Otin kupin kahvia ja istuin miettimään..

Jalat sylissäni, polvet koukussa. Suoristan paitaani ja pyyhkäisen hiukset silmiltäni. Kahvin tuoksu ja aamuaurinko. Vedän verhon ikkunan eteen ja upoudun omiin ajatuksiini. Olen surullinen. Olen jo jonkin aikaa pitänyt itseni piilossa, poissa omasta mielestäni ja nyt, kun tässä istun ja ajattelen huomaan, millainen oikeasti olen. Olen edelleen surullinen.

Tajusin, että elämäni menee tasaisesti alamäkeä ja oma itsetietoisuus ja inho kasvaa, kuin nälkä, jota ei ruoalla saa tyydytettyä. Kehossani tapahtuu muutoksia, jotka vaatisivat korjaamista. Ja vaikka kuinka koitan päättää, en asialle voi mitään. Olen vanki omassa ruumiissa. Olen surullinen lintu, jonka siivet eivät jaksa nostaa sitä enää ilmaan. Heh, kala kuivalla maalla.

Selailen nettiä ja koitan saada vastausta, vertaista. Ihmistä joka elää samanlaista tilannetta, käsittelee samanlaisia asioita kun minä. Ne kirjoitukset, surulllisia, mutta antavat voimaa uskoa ehkä hiukan parempaan tuevaisuuteen ja siihen, että en oikeasti ole yksin. Toisaalta ymmärrä, että ne kirjoitukset eivät minulle voi antaa sitä mitä tarviten. Läheisyyttä ja lempeitä sanoja. Taputuksia selkään ja rohkaisevia lauseita. Niitä en voi saada.

Olen huomannut kuinka vaikea on puhua omista ongelmista. Vaikka ihmiset ne tiedostavat, ei kukaan uskalla niistä sanoa. En uskalla ottaa asiaa puheeksi, koitan esittää olevani vahva, mutta sisälläni kuohuu pelko ja suru, jota peittää ainoastaan kaino hymy. Jos katsoisit syvälle silmiini näkisit sen kaiken surun, jota sisälläni pidän ja silloin saattaisit ymmärtää, kuinka paha minun on olla. Hörppään kahvia.

Olen vakaasti ajatellut, että käyn puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa. Tuntuu hullulta, mutta tiedän etten muuten selviä tästä. Voisin kuvitella, että se olisi pelastukseni, mutta silti tuntuu siltä, ettei nämä ihmiset ajattele minua enää illalla. Se on vähän kuin työtä, jonka he unohtavat ajan täyttyessä ja uuden "potilaan" astuessa sisään. Minä haluan puhua sellaiselle, jota oikeasti kiinnostaa minun asiani ja sellaiselle ihmiselle, joka ehkä miettii ongelmiani vielä illalla, ei ehkä viimeiseksi nukahtaessa, mutta silloin kun pesevät hampaitaan ja katsovat peiliin. Jakavat ehkä yhden tai kaksi ajatusta.

Onko itsekästä toivoa enemmän kuin mitä annetaan? Onko väärin itkeä asioille, kun tietää, että jollakin on asiat vielä huonommin?

Sankariviitta..

Laskee ilta hämärä puiden ylle. Laskee aurinko metsän taakse, viimeinen välähdys ja katoaa valo. Avaan kannettavan näytön ja käynnistän koneen. Se kehrää hiljaa, kuin kissa. Kirjaudun sisään ja odotan. Täytän lasini, viskikolaa ja pari hassua puoliksi sulanutta jääpalaa. Limen siivu on nuukahtanut lasin reunalle ja laitan sen sivuun. Otan hörpyn ja tunnen, kuinka viski polttaa kurkkuani, kuinka kehoni lämpeää ja vereni virtaa kehossa. Kuulen lumenhiutaleiden putoavan kinosten päälle, toinen toisen jälkeen. Valaisee tietokoneen taustakuva huoneen punaiseksi. Kirjaudun sisään ja avaan internetin ihmeellisen, toisen maailman. Puen päälleni sankariviitan ja muutun ihmiseksi, jota et voi tunnistaa. Esitän olevani muu kuin oikeasti olen. Enää en ole heikko, olen vahva. "Olen kaikkien janoisten sankari." - naurahdan ja totean, että olen katsonut taas liikaa televisiota.

