Ajanmittaaja.. Carpe Diem!

On aika outo käsite, siis aika. Joskus se juoksee, joskus se pysähtyy, mutta silti jokainen sekunti ja tunti ovat yhtä pitkiä tai lyhyitä. Ja kun aikaa tarvitsen, ei sitä ole. Ja kun toivoo sen kiitävän ohitseni, se pysähtyy paikalleen ja odottaa. Aikaa emme voi varastoida, emme sitä kerätä. Jokainen hetki on toista arvokkaampi ja minun tulisi vain tarttua hetkeen ja elettävä se. Ja kun ohitan pisteen, jossa kellon viisari värähtää, jossa numerot vilistävät, en sitä takaisin saa enkä sitä hetkeä uudelleen voi elää. En voi kopioida aikaa, vaikka joskus elän ne samat tunteet ja hetket uudelleen, mutta tiedän, että ne ovat vain heijastus edellisestä hetkestä. Silti niin erilainen hetki, kuin viime kerralla. Ja sitten, kun oma aikamme pysähtyy, kun hetkemme on ohi tiedämme, että emme voi enää kiitää ajan kanssa, emme murehtia mennyttä. Emme voi suunnitella tulevaa. Silloin viisarit eivät enää meille liiku, emme kuule kirkonkellojen lyöntiä emmekä herää herätyskellon ärsyttävään ääneen. Aika jatkaa matkaa, mutta me eroamme siitä. Eikä kumpikaan jää toista kaipaamaan..

Elämä on mielestäni hassu käsite. Sanotaan, että elä täysillä. Jokainen hetki on aina edellistä arvokkaampi. Aina rikkaampi. Jokainen tunne on elämisen arvoinen ja jokainen murhe meitä vahvistaa. Elämä ja aika muotoilee meistä tälläisiä, kuin me nyt olemme. Toiset kaihtavat ajan kulumista, toiset nukahtavat tuolilleen odottaen sen vain liikkuvan eteen päin. Milloin opimme, että elämä on tässä ja nyt. Se oli eilen ja se tulee olemaan huomennakin, mutta me emme voi niitä hetkiä vielä elää tai ne hetket, jotka muistoissamme meitä lämmittävät, ovat jääneet taakse - ne ovat vain osa historiaamme. Tämä on se hetki, kun tartun elämän käteen ja kuljen hänen kanssaan läpi kallioiden ja aavojen laidunten. Aika seuraa meitä, se ei juokse ohi tai jää taakse. Elämästä en olisi niin varma. Sen tiedät sinä itse, löytyykö se haaveistasi, menneisyydestä vai sinun kädestäsi. Elämä ja aika, kaksi toisista riippuvaa. Kaksi yhdessä, mutta toinen on meidän käsissämme - toinen ei.

Saanko siis katsoa menneisyyteen ja tuntea kaipuuta? Saanko katsoa tulevaisuuteen ja pelätä sen tulemista? Vai onko kaikki ennalta määrättyä ja jokainen teko, jonka elämässäni teen, on jo kirjoitettu. On jo luettu ja vain elän valmista käsikirjoitusta. Vai onko se niin, kuin sanotaan: "Sinä olet oman elämäsi sankari".

"Time was passing like a hand waving from a train I wanted to be on.

I hope you never have to think about anything as much as I think about you." - Jonahtan Safran Foer

 --------------------------------

Suosittelen tutustumaan.

