusin, ettei minua kukaan odota. Pudotin vaatteeni ja olin harmaa, kuin väritön sateenkaari.
Älkää unohtako minua, kun tulen itkien taivaanporteille. Tämä oli Jamey Rodemeyerin, 14, viimeinen viesti.
Vielä toukokuussa Jamey jaksoi olla optimistinen. Omassa huoneessaan newyorkilainen teini yritti valaa uskoa muihin samassa tilanteessa oleviin. Poikaa oli kiusattu koulussa jo vuosien ajan homoudesta.
- Kaikki muuttuu paremmaksi, ruskeasilmäinen Jamey sanoo katsoessaan kameraan Buffalon kodissaan.
Samalla kun Jamey yrittää auttaa muita kiusattuja jaksamaan, poika tulee tilittäneeksi vuosia jatkunutta kouluhelvettiään.
- Saan ihmisiltä niin paljon vihaa päälleni, ja he sanovat minulle, että homot joutuvat helvettiin, hän saa sanotuksi.
Samalla Jamey harmittelee sitä, että yksikään poika ei suostu olemaan hänen ystävänsä.
- Hengaan vain tyttöjen kanssa.
Jamey kirjoitti rutiininomaisesti nettiin elämästään sekä siitä, miltä kiusattuna oleminen tuntui. Pojan hätähuudot tallentuivat Facebook-viesteihin ja YouTubeen lähetettyihin videoihin.
"Mitä minun pitäisi tehdä?"
Syyskuussa jokin muuttui.
- Olen aina sanonut, miten kiusattu olen, mutta kukaan ei kuuntele. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta ihmiset kuuntelisivat?
Vain päivää ennen itsemurhaa Jamey kirjoitti kaikkien nähtäville, mitä hänen mielessään liikkui.
- Kukaan koulussani ei välitä itsemurhan estämisestä, vaan he ovat niitä, jotka haukkuvat minua ja repivät minut hajalle.
Ennen oman henkensä riistämistään Jamey kiitti vielä suurta idoliaan Lady Gagaa.
Pojan vanhemmat löysivät hengettömän Jameyn kotitalonsa lähettyviltä.
Teinipojan itsemurha on järkyttänyt syvästi koko Yhdysvaltoja. Mediassa on ruodittu laajalti sitä, miten ahdingossa elänyt ja apua pyytänyt koululainen jätettiin yksin. Miksi kukaan ei auttanut poikaa, joka kertoi kärsimyksistään koko maailmalle?
Teinipojan hautajaisissa oli läsnä suuri määrä viestintävälineitä, minkä lisäksi yli 500 ihmistä halusi jättää pojalle hyvästit. Myös Lady Gaga muisti suurta faniaan konsertissaan Las Vegasissa maanantaina.
- Jamey, tiedän että näet meidät. Sinä et ole uhri. Sinä olet opetus meille kaikille, Gaga lausui.
Mahtavaa viikonloppua kaikille.
Käyskennelkää ulkona, jos ilmat sallivat.
Pukekaa villasukat jalkaan ja rentoutukaa.
Miulla alkaa tänään viikonloppuvapaa ja se päättyy huomenna :)
hih.. Perseestä. Mutta niin totta! :D Pitää siis nauttia myöhään
iltaan asti ja nukkua huomenaamulla niin kauan, kunnes
pienet perhoset laskeutuvat nenäni päälle ja jaloillaan
minut herättävät!
Muistakaa, että "Yksinkertainen on kaunista.."
Muistakaa, että "Less is more.."
Nyt kun olen seurannut median ja ihmisten kanssakäymistä, olen aloittanut miettimään millaisessa maailmassa elämme. Media ja sen antama viesti tuntuu olevan monelle ongelma. Jos television mainoskatkolla vastaan tulee normaalista poikkeavaa materiaalia, täyttyy kaikki keskustelufoorumit palautteilla, samoin löydämme uusia adresseja ja kansalaispalautteita sekä yllättävänkin rankkoja kannanottoja. Olemmeko me nimettömät kirjoittajat nyt kiristäneet pipoa liikaa vai mikä saa ihmiset tarttumaan kaiken maailman turhuuksiin ja luulemaan heidän olevan totuuden ja kaiken tiedon lähteitä? Onko ihmisten elämä päässyt kuivumaan niin pahasti kasaan, ettei maailmasta löydy enää muuta valittamisen aiheita, kuin musiikkivideot ja mainosten sisältö? Vai onko tämä taas yksi tapa tuoda omaa mielipidettä ja pätevyyttä esille ilman, että kirjoittaisi fiksusti ja asiallisesti omalla nimellä ja ottaisi vastaan myös itse kritiikkiä, jota heidän kommentit herättävät.
CDON.com mainos.
CDON.comin mainos herätti television katsojissa ilmeisesti paljon tunteita, koska kyseinen pätkä jouduttiin yrityksen toimesta poistamaan julkisesta esityksestä. Nähtyäni kyseisiä mainoksia minun elämäni ei heilahtanut. En tuntenut kasvavaa vihaa sisälläni, pikemminkin hilpeyttä ja omalla tavalla iloa. Minulle tuo mainos kertoi enemmän halusta saada kyseisestä yrityksestä saadut tuotteet itselleni kuin se, että jollain sairaalla tavalla haluaisin ehdottomasti harjoittaa ilkeää perheväkivaltaa. Käsittääkseni mainos poistettii esityksestä juuri tämän takia. Että mainos yllyttäisi perheväkivaltaan ja että sen viesti olisi vääränlainen ja väkivaltainen. Olin yllättynyt ja ihmeissäni. Tälläisistäkö mainoksista kaikki perheväkivalta tapaukset siis saavat alkunsa? Jos me lähtisimme siihen linjalle, mitä mainokset viestittävät, tahtoisin televisiosta pois kaikki mainokset. Olen juonut Valion Plus maitoa, mutta en saa edelleenkään nostettua sohvaa yhdellä kädellä. Olen ostanut kosteusvoiteita ja puhdistusaineita, mutta edelleenkin naamani on kuin saharan autiomaa tai kivinen asfalttitie. Ihan sama minkä mainoksen näytätte, todellisuus ja mainos poikkeavat siitä, millaisen kuvan tuotteesta / palvelusta annetaan. Ja mainosten ideanahan on herättää tunteita ja mielikuvia. Siis laitanko kukkahatun päähäni ja aloitan kansanliikkeen mainoksia vastaan.
