lauantai 30. lokakuuta 2010
Happy Halloween..
Halloween, tuo aaveiden ja kummitusten, tarujen juhla. Sateinen, synkkä sykyinen sää. Pullo viskiä ja kynttilöitä. Tervetuloa juhla, olen valmis! Toivottavasti muutkin! Hyviä lokakuun viimeisiä päiviä kaikille..
perjantai 29. lokakuuta 2010
Heräsin omaan elämääni väsyneenä..
Tänä aamuna oli jotenkin vaikea herätä. Herätyskello herätti ilkeällä pörinällään ja halusin vain jatkaa uniani. Nukkua vielä 10 minuuttia lisää. Väsytti ihan älyttömästi. Edellinen ilta venyi yön pikkutunneille, vaikka tiesin huomisesta tulevan pitkä päivä. Päästyäni ylös sängystäni peseydyin ja pukeuduin. Aamupalakin jäi välistä ihan vain laiskuuden takia. Hetken töllöä ja kohti duunia. Sitä aina niin ihanaa työpaikkaa. Autoa ajaessa, radio hiljaa taustalla soiden, pääsee rauhassa ajattelemaan asioita. Auto tuntuu paikalta, johon kukaan ei näe, jossa kukaan ei häiritse. Saa olla yksin ja miettiä elämän iloja ja suruja.
Olen elänyt nyt muutamia kuukausia vaiheessa, jossa en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Olen seissyt risteyksessä, joka haarautuu vain kahteen eri suuntaan. Olen pohtinut, jäänkö paikoilleni. Jäänkö odottamaan, että joku tulee ja näyttää suunnan vai odotanko niin kauan, että itse löydän ratkaisuni. Toinen tiestä vie alas päin, alas kivikkoista mäkeä kohti synkkää metsää. Luovuttamiseen. Luvutanko ja annan periksi kaikille murheille ja ongelmilleni ja tyydyn siihen, että yritin. Olen tosissani yrittänyt, mutta silti en ole ongelmilleni saanut mitään loppuun, en ole löytänyt edes ratkaisua, en suuntaa johon lähteä. Olen puskenut vastatuuleen, olen etsinyt oikeita vastauksia ja välttänyt vääriä. Silti, joka ikinen aamu herään surullisena peläten aloittaa tätä uutta päivää.
Jos lähden kertomaan elämääni olisi se pitkä ja rakas. En ole koskaan ollut onnellinen. En edes pienenä. Vanhempani olivat ankaria, tai isäni, johon en ole enää vuosiin ollut yhteydessä. Halusin elää, hän ei sitä ymmärtänyt. Halusin olla lapsi, hän ei sitä ymmärtänyt. En välttynyt edes lyönneiltä. Hän sanoi, että miehen pitää kestää, olla kova. Niin monta kertaa öisin pakenin metsään peloissani katsomaan tähtitaivasta. Toivoin näkevä tähdenlennon, toivoin saavani tehdä toivomuksen. En nähnyt tähdenlentoa. En yhtenäkään yönä. Nuoruuteni jatkui yhtä pelokkaana kuin lapsuuteni. Perheessäni ankara kuri rajoitti elämistäni enkä voinut tehdä asioita, joita nuoren pitäisi saada tehdä. Tai tehdä asioita, joita olisin itse ehkä halunnut tehdä. Pois muutettuani elämäni helpottui. Olin nuori ja kokematon kun lähdin. Tunsin hengittäväni ja eläväni nyt omaa elämää. Ei kukaan tullut kertomaan tai sanomaan, mitä saisin, mitä en saisi tehdä. Olin vapaa tekemään valintoja, niin hyviä kuin huonoja. Se oli se hetki elämästä, kun tunsin nauttivani ja saavani hengittää vapaana. Oi, kuinka kaipaankaan sitä aikaa. Niin kovasti!
Jossakin vaiheessa suuntani kuitenkin kääntyi. Olen todennut, että kaikki nämä ongelmat, joita joudun käymään läpi on täysin omasta syystäni. En syytä isääni enkä lapsuuttani. Mutta syytän sitä, että kun nuorena en saanut elää tein sen vanhempana. En tajunnut etten ole lapsi, olen aikuinen ja minun olisi pitänyt ottaa vastuuta. Uskon, että siitä ongelmani ovat saaneet alkunsa. Nyt kun katson peiliin ja kysyn onko kaikki hyvin voin rehellisesti vastata, että jos luovuttaminen olisi hyväksyttyä, se annettaisiin anteeksi, nyt voisin luovuttaa. Voisin nostaa kädet ilmaan ja sanoa anteeksi. Voisin sanoa, että en jaksa. Silti, ehkä isäni opetti minut kovaksi sisälläni, että luonteeni ei vain anna periksi. En halua silti antaa periksi, en missään nimessä, mutta jokainen meistä ymmärtää, että kun tietää ettei niin monta ongelmaa, niin monta surua pysty käsittelemään yksin joutuu väkisinkin tilanteeseen jossa nyt olen. Elän piilossa, elän vailla ystävää, todellista ystävää, elän huolissa, - niin taloudellisissa kuin fyysissä, on minut jätetty monta kertaa omille teilleni, olen yrittänyt, mutta en saanut, olen koittanut, mutta epäonnistunut. Olen hajonnut jo sisältä, vain odotamaan, koska en enää jaksa esittää ja yrittää.
Silti, kaiken tämän jälkeen voin todeta, että elämässäni on muutama kantava voima. Näitä todellisia voimavaroja en halua kertoa, mutta silti tiedän, että ne ovat siellä. Ne saattaisi kuullostaa ehkä pieniltä, mutta kaiken kaikkiaan pienet valopilkut syvän pimeyden keskellä antavat toivoa. Nämä voimavarat luottavat minuun, en voi heitä pettää. Heilläkään ei ole ketään muuta.