--------------------------------

Jonathan Safran Foer (born 1977) is an American writer best known for his 2002 novel Everything Is Illuminated. Katso lisää täältä >>

Default - it only hurts



Syksy

Saapui sade, toi mukanaan pilvet. Harmaat ilmeet ja edessään kilvet. Ei vastaa ihmiset, ei naura tai puhu. Mie kävelen hiljaa, ei aika kulu. On tien pinnalle. Asfaltin päälle. Sade kerääntynyt, kuin järven jäänne. Mie mustilla saappailla ja huivin kiristän. Siihen hyppään, Ja hymyillen irvistän. Herää lapsi pieni, miun sisälläni. Kuin hiekkalinnoja, rakensin pihallani. Voi syksy olla, täynnä vettä. Mut minun mielestä se on, kuin lenkkikenttä. Värjää ilma puut. Väreillänsä. Niin kalvas kuu, vierellänsä. Liitää pilvet, kohti etelää. Lintaparvi sen, vierellä liitää ja kesää koittaa siirtää. Ja kun ilta laskee, päivän peittää. Voi sisällä olla, teetä keittää. Voit villasukatkin, jalkaasi laittaa. Ja keksin kulmasta, palasen taittaa. On sänkynikin, kuin pieni linna. Vaikka sojottaa sen kulmasta, outo pinna. Peittoon käperryn ja tyynyä halaan. Rakkaudesta minun, sydänkin palaa. Ehkä joskus mie, tän kaiken saan jakaa. Sinuu silittää, kun vierelläs makaan.

I believe in (pink) love..

"I believe in love. I believe that laughing is the best calorie burner. I believe in kissing, kissing a lot. I believe in being strong when everything seems to be going wrong. I believe that happy boys are the prettiest boys. I believe that tomorrow is another day and I believe in miracles."

Modified from original quote from Audrey hepburn. Find it here >> 

Living on edge of life and unknown..

When you see,
colours of rainbow.
Do you want to run,
Where it ending of.

Is there gold,
or just a hope.
Is there richness,
or maybe not.

But biggest reason,
I´m always running.
I keep on believing,
in life and dreaming.

But when the rain is gone.
And a sky is blue.
You need to just,
have a paper and a glue.

Take some green and blue.
and a little bit of red.
You can make by yourself,
raindow top of your bed.

Never give up,
never trough hope away.
Never think,
You shouldn´t stay.

And if your day is black.
And you just wonder.
Up on your head,
Is there sun - or a thunder?

Sisältäni..

Laskevan auringon nauru ja nousevan kuun huokailu sytyttää taivaan tähtiä ja maalaa metsän latvoja punaisella maalilla. Auringon säteet heiluttavat vienosti viimeisiä toivotuksia ja kuu, joka kalmeana nousee salaperäisesti, hukuttaa viimeiset valonsäteet pimeään. Illan kirpeä ja kostea ilma piirtää huurullaan ikkunoihin pieniä viivoja, peittyy nurmikko keveällä kasteella. Joen aaltoileva pinta nostaa usvaa peltojen poikki. Ilma viilenee ja tunnen, kuinka syksy tekee tuloaan. Laululintu hljenee metsän siimeksessä. Ulvoo koira kaukaisuudessa. Se valittaa ja itkee. Itkee yksinäisyyttään. Paljain varpain seison nurmikolla ja tuntuu, kuin usva tulisi luokseni ja kietoisi minut ympärilleen. Hukun, kuin unimaalima olisi saapunut luokseni. Tuntuu nurmikko pehmeältä ja kylmältä jalkapohjieni alla. Kastepisarat, jotka nuokkuvat ruohonkorsien kärjissä, helmeilevät kuun kylmää valoa. Ja kun pohjoisesta tuulee, pakenee paksu usva ja avautuu ympärilleni hämärä maailma, jonka syksy on ehtinyt väreillään värjäämään. Taittuu koivu metsän laidalla, peittyy kivi sammaleen alle ja kun nostan käteni ilmaan, suljen silmäni saatan kuulla pilvien liikehtivän taivaalla. Pieni ihminen suuren maailman edessä. Tuntematon on tuo kaikkeus ja vain pienen osan siitä olen itselleni kertonut. Avaruuden loputon tyhjiö, kulkee tuntemani kylätie lopputomasti, aina palaten samaan pisteeseen. Maailma on minulle kuin loputon laulu, jonka sanoja jo alan oppia, mutta jonka säveltä en muista enkä sanojen merkitystä tiedä. Mutta olen valmis ne opettelmaan.