Mitä pimeämmäksi yö muutuu, sitä syvemmälle uppouduin surffaillessani ympyrää samoilla saiteilla. Taustalla musiikki tarttuu ajatuksiini ja hetkeksi suljen silmäni. Tiedän, että olen yksin ja tunnen kuinka hiljaisuus, jota musiikki rikkoo, peittää minut ylleen. Avaan silmäni, täytän lasini ja keskityn. Osoiteriville kirjoitan sen tutun osoitteen. Olen palannut, olen jälleen minä. Olen jälleen avoin ja uskallan tehdä sitä, mitä en oikeassa maailmassa saanut valmiiksi. Sitä mitä vielä sunnittelen ja sitä, jonka käsikirjoitus pölyttyy hyllykön ylälaatikossa.

Viisi uutta viestiä. Avaan niistä yhden, en tunnista kirjoittajaa, mutta hän on kehunut minua. Tämä on ensimmäinen viesti häneltä. Avaan seuraavan viestin ja huomaan, että sisällöltään se ei miellytä minua. Hän kerjää, pyytää, anelee. Hän on epätöivoisempi kuin minä. Poistan viestin ja unohdan sen heti. Seuraava viesti on ´tutulta´. Olen hänen kanssaan jutellut jo hetken. Viesti saa minut hymyilemään. Vaikka sisältö onkin ihan tavallinen, vaikka en tiedä kuka oikeasti sen on lähettänyt. Mutta silti tunnen iloa, tunnen itseni iloiseksi. Vastaan hänelle. Tiedän silti, ettei hän ole juuri nyt kirjautunut sisälle, enkä voi saada häneltä vastausta. Kaksi viimeistä viestiä unohdan täysin, laskeudun selälleni sängylle ja hymähdän. Pienet asiat tekevät minut aina iloiseksi. Olen siinä hetken, annan ajatuksieni juosta kilpaa todellisuuden kanssa ja odotan.

Aika kuluu yhtä nopeasti, kuin pullon tyhjä pohja kipuaa kaulanvarttaan ylös. Tunnen olevani jälleen elossa ja ... minä tunnen. Vaikka elämäni onkin sekaisin ja se repii minua eri suuntiin, en ajattele sitä nyt. Tartun haaveisiin ja annan niiden ohjata mieltäni yhä kauemmas, niin kauas, että tunnen raskaiden silmäluomeni painuvan yhä alemmas, kunnes valo katoaa. Katoaa pois aivan kuin katosi aurinko metsän taakse.

Herään, kun silmäluomieni läpi tunkeva valo koputtaa sarveiskalvoani. Avaan simäni ja huomaan, aamuaurinko on noussut jo korkealle taivaankaaren päälle. Jotenkin se on niin kaunis ja jään siihen katsomaan kuinka päivä halailee maailman kanssa. Hiljaisuus ei ole painostava, ennemmin rauhoittaa minua. Hetken olen siinä, olen kuin en olisi olemassakaan. Kuin sängyn patja imisi minut sisälleen. Katoan hetkeksi, kuin muuttolintu ensilumien jälkeen. Kellon viisarit pysähtyvät. Aika pysähtyy. Sekunnit tuntuivat vuosilta, minuutit elämältä. Hetken olen, kunnes havahdun ja nousen ylös. En ole enää se ihminen, jona esittäydyin silloin kun kuulin lumihiutaleiden puheen vain metrien päässä lasin takaa. Olen riisunut sankariviittani ja palaan tähän hetkeen. Suljen koneeni näytön ja samalla suljen sen elämän, jota elin vielä hetki sitten.

Suojateiden maalaaja..

Voiko suojateiden maalaajia rinnastaa enkeleihin? He pelastavat ihmishenkiä. Miksi ihmiset eivät heitä arvosta. Niitä näkee, mutta ei muista. Ne seisovat siinä, hetken, ja katoavat. Kuka maalaisi minun polulleni suojateitä - vaarallisille mutkille ja mäille, kohdille jossa on aina niin pimeää ja kohdille, joissa pitäisi uskaltaa astua yli.

" Vain suojellakseen minua. "

Minä..

" Paljastin itseni.

Sinulle. "

" Annoin kaiken mitä omistin.

Sieluni. "

" Katsoin sinua nöyränä.

Rakastin. "

" Mutta jotakin puuttui.

Sinussa. "

" Et tuntenut samoin.