Olen elänyt nyt muutamia kuukausia vaiheessa, jossa en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Olen seissyt risteyksessä, joka haarautuu vain kahteen eri suuntaan. Olen pohtinut, jäänkö paikoilleni. Jäänkö odottamaan, että joku tulee ja näyttää suunnan vai odotanko niin kauan, että itse löydän ratkaisuni. Toinen tiestä vie alas päin, alas kivikkoista mäkeä kohti synkkää metsää. Luovuttamiseen. Luvutanko ja annan periksi kaikille murheille ja ongelmilleni ja tyydyn siihen, että yritin. Olen tosissani yrittänyt, mutta silti en ole ongelmilleni saanut mitään loppuun, en ole löytänyt edes ratkaisua, en suuntaa johon lähteä. Olen puskenut vastatuuleen, olen etsinyt oikeita vastauksia ja välttänyt vääriä. Silti, joka ikinen aamu herään surullisena peläten aloittaa tätä uutta päivää.
Jos lähden kertomaan elämääni olisi se pitkä ja rakas. En ole koskaan ollut onnellinen. En edes pienenä. Vanhempani olivat ankaria, tai isäni, johon en ole enää vuosiin ollut yhteydessä. Halusin elää, hän ei sitä ymmärtänyt. Halusin olla lapsi, hän ei sitä ymmärtänyt. En välttynyt edes lyönneiltä. Hän sanoi, että miehen pitää kestää, olla kova. Niin monta kertaa öisin pakenin metsään peloissani katsomaan tähtitaivasta. Toivoin näkevä tähdenlennon, toivoin saavani tehdä toivomuksen. En nähnyt tähdenlentoa. En yhtenäkään yönä. Nuoruuteni jatkui yhtä pelokkaana kuin lapsuuteni. Perheessäni ankara kuri rajoitti elämistäni enkä voinut tehdä asioita, joita nuoren pitäisi saada tehdä. Tai tehdä asioita, joita olisin itse ehkä halunnut tehdä. Pois muutettuani elämäni helpottui. Olin nuori ja kokematon kun lähdin. Tunsin hengittäväni ja eläväni nyt omaa elämää. Ei kukaan tullut kertomaan tai sanomaan, mitä saisin, mitä en saisi tehdä. Olin vapaa tekemään valintoja, niin hyviä kuin huonoja. Se oli se hetki elämästä, kun tunsin nauttivani ja saavani hengittää vapaana. Oi, kuinka kaipaankaan sitä aikaa. Niin kovasti!
Jossakin vaiheessa suuntani kuitenkin kääntyi. Olen todennut, että kaikki nämä ongelmat, joita joudun käymään läpi on täysin omasta syystäni. En syytä isääni enkä lapsuuttani. Mutta syytän sitä, että kun nuorena en saanut elää tein sen vanhempana. En tajunnut etten ole lapsi, olen aikuinen ja minun olisi pitänyt ottaa vastuuta. Uskon, että siitä ongelmani ovat saaneet alkunsa. Nyt kun katson peiliin ja kysyn onko kaikki hyvin voin rehellisesti vastata, että jos luovuttaminen olisi hyväksyttyä, se annettaisiin anteeksi, nyt voisin luovuttaa. Voisin nostaa kädet ilmaan ja sanoa anteeksi. Voisin sanoa, että en jaksa. Silti, ehkä isäni opetti minut kovaksi sisälläni, että luonteeni ei vain anna periksi. En halua silti antaa periksi, en missään nimessä, mutta jokainen meistä ymmärtää, että kun tietää ettei niin monta ongelmaa, niin monta surua pysty käsittelemään yksin joutuu väkisinkin tilanteeseen jossa nyt olen. Elän piilossa, elän vailla ystävää, todellista ystävää, elän huolissa, - niin taloudellisissa kuin fyysissä, on minut jätetty monta kertaa omille teilleni, olen yrittänyt, mutta en saanut, olen koittanut, mutta epäonnistunut. Olen hajonnut jo sisältä, vain odotamaan, koska en enää jaksa esittää ja yrittää.
Silti, kaiken tämän jälkeen voin todeta, että elämässäni on muutama kantava voima. Näitä todellisia voimavaroja en halua kertoa, mutta silti tiedän, että ne ovat siellä. Ne saattaisi kuullostaa ehkä pieniltä, mutta kaiken kaikkiaan pienet valopilkut syvän pimeyden keskellä antavat toivoa. Nämä voimavarat luottavat minuun, en voi heitä pettää. Heilläkään ei ole ketään muuta.
" Its a winter day five years too late
Im feelin cold insideHoldin on to what I dont know
No more reasons no more wiseJust my life and my love I worked so hard to keep.. "
Im feelin cold insideHoldin on to what I dont know
No more reasons no more wiseJust my life and my love I worked so hard to keep.. "
- En vogue -
torstai 28. lokakuuta 2010
Millainen miehen pitää olla?
Lukiessani juttua "Millainen naisen pitää olla?" laittoi se minut pohtimaan omaa miehisyyttä ja sitä, millainen miehen pitää olla. Millainen minun pitäisi olla, jotta kelpaisin jollekin. Onko minun muokkauduttava johonkin muottiin, jotta en erotu vai haluanko olla erilainen vain siksi, että minut huomataan. Periaatteessa olen elänyt elämääni juuri siten miten olen sen halunnut. En ole seurannut trendejä, en ole homo vain siksi, että olisin erilainen ja olen mennyt ja tullut juuri niin kuin itse olen halunnut. Mutta nyt kun mietin tässä yksin, ilman sitä yhtä todellista ystävää, olen alkanut ajattelemaan omia heikkouksia ja vikoja. Mikä minusta tekee "ei-haluttavan" vai luulenko vain niin. Viimeisen kuukauden aikana, ehkä olen kasvanut, olen aloittanut ajattelemaan sitä loppu elämää. Jossakin vaiheessa halusin vain seksiä miehien kanssa. En halunnut tuntea heitä, en nimeä tai ikää, en asuinkuntaa. Vain seksiä. Olin kuitenkin liian heikko ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tekemään asialle mitään. Syytin itseäni ja tuloksena oli vain säälittävä poika omine suruineen. Uskottelin itselleni olevan yksi miljoonasta, joka ei ole tarpeeksi hyvä. Näin jälkeen päin ajatellen en koskaan ottanut sitä rohkeaa ja päättäväistä askelta ja todellisuudessa tehnyt asialle mitään. Syytin itseäni, vaikka oikeasti siihen ei edes aihetta ollut. Itkin itseni useasti uneen vain siksi, että en uskaltanut tavata ketään, vaikka siihen olisi ollutkin mahdollisuus. Itken vieläkin, liian useasti.