Mainos.
Anna Abreu - Stereo -musiikkivideo. anna Abreu,
Aivan järkyttävää mylvintää on herättänyt myös otsikon henkilö, uudella musiikkivideollaan, jota kuvaillaan sanoin "Nunnia ja tyttörakkautta!". Näinhän se on, mutta videon saama palaute sen sijaan herätti minussa pientä hymyilyä, jopa naurua, mutta vakavasti pohtiessani ihmisten ajatuksia mieleeni tulee väkisinkin ihmetyksen pieniä siemeniä siitä, mitä näiden kommenttien takaa paljastuukaan. Nyt kun aamulla kävin tarkistamassa uusimmat kommentit Iltasanomien sivuilta, ei sieltä löytynyt enää yhtään lausetta, saatikaan kirjoitusta. Onkohan lehden ylläpitokin kyllästynyt turhaan valittamiseen vai onko odotettavissa myös videon julkaisun kieltäminen ja sen muuttaminen siveelliseksi? Mieleeni muistuu ainakin mielipiteitä Nunnien halventamisesta ja tyttörakkauden yhdistämisestä tähän kulttuuriin, nunnien rankkaa työtä tuotiin usein esille samoin uskonnon halveksuminen ja täysin epäasiallinen käytös koko videon ajan. Huh huh, minä tokaisin hiljaa itsekseni ja katosin nopeasti pois näiden inhoittavien kommenttien ääreltä. Ihan oikeastiko ja vakavasti näitä kommentteja ihmiset olivat illan hämärtyessä rustailleet? Jos lähdemme pohtimaan musiikkivideoiden tuomaa sanomaa, unohdetaan mkään tietty musiikkityyli, voidaan järjestäen joka toinen video luokitella joko halveksivaksi tai muuten epäasialliseksi. Enkä ole edes puhunut vielä metallibändien saatikaa rankempaa musiikkityyliä edustavien bändien videoita. Omasta mielestäni video on hyvin toteutettu (Anna Abreun musiikkiin sopivaksi) ja muutenkin kohtalaisen mukaansa tempaava ja tyylikäs. Jos ruutuun lyötäisiin sata eri koiranpentua tuijottamaan pienet ruskeat silmät kosteina, en usko, että palaute olisi ollut samankaltaista. Tai jos videolla olisi vilahtanut naapurin Irma sauvakävelyllä, ei Irmakaan olisi tullut päätänsä aukomaan, nimettömänä. Voi elämän kevät, hankkisivat ihmiset elämä, tai ainakin kirjoittaisivat omalla nimellä, asialliseen sävyyn turhia "piip" sanoja käyttämättä. Siten rakentavasti omaa mielipidettä ja kantaa tuomalla esiin. Ei haukkumalla ja itkemällä vuolaasti ranteita auki viiltäessä.
EDIT!
Kommentit tulivat esille kuin kirkkaalta taivaalta, joten annetaampa hieman esimakua. Jokainen voi tämän jälkeen käydä niitä lukemassa ja pohtia, mikä meni vikaan.
Kristitty -nimimerkillä kirjoitetaan:
Video halventaa maailmalla lähes ilman palkkaa kehitysmaissa työskenteleviä katolisia nunnia ja pilkkaa uskonrauhaa, joka meillä vielä toistaiseksi on.
Nimimerkillä "Toinen Kristitty"kirjoittaa:
En olisi uskonut, mutta nyt sekin on nähty, lesbo taitaa olla Abreu?? Ja minkälaisen kuvan antaa nuorille tytöille, jotka fanittaa ihan ihquna ja matkii melkein kaikessa.
Tämä on juuri sitä luopumusta, joka aina vain enemmän puskee näkyviin.
kaikenlaista maailmalla -nimierkki taas kirjoittaa:
Itse en kuulu kirkkoon, en usko mihinkään suurempaan. Silti ei tulis mieleen halveerata kenenkään uskontoa tai uskoa näin. Tämän videon ajan vain tuijotti suu auki kuvaa että mitähän-vielä-tulee? ja on keksitty, musiikki jäi auttamatta 'kuulematta' kokonaan. Ehkä tarkoitus on kuitenkin musiikin olla ykkössijalla?
Kaikenlainen seksimeininki videoissa ellottaa jo, anteeks vaan. Eikä tämä ole oikein hyvän mallin antamista nuorille faneillekaan.
Lyhyesti virsi kaunis. Anna Abreun video halventaa sekä kristinuskoa että nunnia sekä nunnien tekemää työtä. Jos vahingossa satut videon katsomaan, todennäköisesti sinusta tulee Lesbo. Ottaen huomioon, että lesboksi tullaan, ei synnytä. Ja äänenäsvystä päätellen lebous on jopa sairaus, paha asia, jota tulisi kuolemaan asti välttää. Voi voi..
Eilinen Big Brother -jakso. Sebastian ja hänen "Hillitty Kristinuskon esiintuominen".
Voi Sebastian mitä sinun suusi oikein ulos päästääkään. Mistä aloittaisin ja mihin lopettaisin. Keskustelut Tamerin kanssa sekä mieipiteet Tamerin uskonnosta kirvoittivat uusia suonikohjuja ympäri pohkeita. Oli juotava lasi vettä, jotta suonenvedot antoivat periksi ja pystyin taas elämään ilman suurta ja tuskallista kipua.