Lähdit pois. "

Lainahöyhenissäni..

On aamu ja herään radion ääneen. Sekaiselta peilipöydältä etsin torkkunappulan ja nukahdan uudelleen. Radio herättää minut uudelleen, vain kymmenen minuuttia viime herätyksestä. Painan jälleen torkkunappulaa. Hetken makaan ja katson kattoa. Silmäni ovat väsyneet. Eilen meni myöhään ja tänään pitäisi herätä aikaisin. Jätän radion päälle, nousen sängyltä ja kävelen kohti vessaa. Viime yön vaatteet lojuvat lattialla ja potkin ne sivummalle. En todellakaan jaksa niitä nostaa ylös, tiedän etten edes käytä niitä tänään. Keittiön pöydällä puolikas viskilasillinen sekä puoliksi poltettu rööki. Sytytän tupakan ja tyhjennän lasin. Tunnen kuinka viski valuu kurkkuani alas, yskäisen ja tumppaan tupakan. Hetken hengähdän ja käyn kusella. Lasken ihomyönteiset sukkahousut, joita en jaksanut viimeyönä riisua, alas. Hetken istun siinä, ihan hiljaa. En mieti mitään. Vain olen. Nousen ylös ja katson peilistä. Pyyhin eilisen meikit kasvoiltani. Otan pois peruukkini ja huuhtelen kasvoni. Huomenta, olen taas oma itseni.

Kahvipannu huutaa keittiössä. Sammutan levyn ja otan vanhan kuppini tiskipöydän nurkasta. Huuhtelen sen ja kaadan kupin täyteen. Kahvin tuoksu leijailee perässäni, kun hitaasti istahdan olohuoneen nojatuolille. Laitan television päälle. Otan peiton sängyltäni ja käperryn kahvikupin kanssa nolatuolin pehmeään syleilyyn. Maistan kahviani ja vaikka televisio pauhaa edessäni ajatukseni pyörivät vielä viime yössä. Etusormeni syvänpunainen kynsilakka muistuttaa sikarinkärystä sekä kaukaa kuuluvista huudoista ja taputuksista. Himmeä kohdevalo häikäisee silmiäni ja valaisee shampanjanvalkoisen pukuni, jossa paletit välkkyvät tähtitaivaan lailla. Hörppään kahvia ja suljen silmäni, uppoudun ajatuksiini. Näen yleisön taputtavan minulle. Elän taas elämääni..

"...Lavalla tunnen eläväni. Toivotetaan tervetulleeksi Marilyn lavalle. Hän häikäisee valovoimaisuudellaan. Hän tuo teille sitä mitä kaipaatte, sitä mistä unelmoitte ja sitä, mitä te ette voi saada. Jännitän esiripun takana kunnes minut on kuulutettu lavalle. Viimeisen kerran katson peiliin, vedän viimeiset savut, tumppaan tupakan ja suoristan mekkoni. Olen valmis. Himmeä valo paljastaa yleisölle minusta osan, ei kaikkea. Istun korkealle tuolille ja otan mikrofonin käteeni. Yleisöstä kuulen kuiskauksia, näen hymyä. Tunnen jälleen sikarin tuoksun sekä kuulen viskilasien kilinän kaukaa baaritiskin takaa. I am back! Valot, musiikki. Yleisö hiljenee..."

Olin jälleen muuttunut uudeksi ihmiseksi. Olin se ihminen, jota et päivisin näe. Olin aivan toinen persoona ja henkilö. Havahdun nojatuolissani ja huomaan kellon vierähtäneen niin paljon, että tajusin olevani myöhässä. Juon kahvini ja puen arkiset vaatteeni päälleni. Katson peilistä itseäni, vedän tukan taakse, lakkaa. Huuhtelen kasvoni ja pesen hampaani. Kiristän vyötä farkuista ja kiinnitän ylimmän napin kauluspaidastani. Avaan oven ja menen ulos. Oven sulkeuduttua perässäni unohdan viime yön ja elän tätä hetkeä. En tunne olevani täysin elossa ja salaa ajattelen jo iltaa. Tulevaa yötä ja sitä, että saan taas olla itseni.