Ajan kanssa itseään vihaavasta kasvaa kyyninen, itseään syyttelevä kusipää, joka vihaa itseään. Keksii syitä ja valehtelee itselleen. Nyt, kun on "viisastunut" ja haluaisi jotakin enemmän, löytää itsensä samasta tilanteesta. Usein totean itselleni etten ole riittävä ja että en ole sellainen, jota joskus joku jopa saattaisi kaivata. Joku jota joku miettii illalla nukahtaessa ja aamulla herätessä. Silti en ole uskaltanut ottaa ja kokeilla omia siipiäni, olen nukkunut ikuista unta, elänyt epätodellisessa maailmassa uskotellen itselleni epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Olen useasti katsonut itseäni peilistä ja itkenyt. Kysynyt usein miksi olen oikeasti tälläinen. Saamatta vastausta.
Jos joku tuntematon kysyisi millainen olen vastaisin heikko. Olen oikeasti heikko ihminen. Ehkä minusta se ei näy, ehkä osaan peittää sen hyvin ja esittää olevani aivan jotakin muuta mitä oikeasti olen. Silti sisälläni elää se sama mies, joka tuijotti aikoja sitten peilistä ja itki. Ehkä haluan olla heikko vain siksi, että voisin selittää itselleni miksi elän näin kuin elän. Voisin keksiä tekosyitä itselleni miksi en edes yritä, en ota riskiä ja voita - tai menetä kaikkea. Miksi en tunne mitään muuta kuin ikävää.
Raskainta ehkä elämässäni on se, että en voi puhua kenellekkään. En saa tukea, en rohkaisua. Kukaan ei tule minulle sanomaan, miten hieno ihminen olen tai että olet normaali, ei sinun tarvitse hävetä. Antaisin koko sieluni ihmiselle, joka edes yhden kerran kuutelisi minua ja auttaisi. Parantaisi sairauteni, keikkouteni, ja halaisi. Haluan olla se ylpeä homo, joka uskoo parempaan huomiseen ja joka ei enää ikinä valehtele itselleen.
Suuri syy tilanteeseeni löytyy myös huonosta itsetunnosta. Kun mietin menneisyyttäni totean, että minulla on ollut ihmisiä, on ollut niitä jotka sanoivat rakastavani minua ja niitä jotka sanoivat jäävänsä kaipaamaan minua. Suurimman osan heistä olen jättänyt taakseni vain siksi, että olen ajatellut heidän jättävän minut. Uskonut, että he löytävät jotakin parempaa kuin sitä, mitä minä edustan. Vaikka olen sosiaalinen ja rakastan tavata uusia ihmisiä, en usko löytävän mitään suurempaa kuin tuttuja. Niitä joille moikataan kadulla ja soitetaan kännissä. En usko, että löydän rakkautta tai ystävyyttä. Pelottaa, että ei koskaan löydä sitä, mitä kaipaa ja mitä oikeasti haluaa. Pelottaa, että koko elämäni joudun kulkemaan yksin ilman tukea ja turvaa. Ihan oikeasti pelottaa.
Mutta silti uskon, että jos olen yksin, en petä ketään. Jos olen yksin, en pety koskaan. Silti tiedän, että elämäni on valhetta, enkä sitä koskaan voi paljastaa. En kenellekkään, en koskaan.
Ajan kanssa itseään vihaavasta kasvaa kyyninen, itseään syyttelevä kusipää, joka vihaa itseään. Keksii syitä ja valehtelee itselleen. Nyt, kun on "viisastunut" ja haluaisi jotakin enemmän, löytää itsensä samasta tilanteesta. Usein totean itselleni etten ole riittävä ja että en ole sellainen, jota joskus joku jopa saattaisi kaivata. Joku jota joku miettii illalla nukahtaessa ja aamulla herätessä. Silti en ole uskaltanut ottaa ja kokeilla omia siipiäni, olen nukkunut ikuista unta, elänyt epätodellisessa maailmassa uskotellen itselleni epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Olen useasti katsonut itseäni peilistä ja itkenyt. Kysynyt usein miksi olen oikeasti tälläinen. Saamatta vastausta.
Jos joku tuntematon kysyisi millainen olen vastaisin heikko. Olen oikeasti heikko ihminen. Ehkä minusta se ei näy, ehkä osaan peittää sen hyvin ja esittää olevani aivan jotakin muuta mitä oikeasti olen. Silti sisälläni elää se sama mies, joka tuijotti aikoja sitten peilistä ja itki. Ehkä haluan olla heikko vain siksi, että voisin selittää itselleni miksi elän näin kuin elän. Voisin keksiä tekosyitä itselleni miksi en edes yritä, en ota riskiä ja voita - tai menetä kaikkea. Miksi en tunne mitään muuta kuin ikävää.
Raskainta ehkä elämässäni on se, että en voi puhua kenellekkään. En saa tukea, en rohkaisua. Kukaan ei tule minulle sanomaan, miten hieno ihminen olen tai että olet normaali, ei sinun tarvitse hävetä. Antaisin koko sieluni ihmiselle, joka edes yhden kerran kuutelisi minua ja auttaisi. Parantaisi sairauteni, keikkouteni, ja halaisi. Haluan olla se ylpeä homo, joka uskoo parempaan huomiseen ja joka ei enää ikinä valehtele itselleen.