Niin kuu ja tähdet elävät sopusoinnussa taivalla. Ne tuntevat toisensa ja vaikka harvoin puhuvat toisilleen, ne tietävät mitä toinen ajattelee. Ne saattavat viettää tuntikausia hiljaisuudessa. Varovasti liikehtiä omia ratojaan, mutta koskaan eivät epäile toisen olemassa oloa. Minä. Koitan kuunnella sisäistä ääntäni. Oppia tuntemaan itseni ja uskomaan, että minä, pieni ja hento olento päällä kostean nurmen saatan joskus olla kuin kuu, jonka viereen syttyy kirkas tähti. Että minun ei tarvitse olla täydellinen, ei edes kokonainen, vaan pintani saa täyttyä kuopilla ja viivoilla. Että minä saatan joskus paistaa kirkkaana, joskus kylmänä ja haaleana, mutta silti. Joka ikinen yö sinä sytyt viereeni ja joka ikinen päivä, vaikka emme toisia näe, tiedän, että olet siinä. Ja kun tarvitsen sinua sytyt lähelleni ja vaikka seilaan läpi taivaankannen, seuraat sinä minua.

Ääniä..

Oletko koskaan kuullut, kuinka tuuli ulvoo ullakolla? Oletko kuullut, kun yksinäinen lintu laulaa metsässä? Oletko koskaan huokaillut meren äänille tai kuunnellut kaupungin raskasta melua kerrostalon katolla iltaisin? Oletko kuullut kun sydän särkyy? Kun sielu pakenee ja lentää taivaaseen.

Maailmassa on paljon naurua ja iloa. Niitä ääniä sinä kuulet, riittää kun istut lähikahvilan terassille seuraamaan ihmisten elämää. Mutta kuinka usein sinä kuulet surun ja yksinäisyyden ääniä. Kuinka usein huokaus kantautuu yksinäisen suusta sinun korviisi tai tippuvan kyyneleen hento koputus? Elämässä on paljon iloa, jota me näemme, mutta usein emme huomioi surua ja epätoivoa. Kun yksinäinen rikkoutuu hiljaisuuteen ja surullinen putoaa korkealta alas murheiden valtamereen. Miksi me piilottelemme näitä ikäviä tunteita, vaikka ne ovat osa elämäämme?

"Ja niin naapuriasunnon iloinen koiran ulkoiluttaja katosi sinä yönä. Me emme häntä enää nähneet. Emme hänen hymyään tai tervehdyksiään. Hän oli mielestäni onnellinen. Mutta kuulin, kuinka iltaisin hän huokasi syvään, luulin sen olevan vain väsymystä. Öisin hän käveli lattialla niin, että kuulin ne pehmeät askeleet asuntooni. Luulin, että hän vain ei saanut unta. Itkeäkin hän saattoi joskus, senkin kuulin, mutta luulin, että hän oli vain surullinen. Ei enempää. Nyt kun en kuule enää askelia, en huokauksia tai itkua, minä kävelen iltaisin lattiallani. Huokaan syvään ja kun mietin häntä saatan itkeä ja miettiä ´Miksi en osannut häntä auttaa kun oli vielä aikaa. Miksi en huomannut tai arvannut, että hänellä on vaikeaa?!´."

I love this music.

I love her voice.

I love her lyrics,

how to make my choise.

 

She sing like a girl.

Like there´s nothing,

nothing special in her.

 

Sad are the lyrics,

she is singing about.

But if you listen carefully,

there is hope and no boubt!

Sometimes it last in love but sometimes it hurts instead.

