Vastakohta

Katso, kun aurinko laskee, kuinka taivas kipuaa avaruuteen. Kuinka tähdet pudistavat pölyt päältänsä. Tunne, kuinka ne sykkivät, kuinka niiden kalmea valo hyväilee paljasta polvitaivettasi. Kuule miten kuu hyräilee unisia sävelmiä ja galaksit soittavat viulunkieliä usvaisilla tomuhunnuillaan. Rakastu tumman taivaan alla, anna jokaiselle tähdelle toivomus ja usko, että maailmankaikkeus on loputon kirja, jota sinä sanoillasi kirjoitat, jota ajatuksillasi värität. Odota, hetkeen ennen kuin aurinko nousee. Ennen kuin kuu ehtii kadota vuorijonojen taakse. Ja näe, kuinka viimeinen tähdenlento kirjoittaa pyrstöllään nimesi taivaanrantaan ja usko, että se näkyy maailman jokaiseen paikkaan. Ja kun kuu ja aurinko lyövät kättä vaihdon merkiksi herää aamuun, tunne kesän kaste nenänpäälläsi, kuule kuinka puut ja niityt keskustelevat keskenään. Mutta peitä silmäsi, kun kaupungin kaasupilvet tunkeutuvat kehoosi, tukahduttavat luonnon äänet. Sulje korvasi ja unohda pommien jyrinä kaupunkien laitamilla. Odota. Ja kun jalkasi kuljettavat sinua alastomilla ja hiljaisilla kaduilla usko, että se veri, joka sateen mukana huuhtoutuu viemärien tummiin varjoihin, on puhdasta. Pyyteetöntä. Ja vaikka joka pisara on täynnä huutoa ja tuskaa, kulkee pienet virrat isoiksi joiksi, joissa äidit ja lapset, isät ja tyttäret kohtaavat jälleen. Ja kun pudotat kyyneleesi virran vietäväksi olet osa sitä surua, jota kaupungin laidoilla on tänä verenpunaisena aamuna tunnettu. Jota pienet silmät ovat nähneet ja jota vanha rouva, kädessään vaaleanpunainen rusetti, itkee raunioiden äärellä.

Protege Moi..

Liian heikko edessä maailman..

Poltan tupakkaa takaovellani ja väsyneet silmät katselevat vihreitä nuppuja, jotka hiljaa avaavat lehtiään. Taivaanranta on täyttynyt tummilla pilvillä. Ja vaikka kevät on kaunis, näen vain kuolleita ruohonvarsia, ruskeita oksia ja kylmää valkoista valoa. Vaikka piha täyttyy pienistä eläimistä, on möttiäiset heränneet, ne voimistuvat päivä päivältä minä rojahdan lattialle ja tunnen, kuinka viimeiset voimani hitaasti karkaavaat minusta. Olen enää kuori, valhe muiden silmissä. Olen tyhjä kirja, kuin lankakerän viimeinen suortuva. Olen yrittänyt, yhä uudelleen, mutta jalkani eivät enää minua kanna. Olen yhä uudelleen luovuttanut, jotenkin jaksanut, mutta nyt kun katsoin maailmaa silmin, jotka eivät enää näe toivoa, tunsin olevani loppu. Enää en jaksanut nousta ja jäin maahan makaamaan yksin, ilman apua tai turvaa.

Pelkään nyt enemmän kuin koskaan. On maito hapantunut pöydälleni, leipäni on homeen peitossa. Enää en pelkää, että huomenna sataa tai että aurinko ei nouse. Pelkään enemmän kuin koskaan, että yrityksistä huolimatta luovutan. Olen ajatellut usein, miksi moni sanoo luovuttamisen olevan se helpoin ratkaisu. Olen taistellut sen kanssa päiviä, olen itkenyt sen takia. Olen ollut hereillä öitä vain unohtaakseni elämäni ja toivonut ettei huomista olisikaan. Miksi luovuttaminen on muka helppoa, kun sen takia taistelee itsensä hengiltä?

Hymy on hyvin monimerkityksinen kasvojen ilme, joka mielihyvän lisäksi voi ilmaista lukuisia muitakin tunnetiloja. Ihminen hymyilee esimerkiksi ollessaan tyytyväinen.

Olen jättänyt vastaamatta puhelimeen ja jos olen vastannut, suuni valehtelee, ääneni kertoo muuta kuin tunnen. Olen tyhmä, ääliö, joka pitää kaikesta huolimatta suojakuortaan edessään, vaikka nyt olisi aika riisua, paljastaa itsensä. Itkeä jonkun olkapäälle ja kuulla ne lohduttavat sanat ja löytää vielä uskoa tulevaisuudesta. Olen jättänyt menemättä töihin vain siksi, ettei minun tarvitse nähdä ihmisiä, että heidän ei tarvitse nähdä minua. Olen hukannut monta ystävää vain siksi, etten halua heille valehdella. Ettei minun tarvitse hymyillä, nauraa. Yksin on helpompi. Yksin on elämä on paskaa, mutta yksin en satuta ketään.