Suuri syy tilanteeseeni löytyy myös huonosta itsetunnosta. Kun mietin menneisyyttäni totean, että minulla on ollut ihmisiä, on ollut niitä jotka sanoivat rakastavani minua ja niitä jotka sanoivat jäävänsä kaipaamaan minua. Suurimman osan heistä olen jättänyt taakseni vain siksi, että olen ajatellut heidän jättävän minut. Uskonut, että he löytävät jotakin parempaa kuin sitä, mitä minä edustan. Vaikka olen sosiaalinen ja rakastan tavata uusia ihmisiä, en usko löytävän mitään suurempaa kuin tuttuja. Niitä joille moikataan kadulla ja soitetaan kännissä. En usko, että löydän rakkautta tai ystävyyttä. Pelottaa, että ei koskaan löydä sitä, mitä kaipaa ja mitä oikeasti haluaa. Pelottaa, että koko elämäni joudun kulkemaan yksin ilman tukea ja turvaa. Ihan oikeasti pelottaa.
Mutta silti uskon, että jos olen yksin, en petä ketään. Jos olen yksin, en pety koskaan. Silti tiedän, että elämäni on valhetta, enkä sitä koskaan voi paljastaa. En kenellekkään, en koskaan.
Uusi päivä nousee..
Huomenta. Muutama minuutti töiden alkuun. Kahvia ja tupakkaa. Tosimiehen aamupala. Ajellessani töihin kuuntelin radion kirkko- ja homoavioliittokeskustelua ja tajusin, kuinka epäinhimillisesti ihmiset miettivätkään. Tai itsekeskeisesti. Ymmärsin, että toisten maailmankatsomus eroaa omastani aivan totaalisesti. Itse uskon, että jokainen meistä on ihminen sukupuoleen katsomatta. Jokaisella meistä on tunteet ja halut. En ymmärrä miksi meistä jokainen ei voi olla vain onnellinen ja jättää muiden asiat huomioimatta. Pyrkisivät itse elämään omien oppiensa kanssa ja antaisi niiden elää sitä elämää, johon itse uskovat.
Mielestäni hyvä kommentti oli juontajan lukema juttu mooseksin kirjasta. Se meni jotenkin "ja kaikki, jotka seitsemäntenä päivänä töitä tekevät tapetaan miekoilla!. Ajattelin niitä kaupassa työtä tekeviä, yksityisyrittäjiä, jotka raamatun mukaan pyhäpäivänä tekevät työtä eivätkä siten usko tai kunnioita raamatun oppeja. Haluaisin tavata kaikki ne ihmiset, jotka vetoavat homoavioliittojen ja homosuhteiden olevan raamatun oppien vastaista. Haluaisin tavata ne ja kysyä elävätkö ne raamatun oppien mukaan. Kirjaimellisesti.
Haluaisin myös muistuttaa siitä, että ihmiset jotka ovat eronneet, mutta silti ovat oikeutettuja avioliittoon vihkimiseen eivät ole eläneet raamatun oppien mukaan:
"Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta? Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut jo nuoruudessaan!" (Mal. 2:15)
Itse en kirkkoon kuulu, se ei johdu mediasta eikä homoavioliittokielteisestä kannasta julkisuudessa. En ole kuulunut kirrkkoon enää hetkeen. Oma syyni kirkkoon kuulumattomuuteen johtuu enemmän siitä, millainen uskonnosta ja kirkosta on tullut. Kirkko ei enää ole tuki ja turva, apu, vaan se on byrokraattinen elin meidän vääristyneessä yhteiskunnassa. En ymmärrä miksi homous on ainoa asia, johon on takerrettu. Uskon, että suurin osa kirkkoon kuuluvista eivät elä raamatun oppien mukaan, mutta se annetaan heille anteeksi. Se, että rakastut samaan sukupuoleen kuuluvaan ihmiseen tuomitaan, vaikka tunne on inhimillinen, ihmiselle ominainen tunne, joka on voimista suurin ja vahvin. Silti se meiltä kielletään.
Luin yhden foorumin keskustelupalstalta agrumentin, jossa sanottiin avioliiton olevan sukua jatkettava traditio. Se, että me emme voi jälkeläisiä saada määrää, ettemme voi avioliittoon sitoutua. No, voihan se noinkin ajatella. Mutta entä ne lapsiperheet, joissa vanhemmat eivät ole avioliitossa, entä ne lapsiperheet joissa isä ja äiti eivät halua avioliittoon sitoutua, ei nyt eikä ikinä. Entä ne perheet, joissa vanhemmat eivät voi lapsia saada tai eivät lapsia halua. Onko avioliitto lupaus perheentymiseen ja lapsien tekoon. Vaaditaanko laki, että avioliittoon solmiutuneet joutuvat tekemään lapsia, vai pitäisikö heillä jo lapsi olla, ennen kuin kirkko voi nämä kaksi ihmistä yhteen vihkiä.
Loppujen lopuksi kun ajattelee asiaa avioliitto ei ole muuta kuin juridinen keino ja syy. Vaikka vanhemmat eivät olisikaan avioliitossa ei se merkitse lapsille, että heillä ei ole isää tai äitiä. Itse en niinkään perusta avioliitosta. Mielestäni tärkeintä on se, että molemmat rakastavat toisiaan elämänsä loppuun asti.
Mielestäni hyvä kommentti oli juontajan lukema juttu mooseksin kirjasta. Se meni jotenkin "ja kaikki, jotka seitsemäntenä päivänä töitä tekevät tapetaan miekoilla!. Ajattelin niitä kaupassa työtä tekeviä, yksityisyrittäjiä, jotka raamatun mukaan pyhäpäivänä tekevät työtä eivätkä siten usko tai kunnioita raamatun oppeja. Haluaisin tavata kaikki ne ihmiset, jotka vetoavat homoavioliittojen ja homosuhteiden olevan raamatun oppien vastaista. Haluaisin tavata ne ja kysyä elävätkö ne raamatun oppien mukaan. Kirjaimellisesti.