Voit istua hiljaa paikallasi ja katsoa, kun muut elävät elämäänsä. Voit murehtia, kun muut nauravat ja voit itkeä, kun toiset tarttuvat haasteisiin. Voit sääliä itseäsi ja syyttää muita. Voit juosta karkuun ja piiloutua heiltä. Mutta loppujen lopuksi, kun aikasi on käytetty, toivot, että olisit sinäkin juossut, olisit nauranut ja hymyillyt, pelännyt ja katsonut ujosti toisen silmiin. Toivot, että olisit rakastunut ja olisit särkenyt sydämesi. Olisit tehnyt ne virheet, jotka sinua opettavat pelkäämään ja pääsemään yli. Satuttanut itsesi ja oppinut virheistäni. Tehnyt sen kaiken, josta elämässä on kyse. Aikaa et voi ottaa takaisin, mutta muistot jäävät ikuisesti elämää nimesi kohdalla.



Se tietty tunne..

Olet hetken maannut pimeässä huoneessa. Katsellut pimeään näkemättä valoa, kuulematta ääntä. Olet unohtanut elämän, kaatanut haaveesi ja rikki repinyt unelmasi. Olet alaston ja pelokas. Olet pieni ja heikko. Mutta yökin väistyy ja aamun kajo pyyhkii pois varjot ja surut. Joskus kun sitä vähiten odottaa, valaisee auringonsäteet huoneesi, ja huomaat löytäväsi elämästäsi jonkin hyvin pienen, mutta iloisen asian. Kun sitä vähiten odotat, saatat hymyillä ja puhaltaa siihen pieneen toivonkipinään. Se hehkuu kirkkaana ja katsot syttyykö se palamaan vai hiipuuko kuin iltapäivän aurinko vaipuu metsän taakse. Se on onnellinen asia, joka sisältää suuria tunteita, pelkoa ja iloa. Se on tavoite, jota kannattaa tavoitella, vaikka sen loppujen lopuksi menettäisikin. Se on suunta, johon kävellä. Se on ajatus, johon tarttua!

Unisuhde

Onko unta tää,

hän miettii.

Ja kietoutuu vilttiin.

Pelkään että herään,

menetän,

ja tavari kerään.

Sen erään,

jaloista pahoista.

Juoksen alta,

tuntuu niin kamalalta.

Epäillä ei saisi.

Mut kuka kertoo,

ja neuvoo.

Mistä tiedän,

että tää on totta,

ei unta onnetonta?!

Otanko riskin,

ja pelästyn.

Jos menetän sut,

sä unohdat mut.

Ja tuntuu, et kaikki tää.

On unta häilyvää.

Eniten pelkään,

se puristaa selkää.

Et sanot näin,

melkein käsikkäin.

Ja katsot silmiin,

kuiskaat,

ja vastuusta luistaa.

Koitat, mut sanon:

"Kerro mulle,

tai suutun sulle."

Sä painat pään,

alas, et silmiä nää,

Mä mietin,

jo lopeta tää.

Tiedän mitä sää,

haluat sanoa,

Älä mua,

itkemään pakota.

Joskus toinen,

on kuin kesäsade.

Kuin pieni harmaa made,

Joka unohtuu,

Kuin kukkakin lakastuu.

Ja vaikka hetki,

sitä oli,

Menee tovi,

et pääsen susta,

yli, poistuu varjo musta.

Antaa sade elämän,

kasvaa koivukin,

antaa laululle sävelmän.

Ja joskus rakkaus,

vaik olis millanen pakkaus.

Sammuu ja katoaa,

sitä pelkäämmekö,

et sydän hajoaa?

Vai et toinen vaan katoaa.

Kuin puu metsän,

hiljaa lahoaa.

Syksyisiä tähdenlentoja.