".. Pomo huutaa minulle ja kysyy syytä myöhästymiseeni. Valehtelen ja kerron autoni hajonneen. Toivon, että hän ei tunnista autoani parkkipaikalta. Nopeasti askeleeni vievät minut pukuhuoneeseen, laitan työvaatteeni ja menen kassalle. Huomenta hyvä rouva, sanon ensimmäiselle asiakkaalleni ja vastaukseksi saan vihaisen katseen ja pelkän hymähdyksen. Olen taas töissä. Te herra siellä, siellä kassalla, huutaa joku minulle ja kysyn mikä hätänä. Te Herra, välillä en sitä tunnista. Autan asiakasta, vaikka tiedän etten saa kiitosta, en arvostusta. Siksi odotan että ilta hämärtyy ja pääsen olemaan taas se ihminen jona itseni tunnen - ja näen."

Kello lyö yhdeksän illalla. Suljen ovet. Nopeaan tahtia teen tarvittavat työt. Suljen kassat. Sammutan valot. Lukitsen ovet perässäni. Autoni tuuliasiin oli ilmestynyt lappu: Jeesus Pelastaa. En ota kantaa, rypistän ja heitän sen pois. Sillä hetkellä, kun käynnistän autoni, unohdan kaiken työhön liittyvän. Unohdan minun, oman elämäni murheet, ja uppoudun täysin rooliini, jota elän iltahämärän laskeuduttua. Istun vessan peiliin eteen, juon shampanjaa pitkäjalkaisesta lasista. Punaiset huulen jäljet ovat tahrineet muuten niin kirkkaan lasin. Tupakansavu, lempeä musiikki täyttää asuntoni, avaan pullon viiniä. Istun hetkeksi alas. Katson, että kaikki on valmiina. Puen tekoturkiksesta tehdyn takin päälleni ja kurkistan ovisilmästä rappukäytävään. Tyhjä. Sammutan valot ja avaan oven. Oven sulkeutuessa takanani hymyilen varovasti ja lähden.

"..Viimeiseksi huudan ´ I´m Back ´ ja naurahdan.

Tummanpunaiset huulet sytyttävät savukkeen.

Olen taas elossa.."

Hyvä, parempi, paras..

Tänään on ollut jotenkin hyvä päivä. Flunssan kourat hellittää otetta, nukuin viime yön hyvin ja muutenkin maailma näyttää vähemmän harmaalta. Tiedä sitten onko syy lumen ja auringon vaiko ihan oikeasti hyvä, parempi mieli. Hmmm.. Iltatoimetkin on varmistunut ja lupailee kivaa ehtoota. Hyvässä seurassa. Oluella ja ruoalla mautettu ilta. Peukut pystyyn, ovet kiinni. Kotiin valmistautumaan. Ja sitten radalle.

Kettu kuittaa..

Vastoin tahtoaa..

Luulin, että olisi helppoa kääntää elämän suunta, kun oikein päättää sen tehdä. Mutta ei. Pitää pinnistellä ja yrittää. Koittaa löytää voimaa jatkaa ja uskoa. Tämä viikko, joka tosissaan on vasta aluillaan, on tuntunut taas hirveän vaikealta ja synkältä. Jotenkaan ei ole jaksanut edes uskoa elämän voittavan. Mutta jotenkin silti en anna vielä periksi. Hirveän raskasta ollut. Talous vajoaa yhä alemmas ja ne asiat, jotka ovat olleet itsestään selvyyksiä, eivät enää ole. Onneksi joku sanoi, että helppo on luovuttaa, mutta vaatii rohkeutta ja lujaa tahtoa jatkaa. Jatkaminen on tapa näyttää, ettei anna helpolla periksi. Näin minäkin..

Pilvilinnatehtaita..

Oletko koskaan uponnut ajatuksiisi ja miettinyt elämää toisessa kehossa? Oletko koskaan ´rakastunut´ ihmiseen, jonka tiedät olevan kättesi ulottumattomissa?

Olen haaveillut jo jonkin aikaa elämää aivan eri ruumiissa, eri maailmassa. Olen unelmoinut ja elänyt haavemaailmaani. Kuinka pahalta tuntuukaan palata omaan elämään ja todeta, että en voi koskaan olla sitä mitä haluaisin. Sanotaan, että unelmointi tekee elämästä rikkaamman, mutta tekeekö silloin, kun et enää osaa päästää irti?