Joka tapauksessa. Tämä Herra Sebastian, joka antaa itsestään kuvan kristillisyyden perikuvasta, hänen elämästään Kristuksen parissa sekä kuinka vahva hänen uskonsa on ja kuinka kovasti hän koittaa elää läpi elämänsä Kristinuskoa noudattaen. Aivan ensimmäisinä päivinä jo mietein, miksi tämä Herra saapui yleensäkään taloon. Onko tämä pyhiinvaellusmatka, ristiretki vai hänen tapansa tuoda televisioon uskontoaan? Onko hän vilpittömästi saapunut taloon asukaasi vain kohdataksen ja pohtiakseen omaa persoonaa vai löytyykö syyn takaa pieni pala myös pääpalkintoa? Jos pääpalkinto oli edes osa hänen motiiviaan uskon, että se taistelee jo kristinuskoa vastaan. Näin tavallisena "ateistina", siis mihinkään ukontoon uskomatta, en osaa ottaa kantaa enempää, mitä raamattu tai miten kristinusko suhtautuu kyseisiin kilpailuihin, mutta epäilen ettei maallinen mammona sinänsä ole kristinuskon lähtökohta ja kulmakivi. Toisena tulee Sebastianin kova kritiikki Tamerin kiroiluun, mutta mies itse ilmoitti ensimmäisten päivien aikana olevansa biseksuaali. Shock! En osaa sanoa tähänkään, kumpi esimerkiksi kirkon näkökulmasta on pahempi: Muutama vittu -sana vai takahuoneen paheellinen poikarakkaus? Se jääköön jokaisen oman harkinnan alaiseksi.
Sebastian on muutenkin usein maininnut uskovansa siihen ainoaan oikeaan uskontoon - siis Kristinuskoon. Hän tuo esille muiden uskontojen vääryyden ja epäjumaluuden ja jopa kammottavuuden. Hän usein sanoi, miten Kristinusko on vapaa uskonto, jokaisen oman valinnan takana, johon ei pakoteta, mutta jos et liity joudut Helvettiin. Tämähän on siis lapsille jo pienenä opetettu "totuus". En tiedä mistä kohtaa Kristinusko on siis lempeyden ja valinnanvapauden kehto.
Vielä tarttuen Sebastianin kommenttiin, kuinka esimerkiksi Tamerin uskonto on väkisin syötettyä ja pakotettua haluaisin muistuttaa Sebastiania Ristiretkistä. Nopeasti W(h)ikipediaa katsoessa Ristiretket olivat :
Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat muslimeja vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös Euroopassa olevia pakanallisia tai harhaoppisina pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa Itämeren etelärannikolle. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei läheskään aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaiset välttämättä muutenkaan pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Merkittäviä olivat myös katolisen kirkon kerettiläisiksi katsomia ryhmiä vastaan Etelä-Ranskassa ja Böömissä tehdyt ristiretket.
Koska näin homoseksuaalin näkökulmasta kristinuskossa on paljon pieniä epäkohtia, en halua tuomita, ottaa kantaa tai edes tuoda esille mitään suoraan Kristinuskoon viitaten. Kritiikki kohdistuu täysin Sebastianin asenteeseen ja hänen mielipiteisiin ja sen tuomaan viestiin. Mutta todellisuudessa Kristinusko ja varsinkin Jumala tuntuu olevan kuin Yksisarviset. Molemmista voit lukea kirjoista, kumpaakaan et ole nähnyt, silti niihin uskot. Kumpaakaan ei ole tieteellisesti tai muuten todistettu ja silti me niihin uskomme. Jos et usko Yksisarvisiin, miksi uskot Jumalaan?
Himmenee valo lavan, jonka edessä ihmiset istuvat hiljaa, sikarien savujonot leijailevat keltaisten spottien valossa. Viskilasien kilinä ja puheen pehmeät sanat elävöittävät tummanpunaiseen väritettyä baaria, johon monet parit ja yksinäiset ovat yön pimetessä eksyneet. Katsomaan häntä, joka kumoaa lasin halpaa shampanjaa lavan takana. Samettinen esirippu on vedetty lavan eteen ja monet silmät katselevat hämärässä pientä valokeilaa, joka varjojen ja ryppyjen tahtiin valaisee pientä osaa lavasta. Sammuu baarin valot, ihmisten puhe laantuu ja viimeinen sikari tumpataan tuhkakuppiin. Vain pienet ja heikosti tuhkakupeissa hönkäilevät tulipäät valaiset pöytiä, muuten ainoana valona näkyy kohti lavaa suunnattu kelmeä valosilta. Tyhjä puinen jakkara seisoo lavan keskellä. Sen edessä on mikki kiinnitettynä tummaan ja kovaan jalustaansa. Hiljaisuus on käsin koksketeltavaa ja sen rikkoo satunnaiset yskäisyt ja takavasemmalla heikosti valaistu baaritiskin laskien kilinät. Odotus tuntuu pitkältä ja jännittyneeltä. Muutamien kuiskausten, naurahdusten ja silmien harhailevien katseiden jälkeen esiripun takaa astelee tummahiuksinen, hyvinpukeutunut mies korkea silinterihattu päässään, kädessään lasi viskiä, muutama jääpala. Hän astelee aivan lavan etureunaan, luo katseensa yleisöön, joka heikosti erottuu valon häikäistessä hänen silmiään. Puoliksi täynnä olevan lasin hän vie huulilleen ja ottaa pienen kulauksen. Odottaa ja nostaa mikin suunsa eteen. Jos voisit istua kenen tahansa olkapäällä saattaisit kuulla heidän sydämiensä lyönnit, tuntea heidän väreilevä kätensä ja jännittyneet kehot, jotka ovat odottaneet niin kauan tätä seuraavaa hetkeä. Mies avaa sununsa ja käheällä, viskin raiskaamalla äänellä köhäisee mikkiin. Hän toivottaa kaikki tervetulleiksi. Puhuu hän vähän, mutta jokainen sana on yhtä tärkeä kuin seuraava. Vain minuuttien päästä hän kumartaa syvään ja aplodien saattelemana tyhjentää lasinsa ja katoaa esiripun pienestä välistä, josta karkaa pieni pala takahuoneen valoa. Sammuu kaikki valot. Vain seinällä levottomasti lepattavat kynttilöiden liekit ja takaa kajastava baaritiskin valo pitää tätä pientä baarintapausta tilaa hereillä. Rikkoo hiljaisuuden korkokenkien kopina ja pienten paljettien hento säihke, joka syntyy kynttilöiden heikosta valosta. Tämä hahmo istahtuu tuolille aivan yleisön eteen. Hän nostaa mikin aivan hänen eteensä ja saatat kuulla hänen hiljaisen ja rauhallisen hengityksen. Yleisö odottaa henkeä pidellen. Ja kun vihdoin ja viimein syttyy valot tämän hahmon eteen nousee kärsimätön yleisö seisomaan ja taputtamaan. Kuuluu sanoja vihdoin, hän on täällä.. Ja kun punaiset huulet avautuvat ja hänen ensimmäinen nuotti ja säe iskeytyy mikrofonin sisään istuvat ihmiset alas ja jäävät ihailemaan. Ihailemaan häntä, joka..