On taivas hiljaa sammunut ja pienet tulikärpäset avaavat silmiään. Syksyinen tuoksu pyörii ympärillä, se kuiskii metsän siimeksessä ja huokaa mereltä päin. Taivas syttyy, kuin juhannusyön merenranta pieniin valopalloihin. On avaruus taas herännyt eloon ja minä, pieni ja ujo poika, istun kalliolla odottamassa syystaivaan tuovan toivomuksia ja unelmia. Katson tyhjyyteen hiljaa ja huokaan, kuin sumutorven ääni meren takaa kaikuu hiljaisuus sen ympärillä. Pimeyteen takertuu kaupungin huokauksia ja ihmisten levottomia jalanjälkiä. Yö taittuu pimeään, vaikka taivaanrannan takaa näkyy vielä muutamia karkuun juosseita punaisia säteitä, jotka eksyvät rannan ja taivaan välissä. Ja mietin, kuinka pieni ja merkityksetön olen tämän maailmankaikkeuden ympärillä. Kuinka merkityksettömiä ovat murheeni ja suruni, kuinka moni niitä ei kuule. Kuinka moni niistä ei välitä. Kiitää satelliitti taivaankaarta vasemmalta oikealle. Vaikka se on pieni ja melkein näkymätön ymmärrän, millainen tarkoitus sillä on. Vaikka en sitä näe, en tunne, se on osa minua ja minun elämääni. Ehkä en tiedä sitä, ehkä en huomaa, mutta kun katson sen viettelevää liikkumista mustan kankaan pinnalla ymmärrän, kuinka, niin kuin minäkin, se kulkee omaa reittiään, joka sille on joskus kirjoitettu. Ja jokainen liike, joka senttimetri taivaankannen päällä on sen tarkoitus ja tehtävä. Väillä se saattaa himmetä ja välillä taas kirkastua, kunnes sen aika on ohi, se on kadonnut kellastuneen metsän taakse ja unohdan sen.

Suljen silmäni ja kuiskaa kuu, silittää syksyinen tuuli hiuksiani! Ajattelen, että minulla ja tuolla taivaan matkaajalla on jotakin yhteistä. Uskon, että polkuni, jokainen askel, on ennalta kirjoitettu. Ja vaikka astun tieni ohi, on päämääräni ja kohtalo sama, niin kuin on lintujen matka kohti etelääkin. Ja kun tähdet hehkuvat, syttyy silmiini pieni valonkajo. Uskon, että vastoinkäymisetkin ovat osa tätä suurta matkaa, joka vuosia sitten minulle kirjoitettiin ja johon minut synnytettiin. Ja vaikka itkisin, tietäisin sen olevan osa tätä kaikkea valmista tarinaa, joka minun pitää kirjoituksista muuttaa todelliseksi. Vaikka et olekaan vielä vierelläni tiedän, että sinäkin näyttelet siinä suurta osaa. En tiedä, mikä on roolisi. Se selviää vain jatkamalla, lukemalla kappaleita loppuun ja uskaltamalla vain elää. Ehkä loppuni on surullinen, ehkä onnellinen. Mutta tiedän, että sitä ei minulle voi kukaan kertoa.

Totuus!

Niinä iltoina, kun sinä vastasit. Hymyilin. Niinä iltoina, kun kirjoitit. Naurahdin. Niinä öinä, kun uneni valloitit, olin pirteä. Niinä päivinä, kun ajattelin sinua, olin onnellinen.

Mutta niinä kertoina, kun peiliin katsahdin, näin surua. Sinä hetkenä, kun katsoin taivaalle, tunsin pelkoa. Jos annat itsellesi, oikeuden onneen. Etkö pelkää että, menetätkin kaiken. Onko parempi koittaa, ja anteeksi antaa. Vai unohtaa ja jättää, yksinäisyyden kantaa. Ottaako riskin vai olla pelkuri? Näitä kysyy myös, moni peluri. Ei onnen sanoja, voi kukaan kirjoittaa. Ne pitää elää läpi, tunteiksi sanoittaa. Jos aamulla toinen, sun vierellä lepää. Älä epäröi silloin, ohjeet kerää. Laita muistiin, katso kasvoja toisen. Kuuntele häntä, kertoa voit sen. Sisällä tuntuu, mahassa pistelee. Ajatus katoaa, sanat taistelee. Voiko ääneen, sanoja sanoa. Ettei ne meidän, välistä katoa. Ehkä elämä on, vain iso riski. Ei auta juosta, paeta miksi. Jos syytä et sä, löydä päästä. Elä elämääs, nauti joka säästä. Huomenna kaikki, saattaa kadota. Haudan lepoon, sinäkin vajota.