Haluaisin myös muistuttaa siitä, että ihmiset jotka ovat eronneet, mutta silti ovat oikeutettuja avioliittoon vihkimiseen eivät ole eläneet raamatun oppien mukaan:
"Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta? Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut jo nuoruudessaan!" (Mal. 2:15)
Itse en kirkkoon kuulu, se ei johdu mediasta eikä homoavioliittokielteisestä kannasta julkisuudessa. En ole kuulunut kirrkkoon enää hetkeen. Oma syyni kirkkoon kuulumattomuuteen johtuu enemmän siitä, millainen uskonnosta ja kirkosta on tullut. Kirkko ei enää ole tuki ja turva, apu, vaan se on byrokraattinen elin meidän vääristyneessä yhteiskunnassa. En ymmärrä miksi homous on ainoa asia, johon on takerrettu. Uskon, että suurin osa kirkkoon kuuluvista eivät elä raamatun oppien mukaan, mutta se annetaan heille anteeksi. Se, että rakastut samaan sukupuoleen kuuluvaan ihmiseen tuomitaan, vaikka tunne on inhimillinen, ihmiselle ominainen tunne, joka on voimista suurin ja vahvin. Silti se meiltä kielletään.
Luin yhden foorumin keskustelupalstalta agrumentin, jossa sanottiin avioliiton olevan sukua jatkettava traditio. Se, että me emme voi jälkeläisiä saada määrää, ettemme voi avioliittoon sitoutua. No, voihan se noinkin ajatella. Mutta entä ne lapsiperheet, joissa vanhemmat eivät ole avioliitossa, entä ne lapsiperheet joissa isä ja äiti eivät halua avioliittoon sitoutua, ei nyt eikä ikinä. Entä ne perheet, joissa vanhemmat eivät voi lapsia saada tai eivät lapsia halua. Onko avioliitto lupaus perheentymiseen ja lapsien tekoon. Vaaditaanko laki, että avioliittoon solmiutuneet joutuvat tekemään lapsia, vai pitäisikö heillä jo lapsi olla, ennen kuin kirkko voi nämä kaksi ihmistä yhteen vihkiä.
Loppujen lopuksi kun ajattelee asiaa avioliitto ei ole muuta kuin juridinen keino ja syy. Vaikka vanhemmat eivät olisikaan avioliitossa ei se merkitse lapsille, että heillä ei ole isää tai äitiä. Itse en niinkään perusta avioliitosta. Mielestäni tärkeintä on se, että molemmat rakastavat toisiaan elämänsä loppuun asti.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
rohkeutta..ko..
Emmä tiedä enää, uskonko parempaan huomiseen vai pelkäänkö katsoa tulevaan, mutta välillä, kun seuraa ihmisiä uskoo jotekin, että ehkä ei tää maailma olekaan niin paha paikka. En tiedä onko syksyn synkät aamut ja illat vieneet uskoni, mutta välillä tuntuu, että jos oikein rutistaa koko mahanpohjasta, sulkee silmänsä ja rutistaa mahan kaikki lihakset yhteen, löytyy pieni valonpisara, joka herättelee tuota toivon kipinää. Rutistaa niin lujaa, että kuulee, kuinka veri pakkautuu lihaksiin ja tuntuu lämpimältä. Suurin toivo ja apu on lukea ihmisten kirjoituksia ja ymmärtää se, että ehkä täällä maailmassa on myös meitä "Ei aina niin hyvin asiat" -tapauksia, eikä se niin hirveää toisaalta olekaan. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, murehtimalla otsa menee kurttuun ja posket kalpenee. Eikä ees näytä kauniilta. No siihen tarvitaan suurempi ihme kuin pieni rutistus, mutta silti. Siis että näyttää kauniilta. Hassua kuinka nopeasti ihmismieli muuttuukaan..
Mutta silti, se lämmin syli ja pehmeä kosketus, jota kaipaa aina tiettyinä hetkinä, pimeneviin ja viileisiin iltoihin puuttuu. Vaikka kuinka ajattelee, että se kävelee kadulla vastaan, löytyy bensa-aseman takkaupisteeltä tai että se voi olla juuri yksi heistä, ohikulkijoista. Niin silti pienen pieni suru ja sääli kurottaa kaulaani ja tuntuu kuin henki loppuisi. Tuntuu, että olen luotu elämään yksin. Tietää, että minä en miksikään muutu, en ole kelvannut kellekään.
Tiedän senkin, että valittamalla asiat ei parane. Ei vaikka kuinka poraisi. Mutta luojan kiitos kirjoittaminen auttaa. Ihan sama, vaikka kirjoittaisin yksin lopun elämääni, mutta lukiessani omaa tekstiä, murheita tuntuu, että maailmassa on vielä yksi ihminen joka voi ymmärtää minua, joka ei minua pahana pidä. Vihdoin olen saanut sen sanoa .. saanut kirjoittaa kaiken, joka päätäni on vaivannut. Olen saanut huutaa ja kertoa sen maailmalle, olen sanonut sen julkisesti häpeilemättä. Vaikka olenkin piilossa täällä jossakin, ja kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, tunnen helpotusta ja sitä, että ehkä joku kerta voin nämäkin tekstit lukea ääneen. Ehkä juuri sille oikealle!
Mutta silti, se lämmin syli ja pehmeä kosketus, jota kaipaa aina tiettyinä hetkinä, pimeneviin ja viileisiin iltoihin puuttuu. Vaikka kuinka ajattelee, että se kävelee kadulla vastaan, löytyy bensa-aseman takkaupisteeltä tai että se voi olla juuri yksi heistä, ohikulkijoista. Niin silti pienen pieni suru ja sääli kurottaa kaulaani ja tuntuu kuin henki loppuisi. Tuntuu, että olen luotu elämään yksin. Tietää, että minä en miksikään muutu, en ole kelvannut kellekään.
