Niit juttui, niit ajatuksii..

Oon ollut mä poissa,
anteeksi siitä.
Viestejäs lukee en
jaksanut oo niitä.
On ollut vaikeeta,
ja heikkoa.
Itkenyt oon mä,
Ilman toivoa.

Joskus tuntuu,
et syytä jatkaa.
En löydä mä täältä,
ees omaa matkaa.
Mä anteeksi pyydän,
kaikilta heiltä.
Jotka joskus on mut,
löytänyt tieltä.

Vaik kertoa en voi,
mikä mua satuttaa.
Toivon et sä ainakaan,
haluu mua kadottaa.
Kun tukea tarvis,
Ei sitä löydy.
Se pahentaa vaan,
se näkyy näis arvis.

Välil tuntuu,
et sanat nää.
Ne katoo ilmaan,
ne tyhjiks jää.
Mut älä sä mieti,
murheita näitä.
Ei johdu tää susta.
vaan pelkästään musta.

Olin myöhässä,
kun taakseni katsoin.
Tiesin et mä,
taakkani kannoin.
Mut tuntuu nyt,
et helpottaa,
seison sillalla,
mua pelottaa.

Anna anteeksi,
emmä pahalla.
Mut onnea en saa
ees rahalla.
ja kun katon itteäni,
huomaan sen.
Ei oo enää toivoo,
haluu jatkaa en.

En pysty kantaa,
elämä satuttaa.
On helpompi vaan,
kaikki unohtaa.
Kuulen äänen,
valo katoaa,
Nousen ylös
mun elämä hajoaa..

Siis pyydän mä hei,
älä unohda.
Kaikki tää paska,
oli vaan niin raskasta.
Jos suru jää,
kato ylös päin.
mä pilvellä istun,
ja niin yksin jäin...

------------------

Mut älä pelkää,
tää tekstii on.
En ajatellut,
olla peloton.
Kun aamulla herään,
mä mietin taas.
Onko tää elämää,
vai fantasiaa.

------------------

HT- Hyvästi!

Kuinka paljon voikaan sattua,

kuinka kauan jaksaa itkeä?



And then everything was over.

After a long day I wanted only to sleep. I wanted to jump on the bed, take my soft blanket and forget all the shitti things happend. I felt so fucking bad that day. I felt like everything was against me. I tried to find a way to solve my problems but like always, I knew there isn´t any. Not even one small light end of the tunnel of unending sadness. And the feeling put me crying so hard I didn´t know if I ever be able to laugh. To smile without feeling inside of my black hearth. And that day sun was dark and the night as black as death. Me, just a weak soul in my empty life. Life, like a place with darkness.

Empty soul..

Mitä pitäisi tehdä, kun se viimeinen toivo katoaa, etkä enää löydä elämällesi suuntaa. Mitä pitäisi tehdä, kun tunnet menettäneesi kaiken ja tiedät, mitä et voi enää takaisin saada. Ei kyyneleet enää helpota, ei huudoissasi ole enää tunnetta. Olet niin tyhjä, että kadulla et enää näe omaa varjoasi. Ja tajuat, ettet enää välitä..



Toivomuskaivo

Jos omistaisin lantin, kiiltävän ja hopeisen. Ja jos löytäisin toivomuskaivon niin salaisen. Heittäisin lantin, sen vähäisen ja ainoan. Ja toivoisin mä onnen mahtavan. Kun rikkoo lantti vedenpinnan, suljen mä silmäni. Toivon, että oisit siinä, mun rakkaani. Aamulla en muuta toivo, kun vain sinut siihen viereeni. Vain me kaksi, sinä ja minä, oi rakkaani. Mut illalla kun loppuu usko, etsin lantin hopeisen. Laitan vettä lasiin ja sen sinne kastelen. Yöllä näen unta ihanaa. Mut todellisuus on mulle, surullista ja sitäkin karumpaa. Ei toimi lantti, on vesi haihtunut. Mut pitää vain yrittää, mä en nyt lannistu.



Päivät, kuukaudet, vuodet.

Ja silloin en puhunut viikkoon kenenkään kanssa. Suljin puhelimen, sammutin kämpän valot ja lukitsin etuoven. Niinä päivinä olin yksin. Ja niinä päivinä opin tuntemaan itseni paremmin, kuin tunsin vuosien jälkeen. Ja tunsin, kuinka hauras ja heikko elämä on, kuinka katoavaa on aika jalanjäljissämme. Kuinka katoavaa on hengitys pakkassäässä ja kuinka surullista on syntymän ja kuoleman välinen aika. Ja silloin päätin valaa jälkeni sementtiin ja toivoa, että joku vielä joskus näkisi jälkeni. Ja joku vielä muistaisi minut.





Your lips felt so smooth on my neck.
I couldn´t be not to laugh.
I was so happy.



I looked on you - and you looked back.
And I knew, for the first time,
I wanted to be with you forever.



I said: "Hold me. Hold me so
hard and never let me go".



Your breath, touch, kiss.
All I needed to feel; I feel know.



Before first kiss, butterflies
made my stomach grazy.