Olen jo kauan haaveillut ihmisestä, jota en voi koskaan saada. Hän on komea ja juuri sellainen, jonka viereen voisin hymyillen nukahtaa ja jonka vierestä en koskaan poistuisi. Olen katsonut häntä, kuunnellut ja joskus hiljaisina hetkinä tuntenut hänen kosketuksensa ihollani, hengityksen kaulassani ja suudelmia mahallani. Mutta vain hetken. Katoaa pilvilinnat ja puhaltavat tuulet haaveni yhä kauemmas. Selkenee taivas ja kurotan tähtiin. Ne ovat silti aina valovuoden liian kaukana.

Joskus minua pelottaa, kuinka syvälle voi mieleni hapuilla ja kadota. Kuinka loputon on pilvilinnojen herrain kartanot taivaan syvänsinisellä kaarella. Silti tiedän, että maailmassa on asioita, joita ei voi saada ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Pelkään, että en opi sitä enkä tiedä, kuka sen minulle opettaisi. Siksi en enää kurota tähtiin, en ihaile pilvistä taivasta. Odotan hiljaa, että taivas selkenee ja elän taas tätä hetkeä. Hetkeä, jonka kohtalo minulle määräsi.

Siihen mihin synnyit, on tyydyttävä..

Ehkä vuosien valittelun jälkeen olisi aika ottaa itseään niskasta kiinni, olla mies ja näyttää, että vastoinkäymiset ovat tehty voitettaviksi ja elämän suolaksi. Ilman ylämäkiä ei nauti alamäkien vauhdista. Positiivisessa mielessä.

Minussa on asioita, joita en voi syystä tai toisesta muuttaa, oli kyseessä raha tai rakkaus, mutta monta asiaa olen päättänyt jäättää taakseni, ottaa tulevaisuus uutena ja mielenkiintoisena ja taistella. Samoin päätin "muuttaa" itseäni. Katsoa itseäni peilistä ja ne asiat, joita itsessäni vihaan, päätin nekin muuttaa. Ja huomio! Ei puhuta tietenkään mistään operaatioista, ehkä enempi henkisen hyvinvoinnin kartoittamisesta ( olen kuin Jokisen Ellu Kumman Kaasta..) sekä totta kai oman tyylin löytämisestä. Hiukset saavat aivan uuden muodon, samoin päätin siistiä naamavärkkiäni. Siinä on kyllä iso MUTTA, jota ei hetkessä muuteta, ja joka on se minun heikoin kohtani (itsetunnon musertaja) mutta ehkä tulevaisuudessa. Ruokavalio, Check! Tyyli, Check! Minä, Check! My life, Check man!

Päivitän blogiini miten onnistun tässä yrityksessä. Pelottaa perkeleesti ja jännittää ihan älyttömästi. Päätin jättää myös ihmiset, jotka minua ei avosta, taakseni. En työnnä ketään lankulta alas, mutta se mikä minusta tuntuu hyvälle, on se minun juttu! Samoin olen liian kauan mennyt pää alhaalla, katsellut toisten varpaita, ehkä pyrkinyt miellyttämään ja tätä kautta saamaan hyväksyntää. Nyt olen tajunnut, että en ole saavuttanut sillä mitään. En päättänyt olla kylmä ihminen, mutta päätin, että minun elämäni, minun päätökseni. En elä heille, elän itselleni.

Tälläisen päätöksen olen tehnyt ennenkin. Silloin onnistumisen edellytyset olivat ehkä paremmat, koska nyt olen vuosia kaivanut kuoppaa itselleni, ja nyt, kun päätän täyttää kuoppani, voi olla, että se on aivan liian syvä. (hmmm.. pilkkuja(ko)..) Voi olla että tämä on viimeinen kerta kun jaksan yrittää. Jos en pääse jaloilleni en tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Se, että on elänyt ne hetket kun on nauranut silmät vedessä, niitä hetkiä kun on miettinyt itsemurhaa ja niitä hetkiä kun on ollut niin voimaton ja surullinen, että edes rakkaimmat asiat elämässään ei ole auttanut, on ehkä se voimavara jota minun tulee hyödyntää. Silti tiedän, että vie vuosia aikaa päästä edes siihen tilanteeseen jolloin aamulla et itke ja illalla et murehdi. Se voi olla minun heikko kohtanu, minun tuhoni.

Kaikesta huolimatta olen päättänyt yrittää. Ehkä ajatus "En minä siihen kuole!" vie minua eteen päin.