Tiedän senkin, että valittamalla asiat ei parane. Ei vaikka kuinka poraisi. Mutta luojan kiitos kirjoittaminen auttaa. Ihan sama, vaikka kirjoittaisin yksin lopun elämääni, mutta lukiessani omaa tekstiä, murheita tuntuu, että maailmassa on vielä yksi ihminen joka voi ymmärtää minua, joka ei minua pahana pidä. Vihdoin olen saanut sen sanoa .. saanut kirjoittaa kaiken, joka päätäni on vaivannut. Olen saanut huutaa ja kertoa sen maailmalle, olen sanonut sen julkisesti häpeilemättä. Vaikka olenkin piilossa täällä jossakin, ja kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, tunnen helpotusta ja sitä, että ehkä joku kerta voin nämäkin tekstit lukea ääneen. Ehkä juuri sille oikealle!
"Reflexiona sobre tus bendiciones presentes, de las cuales posees muchas, no sobre tus penas pasadas, de las cuales todos tienen algunas"
- Charles Dickens
Vain heikkoutta..
Mä kuljen kuin mun lapsuuden sankari.
Öisillä kaduilla kuin kuka tahansa.
Ja kätköissä takin ja hattuni alla ei ole voimamies,
vaan heikkoutta.
Ilta pimenee, aamut hämärät herättää..
Illan viimeisen tunnin aikana en unta saanut. Päässäni pyöri niin monta murhetta, että en tiennyt mistä aloittaa. Vedin peiton korviini asti ja toivon kaiken pahan katoavan. Jäin haaveilemaan sinusta, jota en vielä tunne, jota tuskin koskaan tapaa, jonka viereen nukahdan ja jonka vierestä voin aamun ensimmäisen tuoksun nuuhkaista uneliaita silmiä hieroen. Mutta silti haaveilin sinusta. Kosketuksesta. Sinusta, joka halaa mniua kun itken, sinusta joka nauraa tyhmille jutuilleni ja sinusta, joka kulkee käsi kädessä kanssani, vaikka jalkojeni alla hiertää kivikko.
Aamupalan jälkeen oloni oli vielä väsynyt sekä yksinäinen, mutta jotenkin tunsin ja ajattelin, että päivä voisi olla ehkä parempi, kuin ne joihin heräsin eilen. Eilen ja edellispäivänä. Päätin heittää murheeni, suruni, naulakkoon ja pitää vapaapäivän omasta elämästäni. Silti, vaikka kuinka paljon pieni ihminen tahtoo kaiken taas kääntyvän hyävksi, ja silti kun sanotaan, että murheet eivät seuraa onnellista, istuin työpaikalleni ja tunsin, kuinka maailma murjaisi minua. Lyö lyötyä, ei hän alemmas voi vajota, mutta potkaisi ihmistä, joka uskoo onnen kääntyvän, putoaa yhä syvemmälle. Pettymys ja suru. Toivoisin, että kyynel voisi puhdistaa maailmani, pois kaiken pahan vierittää vetten alle. Mutta ihmisiä, jotka toivovat muille hyvää, jotka tekevät hyviä asoita ja jotka tahtovat maailmasta parempaa paikkaa eivät saa sitä, mitä metsään huutaa. En tiedä kuinka paljon ihminen voikaan kestää, ennen kuin ote irtoaa ja luovuttaa. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä, että joskus edes tuntisi olevansa onnellinen. Edes hetken, oli se sitten auringon viimeinen säde ennen horisonttiin katoamista tai ensimmäinen sadepisara voikukan lehdellä.
Aamupalan jälkeen oloni oli vielä väsynyt sekä yksinäinen, mutta jotenkin tunsin ja ajattelin, että päivä voisi olla ehkä parempi, kuin ne joihin heräsin eilen. Eilen ja edellispäivänä. Päätin heittää murheeni, suruni, naulakkoon ja pitää vapaapäivän omasta elämästäni. Silti, vaikka kuinka paljon pieni ihminen tahtoo kaiken taas kääntyvän hyävksi, ja silti kun sanotaan, että murheet eivät seuraa onnellista, istuin työpaikalleni ja tunsin, kuinka maailma murjaisi minua. Lyö lyötyä, ei hän alemmas voi vajota, mutta potkaisi ihmistä, joka uskoo onnen kääntyvän, putoaa yhä syvemmälle. Pettymys ja suru. Toivoisin, että kyynel voisi puhdistaa maailmani, pois kaiken pahan vierittää vetten alle. Mutta ihmisiä, jotka toivovat muille hyvää, jotka tekevät hyviä asoita ja jotka tahtovat maailmasta parempaa paikkaa eivät saa sitä, mitä metsään huutaa. En tiedä kuinka paljon ihminen voikaan kestää, ennen kuin ote irtoaa ja luovuttaa. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä, että joskus edes tuntisi olevansa onnellinen. Edes hetken, oli se sitten auringon viimeinen säde ennen horisonttiin katoamista tai ensimmäinen sadepisara voikukan lehdellä.
Pidän silti muurini. Jos kysyt miten voin - hymyilen. Jos kysyt mitä kuuluu - naurahdan.
Silti itken sisälläni kunnes kyyneleetkin tuntuvat onnelta.
tiistai 26. lokakuuta 2010
Joku toivotti hyvää huomenta. En vastannut, mumisin..
Tunnustan heti alkuun, että en ole aamu ihmisiä. Haluaisin nukkua koko päivän, maata enkä vaivata päätäni päivän asioilla. Illan hämärässä heräisin, enkä murehtisi enää päivän asioita niitä, joita en voi enää hoitaa. Nukkuisin varmasti päivän jos toisenkin putkeen vain siksi, etten näe syytä nousta ylös.