Äh, tänään sitten vituttaa ja väsyttää kaikki. Tai no aamulla vain väsytti, mut sit tapahtui jotain odottamatonta ja kaikki kääntyi ympäri. Onhan tää pelkkää paskaa välillä. Tekisi niin mieli kirjottaa kaiken mikä sisällä pyörii ja julkaista. Mutta ehkä se omalle koneelle kertominen ja sinne jättäminen auttaa. Voi näitä päiviä, voi tätä elämää. Joskus ihan oikeasti vedän peiton niin ylös, että päälakikin peittyy ja jään sinne. En ikinä tule pois. Kunnes talonmies haistaa mätänevän ruumiini ja heittää sekajätteeseen. Siihen asti pysyn peittoni alla.
En tiedä, milloin kaikki kääntyi itseään vastaan. Miksi tein niitä vääriä valintoja ja miksi en ottanut opiksi ensimmäisestä virheestä. Ja se tunne, kun pitää hymyillä vaikka tekisi mieli kiroilla. Se tunne, kun pitää puhua vaikka tekisi mieli vain itkeä. Ja miten helvetissä sitä pääsee kuopasta ylös, joka on pimeä, kostea - vailla lämpöä ja valoa. Ja reunat kallistuneet kaarelle pään yläpuolelle etkä saa otetta. Et edes sen vertaa, että voisit kurkistaa reunan yli.
Toisaalta nyt vituttaa ja suututtaa. En sano että itkettäisi. Tai no, ehkä itkeminen ei vaan ole enää se miun juttu. Jotenkin nähty, tehty ja koettu.
Elän pienessä putkilossa. Samassa sinisessä nesteessä ja kirkkaiden pintojen sisällä. Päivät kuluvat katsellessa ja samoja rutiineja toteuttaessa. Kellun pinnalla, katson läpi huuruisen lasin ja näen, kuinka maailma avautuu eteeni kovin hämäränä ja se sekoittuu valon pieniin taittumiin koeputken ja nesteen vääristämänä sitä epätäydellisiin muotoihin. Päivästä toiseen pienet jalkani koettavat hapuilla pohjaa, kädet tarttuvat liukkaan lasin pintaan kiinni, kuin pienen sammakon imukuppien tavoin koitan pysyä pinnalla. Aina joskus irtoaa otteeni. Lasin liukas pinta liikuttaa käteni yhä alemmas ja vajoan pinnan tasolle. Suljen suuni, hengitän rauhallisesti nenäni kautta ja pelkään katoavani vaaleansiniseen nesteeseen, joka minua piti elossa, mutta nyt se uhkaa tulevaisuuttani. Joskus kirkas valoa katoaa hahmon peittäsessä sen, tuntuu kuin joku katselisi minua, kirjoittaisi paperille kirjaimia ja puhuisi sanoja, joita en ymmärrä. Olen kuin projekti satojen muiden joukossa. Olen vain koe, jota monikaan ei koita pelastaa. Iltaisin valojen sammuessa sukellan ympärilläni liikehtivään aineeseen, vedän pienet keuhkoni täyteen ilmaa ja avaan suuret ja uteliaat, kovin pelokkaat, silmät ja kuin olisin unessa leijun ja liikun kohti pohjaa, joka pyöreänä muodostuu allani. Käsillä sitä kosketan ja saatan tuntea, kuinka jalanpohjani rikkovat tasaisen ja vakaan vedenpinnan yläpuolellani. Pienet renkaat pyörivät pinnalla hetken, ne muodostavat ympärilleni valorenkaita ja rikkoutuvat pienin aalloin koeputkiasuntoni seiniin. Olen yksin. Pimeys laskeutuu hitaasti myös asuntoni sisälle ja välillä en tiedä, olenko ummistanut silmäni vai pelkkä pimeys kaapannut minut sisälleen. Saatan olla tunteja hereillä. Vain ajatukseni pitävät minut liikkeellä, silmäni eivät enää havaitse mitään ja jalkani ja käteni ovat kovin tunnottomat. Edes kylmä lasinpinta ei herätä niissä minkäänlaisia tuntemuksia ja joskus luulen olevani vain pelkkä kotelo ilman minkäänlasita sisältöä. Kuluvat päivät, mutta minä en muutu. Pysyn pienenä ja heikkona. Edes harvat unelmatkaan eivät tunnu toteutuvan, vaikka huuruiseen lasiin niitä aamuisin kirjoitan ja puhalla pintaan, jotta ne eivät katoaisi. Joskus toivon niin kovasti, että kehoni vahvistuisi. Että joku tulisi ja avaisi kannen ja ottaisi minut käteensä. Sormenpäillä koskettaisi ihoani ja kuulisin hänen äänensä ja näkisin hänen selvät ja suorat muodot. Oli kulunut jo viideskymmenes päivä omien laskujeni mukaan, enkä tuntenut minkään muuttuvan. Mutta pian sen jälkeen tuli se päivä, kun koeputkeni kansi avattiin, tunsin kylmän ilman täyttävän tyhjiön ympärilläni. Hymyilin varovasti, uskomatta mihinkään ja ajattelin sen päivän olevan täällä, kun kijoitin lasin pintaan sanat "sinä ja minä". Hän otti minut pois putkesta, kumihanskaisilla käsillään laski minut alas vaalealle paperille, pehmeälle kuin puuvillapellon pinta, mutta kuullut en hänen ääntään. Hän jätti minut siihen ja askelien äänet kertoivat hänen poistuneen. Oven