Ristiaallokossa..

En tiedä mihin suuntaan laivani keula näyttää. En tiedä, mistä tulen ja mihin olen menossa. Risteilee ajatukset, hyvän ja pahan välissä. Ja pelkään, että se pieni hyvä, se asia joka on minut saanut pitkästä aikaa hymyilemään, tulee katoamaan elämästä. Ei - nyt ei ole hyvä olla, ei. Kuin seisoisin merellä pienelle kivellä tietän, että en pääse pakoon, en saa otettua askelta ja jos otan tiedän, että hukun. En tiedä mitä pitäisi ajatella ja miten pitäisi käyttäytyä. Mitä pitäisi tehdä asioille, jotta jaksaisin taas kävellä eteen päin. Vaikea on tunnustaa, mutta olen vain jotenkin niin loppu ja rauhaton. Valmis luovuttamaan, ehkä valmiimpi kuin ennen. Tunne on kauhea ja pelottava. Ehkä se johtuu väsymyksestä, vaikka tiedän olon todellisen lähtökohdan ja syyn. Ja tiedän, että se syy ei katoa, ellen tee asialle jotakin.

Voi Luoja, miksi elämä on vain näin vaikeaa ja raskasta?



It is my secret.

"Today must have been one of the strangest days
Some would say that you won’t find love that way
The best days are not planned by common sense
By lack of time
You just happen to be where everything feels fine

It’s a new secret i have found

From today i'll change my priorities around
I’m no longer in command, and people say
I’m off solid ground and you're to blame
But they don’t understand, people never do
It's confusing, i don’t expect them to

It’s a new secret i have found

Today must have been one of the strangest days
I found a place where i could stay
And people say that it will kill me,
But they don’t understand
People never do, but it makes sense to me
To be senseless to change my plans for you

It’s a new secret i have found

And i'm off solid grounds for you."

Minä ja Sinä..

Peilistä heijastuu kuvani ja katselen sitä päivästä toiseen. Ei yli olkapääni ilmesty toisia kasvoja. Yksinäisyys kuiskaa läpi pienen huoneistoni. Vain omat askeleeni kaikuvat ohuiden seinien harmailta pinnoilta. Olen olemassa, siinä, mutta tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotakin. Kuin olisin varjo, joka ei heijastu auringon paisteeta, ei kylmästä kuun valosta. Se kun kaipaa jotakuta, häntä, jota ei vielä tunne, on masentavaa ja ylitsepääsemätöntä. Se kun kaipaa muuta kuin pelkkiä arkisia askareita päivästä toiseen.

Usein mietin, miksi olen yksin? Ehkä en etsi seuraa tarpeeksi ahkerasti, enkö ole sellainen, jota hän etsii tai sellainen, joka baarin valopilkun jälkeen seuraa häntä kotiovelle, emme sano sanaakaan ja suljen oven perässäni. Onkohan maailmassa ihmistä, joka alusta loppuun silittää vain omia hiuksiaan, kuiskaa omia sanoja hiljaa itselleen ja toteaa Game over? Vai onko nämä ajatukset vain päättömiä ja typeriä ajatuksia ikuisen ajatusvirran linjakkaassa solassa?