Tuntuu, että jokainen päivä on omalla tavalla huono. Tai emmä sano, että huono, mutta tiedän ettei päivä tuo mitään minulle. Samat kirjeet ja ihmiset, samat asiat ja murheet. Ehkä hymy, ehkä ei. Mutta silti tiedän, että tämäkään päivä ei ole hyvä.
Joskus tuntuu, että olen erittäin pessimistinen ja säälittävä ihmisolento. Joskus hakkaan päätäni seinään ja ajattelen missä vaiheessa minusta kasvoi tälläinen. En ole ihminen, jonka seurassa itse viihtyisin. Karttaisin omaa seuraani jos se olisi mahdollista. En lukisi omaa kirjoitusta. Silti joka aamu herään ja nousen. Lähden töihin ja teen sen mitä pitääkin. Ehkä vielä sisälläni on voimaa, joka pakottaa jatkamaan ja ehkä ajatuksia, jotka antavat toivoa ja uskoa yhä parempaan huomiseen.
Ehkä toivon, että joskus, joku kaunis aamu en joutuisikaan heräämään yksin. Ehkä pelkään yksinäisyyttä ja sitä, että en löydä sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa murheet, ne päivän pahimmat asiat, ne ehkä iloiset uutiset. Joka aamu kun herään rutistan tyynyäni ja toivon. Toivon niin lujaa, että päähän sattuu. Silti nousen yksin. Niin yksin.
Tuntuu, että jokainen päivä on omalla tavalla huono. Tai emmä sano, että huono, mutta tiedän ettei päivä tuo mitään minulle. Samat kirjeet ja ihmiset, samat asiat ja murheet. Ehkä hymy, ehkä ei. Mutta silti tiedän, että tämäkään päivä ei ole hyvä.
Joskus tuntuu, että olen erittäin pessimistinen ja säälittävä ihmisolento. Joskus hakkaan päätäni seinään ja ajattelen missä vaiheessa minusta kasvoi tälläinen. En ole ihminen, jonka seurassa itse viihtyisin. Karttaisin omaa seuraani jos se olisi mahdollista. En lukisi omaa kirjoitusta. Silti joka aamu herään ja nousen. Lähden töihin ja teen sen mitä pitääkin. Ehkä vielä sisälläni on voimaa, joka pakottaa jatkamaan ja ehkä ajatuksia, jotka antavat toivoa ja uskoa yhä parempaan huomiseen.
Ehkä toivon, että joskus, joku kaunis aamu en joutuisikaan heräämään yksin. Ehkä pelkään yksinäisyyttä ja sitä, että en löydä sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa murheet, ne päivän pahimmat asiat, ne ehkä iloiset uutiset. Joka aamu kun herään rutistan tyynyäni ja toivon. Toivon niin lujaa, että päähän sattuu. Silti nousen yksin. Niin yksin.
maanantai 25. lokakuuta 2010
Hiljaisuudessa suuria tunteita..
Vuodatan itseäni, sanoiksi oloni laitan. Viha on ystäväni, usko hiipunut. Yksin kun istuu ja katsoo ohi kulkevia ihmisiä harmaan lasin läpi tuntee, kuinka yksinäinen ihminen voi olla, vaikka ystävät olisivatkin ympärillä. Vaikka facebookin profiilissa on useita satoja ystäviä, kaipaa jotakin todellista, konkreettista, jota pitää kädessä. Tunteet, ilo ja suru, pettymys ja kaipuu ovat suuria elementtejä. Niistä vain voin haaveilla. Voin haaveilla siitä, että joskus saan olla sellainen kuin olen. Alhainen itseluottamus, perinteikäs suomalainen mies, joka ei tyydy siihen mitä on annettu. Siihen mitä et voi muuttaa. Joskus toivon niin kovasti olevani aivan kuka muu tahansa. Joskus ajattelen onko jollain asiat vielä huonommin kuin sillä, jonka kasvot aina peilistä heijastuu. Useasti olen miettinyt, että ajattelen liikaa ja pelkään tehdä sen, mikä olisi aikoja sitten pitänyt tehdä. Monesti mietin, huutaisinko vain maailmalle todellisen minäni ja eläisin niin kuin ajattelen. Eläisin edes pienen hetken omana itsenäni. Minuna! Vai ryöminkö edelleen pieneen kolooni nuolemaan haavojani ja kiroamaan omaa säälittävää itseäni? Kuka sen minulle kertoisi.
Joskus tuntuu, että on niin paljon helpompaa vai valittaa kuin tehdä asialle jotakin. Olen valehdellut itselleni ja valehdellut muille. Olen säälinyt itseäni, mutta en ole tehnyt asialleni yhtään mitään. Tiedän että voin syyttää vain itseäni. Voin katsoa peiliin häpeillen, voin uskotella itselleni sen johtuvan muista, ei minusta. Silti kirjoitan täällä nimettömänä, valitan ja suren kuinka huono elämä minulla on.
Nyt kun hiljaisuus ympäröi minut ja ajatukseni pääsevät valloilleen, voin vain kuvitella millaista olisi elää rohkeana, millaista kun tattuisin tähän hetkeen kiinni ja haistattelisi paskat niille, jotka uskovat minun elämäni olevan myös heidän. Näyttää keskisormea kaikelle. Potkisin kiviä käytävillä, huutaisin metsässä, kiroilisin pihalla. Heräisin silti sellaisena kuin olen. Joka aamu. Joka ilta nukahtaisin ja tietäisin, että kuka minä oikeasti olen.
Silti tiedän, että en ole yksin. Olen nähnyt heitä, jotka häpeävät, niin kuin minä. Olen nähnyt myös heitä, jotka iltaisin ristivät kätensä ja toivovat etteivät näkisi enää huomista. Olen silti onnellinen, vaikka sisälläni huutaa tuo yksinäinen poika, joka ei vielä ole puhunut. Tuo ujo, vihainen poika, joka haluisi vain rakastaa. Rakastaa juuri sitä mahdotonta. Sitä mikä on kielletty, mistä ei puhuta. Toivon kaikille, että he voisivat elää omaa elämäänsä vailla syvää häpeää. Elää niin kuin ensimmäisestä huudosta hautaan asti tulisi.