hiljainen narina ja pieni tuuli ikkunan takaa kertoivat, että olin yksin. Hetken tuijotellessani ympärilleni tunsin, kuinka silmäluomeni alkoivat painaa, kuinka hengitykseni hidastui ja maailman kaikki äänet ja ensimmäiset tuoksut lipuivat yhä kauemmas ulottumattomiin. Ja kun kuulin taas oven avautuvan, kovin kaukana ja niin hijaisena en saanut enää avattua silmiäni, jotka päiviä sitten olivat kirkkaat ja uteliaat. En nähnyt häntä, joka usein kävi koputtelemassa koeputkeni pintaa pehmeillä sormilla. En tuntenut enää, jos hän minua koski ja tiesin, että toiveet eivät aina toteudu ja joskus rakkainkin koe epäonnistuu ja jää vain lyhyeksi merkiksi arkistokaapin pieneen lehtiöön. Mustina sanoina ja unohdettuna koeputkilapsena.
Pienin askelin kuljen vaalean hiekkaista mökkitietäni. Sen keskelle on kasvanut vihreää nurmea, renkaanjäljet syöneet kuvioita nurmikon molemmin puolin. Kutittaa vihreät nurmikon herkät varret varpaitani, kivet koskettavat jalanpohjiani. Illan laskiessa ympärilläni seilaa aurinko ja kuu järven pinnalla. Tähdet syttyvät aaltojen niiden valoa kätkiessä tummaan väriinsä. Taivas pimenee, käynnistävät pilvet untuvamoottorinsa ja liitävät hitaasti ja niin kauniisti taakse hennosti säteilevän taivaanraannan. Kuun vahtivuoro alkaa, aurinko nukahtaa metsän taakse. Istun kiven päällä kuunnellen kaukaisuuden pientä ääntelyä, kuin huokaus surullisten ihmisten mielistä lipuisi pienten aaltojen rikkoutuessa kivikkoiseen rantaan. Kastelee järvi varpaitani, sen tuuli tutkii hiuksiani, kuin pienet kädet päätäni silittäisi. Huokaa sydämeni, kun laskeutuu yksinäinen siivekäs rauhoittuvan järven pinnalle. Yksin. Rantaviiva syttyy liekkeihin pienten mökkien valaistessa sen tummaa viivaa, joka taipuu yön synkässä syleilyssä järven väreihin. Tuntuu kuin istuisin pienessä pallossa pelokkaana tietämättä missä olen ja mistä tämä kaikki alkoi. Vedän hihani sormieni päälle, hupun nostan peittämään otsani ja katson kaukaisuuden pieniin syttyviin valoihin ja ajattelen, kuinka jokaisella valolla on omistajansa ja tarinansa. On mökkini vielä kovin pimeä ja hiljainen. Vain olohuoneen takan liekit valaisevat puisen seinän ja hehkuu herkkänä ja väreilevänä läpi ohuiden verhojen, jotka lepäävät rauhallisesti ikkunani edessä. Yksinäisyys ottaa muodon ja käteni rutistuvat yhteen, kuin turvaa hakien. Kuin lämmittäen toinen toistaan. Ja lempeä ja lämmin syystuuli puhaltaa nyt etelästä. Se koskettaa kirkkaita suolakyyneleitä, jotka putoilevat silmäkulmiltani poskelle ja siitä maahan. Jykevään ja harmaaseen maahan, johon ne katoavat eikä niiden ääntä kukaan kuule. Ei vaikka huutaisin koko sydämeni voimin kipua, joka pistää sisälläni..
-- Kulkee ihmiset ajassa, harmaassa he päättävät matkojaan ja aloittavat uusia. Olen kuin tieviitta, joka seisoo paikallaan, ruostuu ajan sitä kuluttaessa ja muut, jotka elämälleen ovat löytäneet suunnan, unohtavat minut ja minä seison paikallani. Hiljaa ja niin hauraana. Olen kuin yksinäinen matkaaja hississä, jossa ihmiset vaihtuvat. He tulevat ja menevät, mutta minä en jää kerrokseen, en hyppää pois. Katson vain muita ja jään paikalleni. Ja usein mietin, onko tämä totta vai tarinaa, onko maailma unohtanut minut ja milloin voinkaan katsoa valoa ja uskoa, että se valaisee minun tietäni. Milloin voin nukahtaa sängylleni tuntien lämpöä ja rakkautta, milloin uskoa että huominen on kuin uusi alku kaiken harmauden keskellä. Ja vaikka kuinka toivon. Vaikka kuinka uskaltaudun katoamaan mielikuvitukseni kauneimpiin aarteisiin tiedän, että mielikuvitukseni on todellisuuden sitä ravistaessa vielä harmaampi. Vielä vaikeampi on nukahtaa, kun totuus kirjoittaa sanoja ajatusteni runoihin. Kun usko katoaa pienten käsien niitä hajoittaessa rautavasaralla. Ja usein pyörin ja rukoilen. Toivon parempaa. Usein viimeinen ajatukseni on hiljaa lepäävä surullinen kyynel, joka varoen, mutta varmasti matkaa silmiltäni kaulani kautta tyynylle. Jättäen pienen renkaan, joka aamulla on poissa. Ja kun nukahdan toivon, että huominen ei enää saavu. Ei kello kierrä ympyrää ja että maailma pysähtyy ja antaa minun vain mennä. Juosta ensimmäistä kertaa onnellisena. Ja vapaana kahleistaan.