Most greatest thing to do is
 just watch you sleep.
You´re so beautiful.

Realismi

Katson television vilkkuvaa kuvaputkea, se luo pinnalleen kuvan. Elämää ja ääniä. Se kertoo rakkaudesta ja unelmista. Se näyttää toivoa ja sitä, mitä voisin joskus saada. On hiljaista, lisään varovasti ääntä ja kaappaan peiton päälleni. Vihreä tee kupissaan, odotan, että se jäähtyy. Elokuva kertoo kahden miehen välisestä rakkaudesta ja siitä, mitä kaikkea mahtuu siihen väliin, kun tajuaa olevansa homo ja kun tajuaa rakastuvansa mieheen. Miten vaikea se tie on. Hörppään kupistani, tee polttaa huuliani. Puhallan ja katoaa höyry veden pinnalta. Odotan sen jäähtymistä ja uppoudun unelmiini. Ajattelen millainen oma elämäni olisi, jos silloin kun olin nuori olisin tehnyt oikeita päätöksiä. Millainen elämäni nyt olisi. Haaveilen usein elämästä toisen ihmisen kanssa. Toisen miehen joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Haaveilen usein myös yhteisestä lapsesta. Hassua, hymähdän, koska en ole ennen ajatellut lapsia. En niin, että se olisi minun. Ja hänen. Ja kun uppoudun tarpeeksi syvälle häviää niin hyvä kuin paha ympäriltäni ja olen vain eloton kuori sängyn nurkassa. Ja se kun tajuat herääväsi unelmistasi, kuulet vain hiljaisen huokauksen ja huomaat, että teesi on kylmää. Yhtä kylmää kuin se todellisuus johon juuri heräsit.

Music by Hurts - Live Like Horses 

Ja niin katosivat,
pyyhki vesi virheeni.
Rikki sydän,
hauras ja kalpea.
Vei vesi tunteeni,
Ja elämänhaluni

Who could tell me when this edless loneliness will end?



On vaikea siivillä nousta.

Painaa sydäntäni kivi,
iso kuin vuori.
Sattuu minuun,
kuin selkään ammuttu nuoli.
Hauraat siivet, lumivalkoiset,
Kohti taivasta nostan.
Vaan voimat ei riitä,
Sen itselleni vielä kostan.

Lennä, lennä,
mä itselleni toistan.
Silti en usko,
heikkouttani voitan.
Suljen silmäni mä ikuisesti.
Tulkoon talvi,
Nuku hyvin,
Mä sanon sulle hyvästiksi.

En kevättä kaipaa,
mä liioinkaan.
Ikuisesti toivon,
nukkuvan unta vaaleaa.
Tuli kevät, jäi talvi taa.
En herännyt mä uudestaan.

ja ehkä se..

.. Miksi usein on vaikeaa sopia tai solmia mitään on oma ajatus siitä, kuinka pelastaa se toinen mieheltä, joka ei ole toisen arvoinen. Ainakaan fyysisesti. Oma epävamuus siis potkii pois ne pienetkin mahdollisuudet, joita elämä kuljettaa joskus eteeni. Weird. Joskus tartuin ajatukseen, ettei se ole minulta pois jos en kelpaa. Mutta onko se näin. Entä pelottaako se, että sinut jätetään tai se, ettet sitten kelpaakaan. Jos toinen sanookin ei. Ei missään nimessä. Sori. Entä jos näet sen pettymyken hänen silmistään. Onko elämää helpompi elää siinä toivossa, että voisit joskus kelvata, kun siinä että joku sen sinulle sanoo, että et olekaan tarpeeksi hyvä. Ja totta kai ajattelematta yhtään sitä, että entä jos hän sinusta välittääkin.

Syysmyrskyssä.

Katson silmilläni kirjoitustasi, kuuntelen, kuinka koneen tuuletin puhaltaa. Tunnen sormenpäiden alla kirjoitukseni, se herättää minussa surua ja vihaa. Vaipuu mieleni alas pimeään, ovat jokainen kirjain toistaan mustempi. Raskaampi. On sydän särkynyt, en uskalla enää tuntea. En edes vaikka kosket minua ja äänesi katooa ikuisuuten. Vaikka hymyilet minulle, en näe sinua, vaikka kädelläsi silität minua on ihoni sinun vihollisesi. Ja et tiedä, mitä minä sisälläni tunnen.

Kuohuu meri syysmyrskyjen runtelemana. Ne voimistuvat päivä päivältä tehden yhä enemmän tuhoa. Kuljettaa aavemainen vesi rantaan kaukaisuudesta muistoja ja tarinoita, joita yksikään ääni ei enää osaa sanoa, ei kertoa. Tunnen aallot sisälläni, runtelee ne sydämeni. Sieluni palelee kylmässä syystuulessa, joka on äänetön. Niin hiljainen viha kasvoi sisälläni. Niin hiljaa, mutta niin voimakkaaksi.