Kun kävelen kadulla ja katselen ohi kiitäviä kasvoja, ihmisiä ja pariskuntia. Perheitä ja koiranomistajia. Mietin mikä minut heistä erottaa. Mikä tekee minusta erilaisen ja miksi minä en ole vielä löytänyt sitä kuuluisaa yhtä ja oikeaa. Mietin, että en voi itselleni mitään, olen tälläinen enkä miksikään muutu. Ei silmäni kipinöi sen enempää, ei nauruni kuulu yhtään kauemmaksi eikä kehoni muutu tästä muodosta, johon se kauan sitten syntyi. Onkohan maailmassa ihmistä, joka näkee minut sellaisena, jona herään hiukset pystyssä, suljen illalla oveni silmäpussit tummina ja raajat väyneinä ja silti toivoo, että kumpa tuo harjaisi hiuksensa minun kammallani, nukahtaisi minun viereeni ja juttelisi kanssani lähikuppilan pienen ja hämärän pöydän ääressä, kunnes molempien kahvit ovat väljähtyneet.

Liian kauan kestänyt yksinäisyys ja suuri halu löytää joku, jota rakstaa, syövyttää pahoja ajtuksia, leviää hitaasti kuin syöpä ja loppujen lopuksi sulkee minut säälittävään tummaan ajatukseen loputtomasta elämästä vailla elämänkumppania. Se, että olen homo, ei tee asiasta karvaakaan helpompaa. Se, etten ole elokuvan sankari, ei anna minulle tuumaakaan enempää luottamusta omasta erikosiuudesta ja siitä, että olen omalla tavallani hyvä ja haluttava. Kun ei osaa enää arvostaa itseään, voiko odottaa, että joku muu tekisi sen puolestasi?

Voimmeko siis syyttää yhteiskuntaa ja sen luomia paineita siitä, ettemme uskalla ottaa riskejä. Että pelkäämme pettyvämme ja siksi luulemme, että on helpompi luovuttaa, kuin yrittää. Luovuttaminen ja sen tiedostaminen on pirun vaikeaa. Ainakin sellaiselle ihmiselle joka jaksaa illasta toiseen haaveilla ja salaa toivoa. Katsoa peiliin ja salaa uskotella itselleen olevansa vielä sellainen, jonka joku joskus ottaa ja lukitsee syvälle sydämeen. Olemmeko todellisuuden vankeja ja pelkäämme rikkoa rjoja, joita yhteiskunta salaa, mutta varmasti punoo harteillemme. Olemmeko kaikki loppujen lopuksi samanlaisia. Pieniä poikia ja tyttöjä pelkoinemme ja suruinemme?

Totta - ei tarinoita..

Usein on vaikea kirjoittaa todellisuudesta. On helpompi uppoutua unelmiin ja toiveisiin. Helpompi kirjoittaa surusta ja vihasta. Epätoivosta ja masennuksesta. On vaikea näyttää, kuinka syvät haavat sydämeni pintaan on viilletty, kuinka aika ei niitä ole parantanut. Puhua kävelystä sillan kaiteella tai tanssista junaradalla. On helpompi hymyillä, kuin selittää. Helpompi hiljentyä kuin katsoa silmiin ja itkeä. On vaikea pukea sanoiksi niitä tunteita, joita käyn läpi jokaisen hetken ilman, että ketään kuiskaa korvaani "everything gonna be okeyh" ja rutistaa niin lujaa, että sydämeni lyö samaan tahtiin kuin hänenkin. On niin vaikea kertoa, kuinka raskasta elämäni on ilman, että minut tuomitaan. Ilman että käteni sidotaan ja heitetään susille. Ja niin, että hänkin istuu tuolille ja kuuntelee, ei keskeytä vaan nyökkää ja silmillä silittää minun kalpeita kasvoja. Ymmärtää, mutta ei esitä tietävänsä. Pitää kädestä, mutta ei jätä hädässä.