Lauluja rakkaudesta, epätoivosta ja murheista. Jokainen ihminen on oman musikaalin pääosassa. Siis miksi emme laulaisi siitä. Keikuta perääsi ja ota kiinni lyhtypylväästä. Naura elämälle ja laula murheet, pois mielestäsi ne heitä. Puuttuu musiikki ja ohjaaja, joka huutaa "action", syttyy valot käy kamera. Laula ja tanssi, älä mieti muita. Vaikka ympärilläsi puhutaan, liikkuu suita. Ympärilläsi melutaan. Kuiskitaan ja muristaan. Mut valokeilassa olet, se sinun elämä on. Ilman käsikirjoitusta sun, se elettävä on. Siis tartu hetkeen, huuda Carpe Diem. Syttyy valot, on tää hetkesi. Pitkä ja harmaa, loppu elämäsi. Siis tee sitä hauska, paljon myös naura. Ja onnesta laula.
Mikä tekee deittailusta niin vaikean, kuin se tuntuu olevan?Vai onko se vaikeaa? Johtuuko se odotuksista. Siitä, että pelkää itse pettyvän vai siitä, että toinen pettyy? Treffien sopiminen ja niiden suunnitteleminen tuntuu olevan ensimmäinen konkreettinen askel kohti aina niin tuntematonta. Oli kyse sitten ensimmäisistä tai toisista treffeistä, tuntuu, kuin kaiken pitäisi olla täydellistä. Haluammeko, että toinen näkee toisen parhaimmillaan ja miksi pelkäämme näyttää sitä, millaisia me olemme huonoimmillamme. Onko se kohteliasta esittää jotakin muuta, kuin oikeasti on, tai ainakin parannella todellisuutta, vai onko treffien tarkoitus luoda illuusio siitä, millaista kaikki voisi olla? Piileekö jokaisessa parisuhdehirviö, joka tahtoo luoda uudelleen täydellisen vaikutelman, joka kestää sen illan, ehkä yön ja kun aamu lankeaa palaamme todellisiksi ja suuntaamme vessan peiliin tuijottamaan punaisia silmiämme ja harjaamaan takkuisia hiuksia. Suurin osa ajasta parisuhde on arkea ja tavallista elämää. Ei se ei ole niin kuin televisiossa tai elokuvissa. Arki ei ole pelkkää kynttiläillallisia tai kuutamokävelyjä. Vai onko deittailu kuin pokeria, jossa oikealla hetkellä lyödään All-In-One ja toivotaan päävoittoa?
Treffien jälkeen maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja tunnemme sisällämme monenlaisia tuntemuksia. Emme ole varmoja, emme tiedä tai tiedämme, että emme tiedä. Voiko koskaan olla varma treffien jälkeen, minkä suunnan tulevaisuus ottaa? Jatkuuko matka yksin vai yhdessä. Osa deiteistä on kuitenkin sellaisia, että tiedämme vielä tapaavamme. Osa on sellaisia, että tiedämme, että emme enää tapaa. Tiedätkö milloin eteesi osuu ihminen, joka soittaa sinulle kahdelta yöllä vain kuullakseen äänesi, milloin tiedät, ettet enää kuule hänen ääntään tai näe hänen kasvojaan? Onko se tietty tunne tai merkki, jonka sinun pitäisi nähdä? Vai huomaatko sen jo ennen, kuin tienne eroavat? Miksi emme osaa sanoa suoraan, pelkäämmekö satuttaa toista vai sitä, että satutamme itseämme? Ehkä se on tapa varmistua omista tunteista, välttää hätiköityjä päätöksiä ja antaa aikaa. Ensimmäiset tai toiset treffit eivät kuitenkaan kerro kaikkea, aina jää jotakin kertomatta tai kuulematta. Aina jää jotakin epäselväksi ja jotakin kysymättä taisanomatta. Ja aina mietimme mitä olisimme voineet tehdä toisin, ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tai ehkä toivomme, että tunteemme muuttuvat, vaikka jotenkin tietää, mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa. Vaikka se olisi sitten satuttanutkin. Mutta onneksi kolikolla on kaksi puolta.