Putous

En tiedä kuinka moni seuraa, mutta repesinkö hieman mtv3:n Putous -ohjelmassa, kun esiteltiin vuoden 2011 sketsihahmot. Munamies! Voi helvtti.. "Pieni muna, iso sielu!" Itsekään en kovasti tätä ohjelmaa katso, mutta sattuipa olemaan tuo kanava päällä.. Tai onhan tämä ohjelma tullut jo hetki sitten mutta.. Prempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja facebook hehkuttaa jälleen!!! Kohta on tuo fraasi kulutettu loppuun ja koko hahmo pilattu ylimainostamisella ja hehkuttamisella.

Hurts..

Brittiläistä Hurts -nimistä bändiä ei turhaan kutsuttu tämän vuoden komeetaksi. Albumi "Happiness"sekä single "Better than Love" nousivat yhdeksi omaksi suosikiksi. Kahden miehen tähdittämä bändi soittaa omasta mielestäni monipuolista musiikkia, silti monelle jotkut biisit saattavat kuullostaa liian "bliisuilta". Omaan elämään sopivat lyriicat sekä hyvä melodinen musiikki iski ainakin allekirjoittaneeseen ja tästä syystä suosittelen jokaisen, ainakin tutustumaan, kyseiseen bändiin. Biisien musiikkivideot, ne joista on tehty, ovat loistavia ja ehkä hieman erilaisia valtavirtaan verratessa. Parhaan fiiliksen, minä ainakin, saa kuunnellessa sanoja, sulkiessa silmät ja päästää melodian kuljettamaan mielen kaikki ahtaumat ulos päästä.

http://www.informationhurts.com/

Music video by Hurts performing All I Want For Christmas Is New Year's Day. (C) 2010 Sony Music Entertainment UK Limited

http://youtu.be/05J79Y8zQTw

Jään pinnasta heijastuu kuva..

Pyryisen kadun lumen täyttämä jalkakäytävä kuljettaa minua eteen päin. Katselen kiireisiä ihmisiä iloineen ja suruineen. Otan taskustani tupakan ja sytyttimen. Ensimmäinen henkäisy ja rentoudun. Unohtuu kiire ja jään paikalleni katsomaan muita. Ihmisiä omine elämineen. Monesta näkee kaiken pahan, mitä on kokenut. Monen hymystä näkee vilpittömyyttä.

Katson tarjouksia näyteikkunasta ja huomaan oman kuvan heijastuvan jäisen lasin pinnalta. Katson itseäni silmiin ja uppoudun hetkeksi omiin ajatuksiin. Suljen silmäni ja vedän savut. Avaan silmäni ja näen itseni kuin olisin ulkopuolinen katsoja. Se mitä näen itsessäni pelottaa. Välillä näen sen ihmisen, jona itseni tunnen. Välillä näen itseni aivan vieraassa ruumiissa. Aina en tunne itseäni, välillä jotenkin kieroutuneesti rakastaa omaa minääni.

Kun katson miltä näytän lasin pinnalla tuntuu jotenkin oudolta. Olen ehkä uppoutunut liikaa maailman ihannekuvaan, enkä näe niitä arvoja ja ihanteita itsessäni. Pidän itseäni rumana, salaa rakastan ja julkisesti vähättelen. En tiedä olenko sitä mitä itse näen. Haluaisin napata ohikulkevan ja kysyä, mitä sinä minussa näet. Haluaisin rehellisen mielipiteen, josta voisin vetää omat johtopäätökseni.

Välillä katson muita ja totean, että minä en ole yhtä komea kuin tuo, en ole yhtä persoonallinen kuin hän. En ikinä saisi häntä enkä usko, että hän ikinä haluaisi minua. Silti jokainen päivä ajattelen, että mikä minussa on niin rumaa, miksi en itsestäni pidä. Johtuuko se lapsuudesta ja kaikesta siitä kiusaamisesta. Johtuuko se laihuudestani vai onko itsetuntoni vain niin matala.

Kun katson itseäni löydän monia asioita joita haluaisin minussa muuttaa, vaihtaa. Ne ovat arkisia asioita, joiden kanssa varmasti jokainen itseään arvostava käy läpi, mutta silti en saa päähäni mitään hyvää. Toisinaan on niitä päiviä, harvoja, kun aamulla herään, vedän tukkani taakse. Pesen kasvoni ja harjaan hapaani. Laitan tavallista voidetta kasvoilleni yrittäen peittää väsymykseni, näen pienen vilauksen siitä ihmisestä, jota olen kaivannut. Hetken näen sen miehen peilin sisältä jona, niinä harvoina hetkinä, itseäni pidän.