On tarinoihin ja runoihin helppo ripotella pieniä palasia rikkoutuneesta sielusta. Voi sitä kutsua mielikuvituksen tuotteeksi, vaikka todellisuudessa joka toinen sana kertoo jotakin sinusta. On helpompi puhua huomisesta, kuin itkeä omaa menneisyyttä kesäsateen koputellessa vanhaa peltikattoa. On niin vaikea itkeä kyyneleitä, kun sisällä ei enää tunne, ei satu sydämeen ja kun tuntee, kuinka pieni ja viaton sielu on luovuttanut ja makaa hiljaa sinun vierelläsi. Äänettömänä, elottoma. Niin helppoa on vain katsoa hiljaa repaleista taivaankantta. Ja vaikka toisin väitetään, on vaikeampaa luovuttaa kuin yrittää. Luovuttaa ja nostaa punaiset ranteet pesualtaan päälle, katsoa omiin silmiin peilin naarmuisesta pinnasta ja kysyä, Olenko valmis? Ja jos näet silmissäsi vielä sen pienen ja heikon valon, lasket partateräsi ja huokaat syvään. Ja huomaat olevasi edelleen liian heikko. JA voit vain pyytää anteeksi.

On helppo kirjoittaa tunteistaan, kun tietää, ettei kukaan näe sinua. Ei näe väsyneitä silmiä, ei alituiseen täriseviä käsiäsi tai levottomasti liikkuvia jalkojasi. Ei kuule he ääntäsi, huomaa heikkouksiasi ja niin helppo on jättää sanomatta sanoja, jotka sinua eniten satuttaa. Voit antaa itsestäsi kuvan, sellaisen jonka haluat, ja silti pitää kaiken sen mitä haluat piilossa. Etkä näe vihaisia katseita kadulla, et surullisia taputuksia tunne selässäsi tai kuule päättömiä lupauksia ja unohdettuja rohkaisuja.

Jos kirjoittaisin tähän kaiken, mikä minua nyt satuttaa, mikä minusta tekee heikon ja mikä estää minua elämästä uskoisin, ettei monikaan näkisi minua. Vaikka olen voimaton ja kalpea, palaa sisälläni vielä se pieni kipinä. Vaikka näytänkin elävän ja nauttivan, pienen liekin sydän on lyhyt ja kapea. Ja se, että en osaa antaa minua sinulle, tekee minusta heikon. Ja se tekee minusta niin surullisen.

Sosiaaliset, fyysiset ja psyykkiset paineet.

Yhteiskunta, oletko hukannut järjen raiteet?

On vain totta, eikä sitä ole kieltäminen, että jokainen meistä etsii sitä ihanne ihmistä vierelleen. Jokainen toivoo, että olisit tälläinen ja ei ole kieltäminen, että tietyt asiat, joita minäkin omistan, ei kuulu niin ihmisen hyviin ominaisuuksiin. Niitä ei voi piilottaa, eikä niitä voi antaa anteeksi. Niitä ei olla näkemättä eikä niitä voi unohtaa. Ja se kun katsot toisia ja ajattelet, kumpa olisin tuollainen eikä vastaasi kulje sellaista persoonaa, jota et kadehtisi. Se on oman mielen vika, epäkohta, mutta valitettavasti jokaisessa hetkessä mukana. Se katsoo ja muistuttaa sinua arjessa, irvistää peilistä ja huutaa jokaisen kuvan ja mainoksen ihmisestä. Vaikka sanoisivat minulle, että olet vikoinesi omalla tavalla täydellinen, ei se vain helpota. Se ei luo tunnetta, joka lämmittää. Se on vain toisen ihmisen sanoja, jotka kaikuvat tyhjyyteen heti, kun astut ovesta ulos. Kukaan ei ole täydellinen, mutta entä jos sinäkään et pidä itseäsi täydellisenä. Miten silloin voit uskoa, että olisit jollekin toiselle ihmiselle elämän tärkein asia. Se jota hän rakastaa ja jota vaalii kaikella kunnioituksella ja voimalla. Miten voitkaan, koskaan tuntea olevasi erityinen ja jonkun toisen koko maailma? Kun siihen löydän reseptin, se minulle kirjoitettakoot!