Puhaltaa viileä merituuli hikipisaroiden kirjailemaa ihoasi. Sen pehmeät nousut ja laskut tummuvat ja vaalenevat auringon osuessa lihaksiisi ja kumpuilevaan ihoosi. Vatsasi kiiltävä, kostea pinta väreilee sateenkaaren väreillä valonsäteiden lävistäessä pienet pisarat, jotka hiljaa valuvat mahaltasi kohti tummia kylkiäsi. On hiekka tarttunut selkääsi ja jalanpohjiisi. Pidät silmiäsi kiinni ja kun tuuli puhaltaa etelästä, hiuksesi sekoittuu korvanlehtiä kutittaen. Aurinko pyrkii läpi silmäluomesi ja piirtää haaleaa kuvaa verkkokalvoosi. Makaat aivan hiljaa, paikallasi ja minä katson sinua. Liikun sormenpäilläni rinnnalta kaulaasi. Kohti poskea ja nenänvartta. Piirteesi taittuu varjoihin hiekan kimmeltäessä ympärillämme. Laivan sumutorvi ja lokkien kirkuna kantautuu aaltojen mukana rantaan. Varpaamme eivät kosketa vettä, vaikka tuhatjalkainen rantaviiva loivenee juuri ennen aaltojen lastauspaikkaa. Vaahtopäiden kuplat puhkeavat juuri ennen meitä. Ne pelkäävät koskettaa minua ja sinua, vaikka ranta on muuten autio eikä meitä huomaa edes pieni ohikiitävä sudenkorento, joka suussaan kantaa kiinni saatua kirkkaanvihreää perhosta. Vaihdan sormenpääni kämmenneksi. Ja sinä, siirrät hiuksiasi silmiesi edestä, katsot uneliain silmin minua ja vaikka aurinko laskee kasvoillesi juuri pääni takaa, et saa silmiäsi irti minun silmistäni. Laskeutuu tuuli merenpinnalle ja vain pieni ristiaallokko pitää maailmaa hereillä. Ruohot kumartavat ja kietoutuvat ympärillämme, kuin pieni pajukori. Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa, kuin autiomaan levottomat hiekkakummut hiljenisivät tuulen tyyntyessä. Annat minun liikkua ihollasi, kuin yksinäinen etsisi lähdettä saharan autiomaasta. Liikun navassasi ja vatsassasi. Nousen uudelleen kohti rintakehääsi. Kierrän kainaloidesi kautta ja luot viattoman hymyn minulle. Ihosi väreilee ujosti kosketuksestani. Suunpielesi nouset hymyyn, silmäsi sulkeutuvat ja kun nojaat käsivarsiisi, lasket pääsi tunnen jännittyneen kehosi kämmenieni alla. Hiuksesi lepää valkean hiekkapeiton päällä, siniset silmäsi ovat suljettuina, mutta saatan kuulla rauhallisen hengityksesi, tuntea kuinka rintakehäsi ja sydämesi liikkuvat tahtiin, joka on kaunista ja kovin herkkää. Tartun kaulaasi kiinni lempein ottein, suljen sormeni ympärille ja tunnustelen sitä sormenpäilläni, kuin puusepän hellä ote vanhaa tuolia entisöidessä. Olemme siinä, molemmat hiljaa, emme vaihda sanoja, emme lauseita. Kätemme keskustelevat ja ajatuksemme liikkuvat tuulen lailla. Ja kun viimein aurinko painuu alas meren taakse, kun meidät valaisee tulenpunainen liekki veden pinnalla loimuten otan sinua kädestä kinni. Sinä rutistat minua takaisin ja lähdemme. Vain kahden kevyet painaumat jäävät hiekan pinnalle, kunnes nousuvesi pyyhkii jälkemme ja levollinen ranta ei jätä meistä jälkeäkään.
Ilta taivuttaa oksiaan. On kuu noussut taivaalle ja se luo puiden väliin kalpeita varjoja, jotka liikkuvat tuulen tahtiin. Tähdet syttyvät, kuin juhannusyön meri, jonka laineilla lipuvat sadat pienet kynttilät. Yksitellen talojen ikkuoiden eteen vedetään verhoja ja himmennetään valoja. Nukahtaa vähitellen asunnon ihmiset ja vain yksi peloton ikkuna heiluttaa tuulessa vaaleita verhojaan. Kuuman kesäyön kostea ilma ja naurahdukset kaikuvat ikkunan läpi kävelykadun hiljaiselle pinnalle, johon sanojen merkitys katoaa. Ja mitä lähemmäs ikkunaa kulkee, sen paremmin saattaa kuulla viatonta naurua ja kauniita sanoja. Puheen rikkoo ajoittainen viinilasien kilinä, ruoan tuoksu sekoittaa ajatukset ja hento musiikki, joka kaikuu radion aalloilta kuljettaa tajunnan haavemaailman kauniin siniseen koskeen. Istuu kaksi onnellista, toisille vielä niin vierasta, ihmistä pienen puupöydän äärellä, joka on täyttynyt jo tyhjistä punaisista pulloista. Pöytäliinan kirjaillut kuviot ovat tahriintuneet kastikkeen pisaroihin ja vihreiden salaatinlehtien onnettomiin pudotuksiin. Keltainen valo, joka paistaa asunnon nurkasta paljastaa heidän kasvonja silti luoden syviä varjoja huoneen seinille ja keskustelijoiden kasvoille. Välillä oudon mukavan hiljaisuuden keskeltä saattaa kuulla pianon hiljaista soittoa, joka radion läpi muuttuu tunnelmalliseksi taustamusiikiksi. Ja äänet, kun lasin reuna törmää pullon kaulaan, kun viini täyttää tyhjän lasin ja kun toinen heistä yskäisee, keveä nauru riikkoo tuon hetkellisen hiljaisuuden. Vaikka sitä ei näe, voit tuntea onnellisuuden läsnäolon, nähdä hymykuoppinen syvät uurteet ja valonhäivähdyksen silmäkulmassa. Ja kun toisen käsi siirtyy pelokkaasti toisen käden päälle, jalat liikkuvat levottomasti pöydän alla ja törmäävät toinen toiseensa. Ja vaikka sanoja ei sanota, tunnen, kuinka suuria tunteita eletään sinä hetkenä, kun kosketat toisen pehmeää ja kuulasta ihoa ja kun katsot niin syvälle toisen silmiin, että vilkaiset tunteettomasti vasemmalle vain piilottaaksesi syvimmän olemuksesi paljastumisen pelosta. Haarukoiden ja lautasten kilinä kantautuu toisen ikkunan luota alas sisäpihan puolelle. Hiljaiset askeleet siirtyvät