Joskus tuntuu, että on niin paljon helpompaa vai valittaa kuin tehdä asialle jotakin. Olen valehdellut itselleni ja valehdellut muille. Olen säälinyt itseäni, mutta en ole tehnyt asialleni yhtään mitään. Tiedän että voin syyttää vain itseäni. Voin katsoa peiliin häpeillen, voin uskotella itselleni sen johtuvan muista, ei minusta. Silti kirjoitan täällä nimettömänä, valitan ja suren kuinka huono elämä minulla on.
Nyt kun hiljaisuus ympäröi minut ja ajatukseni pääsevät valloilleen, voin vain kuvitella millaista olisi elää rohkeana, millaista kun tattuisin tähän hetkeen kiinni ja haistattelisi paskat niille, jotka uskovat minun elämäni olevan myös heidän. Näyttää keskisormea kaikelle. Potkisin kiviä käytävillä, huutaisin metsässä, kiroilisin pihalla. Heräisin silti sellaisena kuin olen. Joka aamu. Joka ilta nukahtaisin ja tietäisin, että kuka minä oikeasti olen.
Silti tiedän, että en ole yksin. Olen nähnyt heitä, jotka häpeävät, niin kuin minä. Olen nähnyt myös heitä, jotka iltaisin ristivät kätensä ja toivovat etteivät näkisi enää huomista. Olen silti onnellinen, vaikka sisälläni huutaa tuo yksinäinen poika, joka ei vielä ole puhunut. Tuo ujo, vihainen poika, joka haluisi vain rakastaa. Rakastaa juuri sitä mahdotonta. Sitä mikä on kielletty, mistä ei puhuta. Toivon kaikille, että he voisivat elää omaa elämäänsä vailla syvää häpeää. Elää niin kuin ensimmäisestä huudosta hautaan asti tulisi.
“The most terrible poverty is loneliness,
and the feeling of being unloved.”
Mother Teresa of Calcutta
Lifetime this way, What a shame..
Just listening these words make me desire passion of you, love of someone who can keep me in safe. Will help me trough this Shame. Which one is lasting my lifetime..
I told you through the television.
And all that went away was the price we paid.
People spend a life time this way and that's how they stay.
And all that went away was the price we paid.
People spend a life time this way and that's how they stay.
... What a shame we never listened ...
Sydäntä vuodattamassa. Kiroilua asfalttitaivaassa.
Jotkut jaksavat puhua ystävilleen, toiset taas vanhemmilleen. Jotkut soittavat sielunystäville ja kertovat elämän surut ja ilot. Toiset taas töistä päästyään vajoavat kuluneen sohvan syleilyyn omine ajatuksineen ja murheineen. Kiroilevia sanoja, surullisia ajatuksia. Suurin osa meistä pitävät tietyt asiat omine tietoineen Hyvä niin, koska kukaan ei jaksa kuunnella, kuinka rankkaa oli nähdä se, vituntyhmä, tai kuinka paljon harmitti, kun ei saanutkaan sitä, tätä.. Kyllä tiedät. Silti, kun yksin joutuu, elämään ja puhumaan, tuntuu välillä tosi rankalta. Ehkä sä naurat ja hymyilet päivisin. Et anna aihetta toisille edes ajatella, että voisit ehkä jutella. Eihän kukaan enää kysy miten sä voit. Ne jauhaa omista huolista samalla, kun omassa päässäsi murehdit huomista. Jatkat päivä kerrallaan..Askel askeleelta uskot, että ehkä huomenna..
Se, että elät sellaista elämää, joka itselle ei kuulu, ei ole helppoa. Et voi antaa sitä mitä sä oikeesti haluat, et voi olla sellainen kuin oikeesti haluat. Kaikki sanoo, kuten minäkin, että eläkää täysillä. Tämä on ainutkertainen tilaisuus. Mutta silti itse pakenen enkä uskalla avata ovea. Sen takana on isoja salaisuuksia, luurankoja ja yksi surullinen kaappihomo.
Täällä saatan raottaa ovea ja kokeilla kävellä omilla jaloillani. En lupaa, että olen täällä omana itsenä. Haluaisin, mutta edelleenkään en uskalla. Olen itselleni sika, kusipää, kun en uskalla antaa sitä osaa itsestäni, joka on todellisuutta, jota olen peitellyt aivan liian kauan. Ne jotkut kiroilevat ja huutavat minulle kadulla, joskus olen heidän kanssaan, joskus en, joskus mulle huudetaan, joskus mäkin huudan. Kaikki on kuitenkin valhetta, surullista, mutta totta..
Se, että elät sellaista elämää, joka itselle ei kuulu, ei ole helppoa. Et voi antaa sitä mitä sä oikeesti haluat, et voi olla sellainen kuin oikeesti haluat. Kaikki sanoo, kuten minäkin, että eläkää täysillä. Tämä on ainutkertainen tilaisuus. Mutta silti itse pakenen enkä uskalla avata ovea. Sen takana on isoja salaisuuksia, luurankoja ja yksi surullinen kaappihomo.
Täällä saatan raottaa ovea ja kokeilla kävellä omilla jaloillani. En lupaa, että olen täällä omana itsenä. Haluaisin, mutta edelleenkään en uskalla. Olen itselleni sika, kusipää, kun en uskalla antaa sitä osaa itsestäni, joka on todellisuutta, jota olen peitellyt aivan liian kauan. Ne jotkut kiroilevat ja huutavat minulle kadulla, joskus olen heidän kanssaan, joskus en, joskus mulle huudetaan, joskus mäkin huudan. Kaikki on kuitenkin valhetta, surullista, mutta totta..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)