Enää en muistanut sinua, kävelit ohi, en tunnistanut. Emme katsoneet silmiimme, hymyilleet niin kuin silloin auringon häikäissessä silmiämme ja kun puhuimme käsillämme ihomme kautta. Mutta aika paransi haavani, laski aallot meren, sydämeni pumppasi taas kovaa ja voimakkaammin. Palasi kaipuu ja lämpö ja sinä keväänä odotin jäiden lähtöä. Juoksin rantaviivaa ja keräsin palasia muusta maailmasta. Kosketin ja katsoin niitä ja etsin tarinaa. Omaa tarinaai.

Herää, huutaa kevät..

Kukkaset ja mehiläiset, jotka viime syksynä katosivat, heräilevät hitaasti, mutta varmasti. Lämmittää aurinko asfaltin pintaa, tekee lumi ja jää pieniä puroja, jotka tieltä suistuvat ojien suurin virtoihin. Puen päälleni t-paidan, shortsit ja vaikka ulkona on vielä pakkasta laitan kengät jalkaani ja lähden ulos. Kylmä tuuli puhltaa jalkakarvani pystyyn, mutta lämmin kevätaurinko silittää hiuksiani. Poskipäitä ja käsivarsiani. Herää muu maailma ympäriltäni samalla, kun luonto pyyhki raskaan lumen päältään. En näe vielä vihreää, mutta voin kuulla jo tuulen puhaltavan etelästä ja voin nähdä, kuinka aurinko kaartaa korkeammalla. Joka päivä pikkuisen ylemmäs kiipeää hän. Ja niin pienen hetken katson luontoa ja voin tuntea sen tuoksun nenässäni ja nähdä kaiken harmauden alla sen kauneuden, joka odottaa oikeaa hetkeä puhjetakseen kukkaan. Ja se hetki kiitää lujaa ohitseni ja niin kuin levoton mieleni katoaa aurinko pilvien taakse. Ja katoan minäkin. Kerääntyy rinnalleni pieniä hikipisaroita, kun istun nojatuolissani ja katson ulos. Ne liikkuvat kohti lantiotani, putoaa hiljaa lanteiltani tuolille ja katoavat.Niin tulee kevät, en voi sitä estellä, en työntää pois, mutta samoin kuin tyhjät koivunoksat roikun minäkin elottomana.

"Kohti ääretöntä ja sen yli" - Buzz Lightyear - Toy Story

Eksyin sattumalta blogiin, joka puhuu elämän järjestykseen laittamista, pohtii kuinka voisimme suunnata elämämme kohti parempaa ja ehkä sen yli. Kun tuntuu, että todellisuus potkii päähän suosittelen lukemaan edes muutaman rivin hänen blogiaan ja kohta huomaat, ettet pääse irti ja sisälläsi herää pieni toivon kipinä. Enjoy, I hope!

Askeleet kohti hyvää onnellista elämää 1/4 >>

Askeleet kohti hyvää onnellista elämää 2/4 >>

Askeleet kohti hyvää onnellista elämää 3/4 >>

Askeleet kohti hyvää onnellista elämää 4/4 >>

Katsoo universumi minua kieroon..

On maailmankaikkeus loputon, on tähdet täyttänyt taivaan ja jatkuu ulapan viiva horisontissa ikuisuuteen. Ei pysähdy aika koskaan, ei katoa pilvet, vaan ne vedeksi muuttuvat ja palaavat. Universumin galaksien tuolla puolen jatkuu pimeä tyhjiö, jota täyttävät muiden aurinkokuntien salaisuudet. Niin loputon. Niin kaunis ja eloton.

Kävelen tietä tietämättä mihin se minua kuljettaa ja jos en pyshdäy palaanko aina uudelleen siihen pisteeseen, josta lähdin. Entä jos käännyn risteyksestä väärään suuntaan eksynkö maailmaan ja unohdan itseni ja se unohtaa minut. On aika ottaa askel, kävellä ja vaikka minua pelottaa, on otettava riski ja toivottava, että opastusmerkit ovat pystytetty risteyksiini. Että ne näyttävät oikean suunnan ja yöllä valaisevat pelokkaita askeliani.

Kun elät ja kuljet matkaasi yksin tuntuu, että maailmankaikkeus katsoo sinua kieroon. Tuntuu kuin elämänvirta valuu ohitseni sellaisella vauhdilla, että siihen on mahdoton hypätä kiinni. Mahdoton edes kokeilla napata pienestä kahvasta ja roikkua mukana. Kun katsot maailmaa lasiesi läpi tunnet yhä voimakkaammin olevasi vanki, elämäsi orja, joka kävelee tietä siellä, missä muut eivät sinua näe. Ja kun tulee hetkiä, että voisit vain hypätä virran vietäväksi näet ne kasvot ja ne ihmiset elämän iloneen ja ne kaikki ovat sankareita, putoat juuri ennen tien reunaa ja löydät itsesi yhä syvmmältä ja yhä pimeämmältä polulta. Ja kun heilutan käsiäni ja huudan apua, ei ojenna ketään kättäänsä vaan yksin joudut kiipeämään seinää ylös takaisin siihen pisteeseen, josta silloin lähdit. Ja toteat olisiko aika luovuttaa ja tyytyä siihen, mitä maailmankaikkeus sinulle antaa.