varoen, varjot tanssivat seinien maalipintaa kosketellen kohti olohuoneen hämärää, mutta pehmeää valoa. Upottavan sohvan tyynyt tarttuvat istujan kylkiin kiinni ja pakottavat nämä kaksi ihmistä yhä lähemmäs toisiinsa. Melkein vierekkäin, mutta jättäen ujohkon välin heidän väliinsä. Kuin pieni puro erottaa kaksi maata. Kaksi, jotka ovat toisia katselleet koko illan, mutta eivät ole vielä uskaltaneet ylittää tuota oudon mukavaa ja salaperäistä väliä. Hiljaiset sanat peittävät musiikin, joka vaimeana tuudittaa mielen rauhalliseen tanssiin. Ei hiljainen hetki tunnu enää hiljaiselta. Ei edes kiusallisen oudolta. Ja nyt, kun uudelleen uskaltautuu tuo ujo ihminen vilkaisemaan toisen silmiin, on katse paljon lämpimämpi kuin viime kerralla. Hän antaa toisen uppoutua hieman syvemmälle. Naurahtaa silmäkulmat rypyille taipuen ja siirtää varmasti kätensä toisen polvelle. Laskee viinilasinsa pienen pöydän pinnalle ja laskee toinen kätensä toisen käden päälle. Sanoja ei tarvita. Molemmat näkevät, kuinka syvä hymy puhuu puolestaan. Kuinka silmien pilke kutsuu katsomaan ja kuinka väreilevä iho ja punastelevat posket pyytävät suutelemaan. Se on kuin kirje, jota toinen ääneen lukee, sanoja joita ymmärrän ja jotka kehottavat elämään ja tarttumaan tilaisuuteen. Tuntee toinen, kuinka sohvan tyyny viettää hieman toista lähemmäksi. Se on kuin käsi, joka hellästi työntää selkää ja ohjaa huulia toisen huulia kohti. Ja kädet, jotka olivat viileät, tuntevat veren kiertävän ihon alla, kuinka ne liikkuvat hitaasti reittä pitkin kohti mahaa. Kohti rintakehää. Ja ne kädet tuntevat nappien syvät uurteet, paidan silkinpehmeän kankaan ja etsivät sitä kohtaa, jossa napit olivat jo auki. En ajattele, jokin minua ohjaa, sen en ole minä, mutta tiedän mitä tehdä. Se on kuin vaistonvarainen liike, johon minulla ei ole valtuuksia. Huomaan, kuinka ujot silmäsi katsahtavat varovasti alas päin, mutta välittömästi kiinnittävät katseensa takaisin minuun ja jotenkin tuntuu, että tiedät nyt olevasi varma todellisuudesta ja minusta. Siirrät kätesi pääni taakse, liikutat hiuksiani sormillasi ja varmalla otteella ohjaat huuleni huuliasi vasten. Kuin miljoona tähteä olisi ympäröinyt miedät, kuin kuun valo olisi langennut ympärillemme, ei kalpeana ja kylmänä vaan lämpimänä ja herkkänä. Ja huulesi. Ne ovat pehmeät ja hellät. Ja kun suutelemme saatan tuntea sydämeni sykkivän yhä lujempaa. Tuntea sinun kätesi ympärilläni ja jalkasi hapuilevan piiloutuneita varpaitani. Vain auton vaimea humina kadulta pitää minut kiinni todellisuudessa. Edes linja-auton kimeä ääni ei minua häiritse. Olen saavuttanut sen, jota olen koko illan etsinyt, jota olen miettinyt ja josta olen jo viikkoja unelmoinut. Olet siinä, minä olen tässä ja välissämme oleva kuilu on nyt kasvanut umpeen ja sitä valaisee kirkkaiden lyhtyjen luoma silta, jota pitkin on helppo kulkea. Eksymättä ja pelkäämättä.
Ei ole helppo uida vastavirtaan. Se vaatii voimia ja uskoa. Ei ole helppo päästää irti ja antaa virran kuljettaa. Niinä päivinä, kun tunsit toivon, olit onnellinen. Mutta ne päivät kun kadotit valon, olit surullinen. Joskus elämä reunalla ei ole niin yksinkertaista, kun voisit kuvitella. Ei ole helppo tehdä päätöksiä tai suunnitella tulevaa. Ja jos jäät peiton alle haaveilemaan, haaveilet yksin. Et voi kertoa unelmistasi tai todellisista murheistasi. On sinun vain hymyiltävä. Et voi jakaa ilojasi tai tunteitasi, on vain naurettva ja todettava elämän olevan edelleen paikallaan. Ei ole helppo tuntea suuria tunteita, ei niinä hetkinä kun tekisi mieli vain itkeä tai nauraa sydän väärällään. Ei ole helppo olla piiloossa toisilta. Tai valehdella heille, että kaikki on vain hyvin. Ei ole helppoa elää yksin, mutta silti niin monen seurassa.
Joskus miettii, kuinka vaikeaa saattaa jollakin muulla olla. Etsii syytä, miksi minä tunnen näin, vaikka minulla on terveyteni ja ystäväni. Miettii miksi mieltäni ahdistaa ja miksi en osaa enää ajatella positiivisesti. Miksi epäilen kaiken aikaa ja miksi itken, vaikka elämä jatkuisikin. Mutta todellisuudessa elämme vain omaa elämäämme. Emme voi ajatella muita, kun itsellä on vaikeaa. Emme hymyillä, kun toinen hymyilee. On usein vaikea etsiä oikeita vastauksia, kun ei tiedä kysymystä. On vaikea nähdä eteen, kun takana on paljon kipua ja tuskaa. Silloin on helpompi epäillä ja uskoa, ettei maailmassa aina ole hyvää. Että joskus, joku pieni ihminen lopettaa päivänsä ja jossakin äiti itkee lapsensa haudalla. Aina ei voi uskoa parempaan tulevaisuuteen, vaikka jokainen hengenveto sitä kohti pyrkiikin. Ja kun tarpeeksi monta kertaa satutat sormesi opit varomaan. Kun tarpeeksi monta kertaa petyt, opit epäilemään ja niin usein kun olet pettynyt - niin monta kertaa opit olemaan aina vähän surullisempi kuin viime kerralla.
Aina ei valo paista, ei aina yö väisty. Vaikka kevät saapuukin, ei se aina sulata jäätä. Ei se aina lämmitä rosoisen kallion pintaa. Aina et voi voittaa ja niinä hetkinä, kun olet korttisi pelannut ja hävinnyt tiedät, ettei pakassa ole yhtään jokeria.