Olenko siis vain liian itsekriittinen. Olenko antanut yleiset mielipiteet vaikuttaa minäkuvaani ja olenko tuominnut itseni ihan turhaan.

Miksi en osaa ajatellu itseäni yksilöllisenä, ainutlaatuisena ja sellaisena, jona olen ja jota en voi muuttaa. Ehkä pelko yksinäisyydestä ja torjumisesta on ollut minussa liian kauan enkä pääse siitä enää eroon. Olen ehkä vanki omassa ruumiissani, enkä enää tiedä istunko elinkautista vai saisinko vain jättää kaikkien muiden mielipiteet sivuun ja aloittaa elää tätä omaa elämääni. Filosofoin kovasti "Elät vain yhden kerran" -puolesta, mutta silti en tee niin. 

Olenko pelkuri, joka ansaitsee kaiken tämän, vai tarvitsenko vain jonkun, joka elämää minun elämääni kanssani. Kuinka pääsen pelosta ja voin vain antaa elämäni kuljettaa.

Kysyn: " Mitä minä menetän jos..".

Lumen hautausmaa..

Olen kuin pieni lumihiutale lumivuorien alla. Hento, hauras ja ainutlaatuinen. Silti ihmiset kuljettavat minua pois jaloistaan. Ne työntävät ja siirtävät, he kiroavat kun olen olemassa. Olen hiutale kinoksien alla, minut nostetaan lavalle ja kuljetetaan pois. Minut halutaan pois edestä, pois tieltä, pois silmistä. Ja kun kevät koittaa, sulan pois, katoan, eikä kukaan jää minua kaipaamaan. Syksyllä he odottavat, että tulisin, sataisin pihoille ja teille, mutta silti joka ikinen vuosi he eivät enää halua nähdä minua vaan kysymättä minulta he minut pois vievät. Jotkut jaksavat kanssani hetken leikkiä kunnes kyllästyvät ja odotan, että ilta laskeutuu päälleni peittäen suruni. Hetken saan olla yksin, rauhassa. Ison kinoksen alla turvassa. Joka kevät odotan, että aurinko lämmittäisi ja huuhtoisi minut pois. Tulisin vedeksi ja olisin se voima, joka varmistaa elämän olemassa olon. Olisin tärkeä ja osa koko elämänkiertoa. Tuntisin itseni merkitykselliseksi. Ja kun lämpö katoaa, aurinko ei enää nouse ja tunnen kylmän pohjoistuulen puhaltavan metsien ja järvien päällä tiedän, että aikani on taas tullut ja koitan, niin kovasti, tuoda iloa ja valoa ihmisen elämään. Etsiä oman elämäni tarkoitusta ja olla taas merkityksellinen. Sinä talvena tipuin suuren vuoren huipulle ja tajusin, kuinka pieni osa tätä kaikkea olenkaan. Tiesin, että en voi muuttaa sitä mitä minulla oli. Minun tuli vain tyytyä kohtalooni ja toivoa, että joku minut vielä löytäisi ja joku minua arvostaisi.

Joskus kun katson yöllä ylös taivaalle tajuan, että kuinka pieneksi ihminen voi itsensä tuntea. Niin heikoksi ja niin yksinäiseksi. Joskus katson ihmisiä, jotka nauravat ja hymyilevät ja joilla on joku, toivon kovasti olevani yksi heistä. Toivon, että en olisi minä vaan aivan joku toinen. Kun näet edessäsi vain ylämäkiä voimasi loppuvat jo ennen kuin olet ehtinyt kivuta yhtään kivistä tienpätkää. En tiedä olenko tässä universumissa ainoa, joka tuntee itsensä epäonnistuneeksi, epätäydelliseksi. Jotenkin huonoksi ja niin surulliseksi. Viime yönä koitin itkeä, mutta huomasin etten enää osaa. En ole kylmä ihminen sisätä, mutta en enää osaa tuntea mitään.

Joskus tuntuu, että olen kuollut sisältä ja ainoa joka minut pitää hengissä on luontainen selvitymisen vaisto, joka meiltä jokaiselta löytyy. Se ei ole omasta halustani, se on luonto joka minut pitää hereillä.