Ilo on emotionaalinen tai affektiivinen tila, jota kuvataan tyytyväisyyden ja onnen tunteena. Sitä on kuvattu tilana ja aiheena kautta historian ajan, mikä kuvastaa ilon universaalia tärkeyttä. Iloa voi kokea esimerkiksi onnistuessaan tai tavatessaan itselleen mieluisan henkilön.

Olen kirjoittanut monta murhenäytelmää, montaa kertaa olen nukahtanut niiden ääreen ja nähnyt unta. Ja aina kun luen ne läpi, tuntuu, kuin lukisin omaa elämääni yhä uudelleen. Ja joka kerta ne satuttavat minua. Olen usein kirjoittanut myös kirjeitä, joihin olen paljastanut itseni. Olen kertonut kaiken mitään pois jättämättä. Olen ne monesti jättänyt pöydälle, ihan vain varmuuden vuoksi, mutta aina olen ne joutunut piilottamaan. Aina olen tullut takaisin. Aina pettynyt. Elämä on juhla kuten laulaa Samuli Putro laulussaan:

Nyt vanhuus vierii sillalla kuin kolikko tai tupakka
Ja sanotaan et kuolema on kauppamies ja taitava
Kun sitten poistuu varmistin pois henkäys viimeisin
Elämä on juhla
Elämä on juhla

Ulkopuolella..

Olen miettinyt, minä, olen siis miettinyt. Epäkohta. Tuntuu kuin kehoni alkaisi taistella jo itseään vastaan. Olen nukahtanut vasta aamuyön pikkutunneilla. Silloin kun silmät eivät enää jaksa pitää luomiaan ylhäällä. Olen ollut valveilla silmät suljettuina. Kehoani heikottaa. Väsyttää. Olen hiljaa miettinyt, yksin, usko tai älä. Niin yksin olen miettinyt, miksi minua heikottaa. Miksi minulla on aina kylmä, onko valo huoneessani liian vaaleaa? Karkaako lämpö elämän verkosta, josta silmät ovat rispaantuneet? Jo kahden viikon ajan olen ollut voimaton. Olen istunut sänkyni reunalla tuijottaen televisiota, kuullut ääniä, mutta en muista mitä olen tehnyt, mitä nähnyt tai kuullut. Olen unohtanut mitä on ilo ja nauru. Mitä on hymyillä silkasta onnesta eikä siitä, kun suonenveto nykii poskilihaksia. Olen unohtanut mistä elämän pienet mukavat asiat on rakennettu, näen ja hallitsen vain suurta mustaa möykkyä, jota raahaan perässäni.

Olen useasti ollut valmis luovuttamaan. Olen etsinyt paikkaa johon paeta. Sammuttanut puhelimeni vain siksi, että tiedän olevani liian väsynyt siihen vastatakseni. Olen itkenyt ja toivonut sen jonkun kuulevan, näkevän ja minua auttavan. Mutta toivonut ettei kukaan tule, jotta ihmiset ympärilläni säästyvät tästä kaikesta. Olen miettinyt millaista on elää veden alla tai liitää kuutamossa. Olen miettinyt mikä minusta tekee arvokkaan. Olen hukannut kotiavaimeni, nukkunut roskisten takana vain ollakseni piilossa. Olen rukoillut, vaikka en ole apua saanut, olen kysynyt miksi juuri minä. Rakastanut olen kevään tuoksua, ensivihreää, mutta nyt toivon vain tummien pilvien peittävän tämän kaupungin ja elänyt uskossa siinä, jossa vesi tulvan lailla puhdistaa surun ja murheen ja näen horisontissa lipuvan laivan kultaisine ankkuroineen. Ja nähnyt sateenkaaren sen yllä. Olen värittänyt sydämiä mustalla tussilla.

Olen tuntenut olevani loppu, en ole löytänyt sen alkua. Olen vain ollut niin väsynyt. Ja olen tiennyt ettei kukaan, ei kukaan voi minua enää pelastaa. Ja minä olen itkenyt, kun näin joutsenen uivan yksin järven tyyneellä pinnalla. Ja tunsin sen tuskan, jota se kävi läpi yhä uudelleen...

Kiss me!

Kiss me.
Hold me.
Fuck me.
Love me.



Mikä fiivis..

Huh huh, viikonloppu takana. Luojan kiitos. Liskot valtasivat kämppäni viime yönä, samoin ne jatkavat ärsyttämistäni vielä tälläkin hetkellä. Tärisin ja heiluin pitkin poikin sänkyäni, rukoilin useasti, että luoja veisi henkeni. Siis toivoin, että saisin nukahdettua. Joskus keskiyön jälkeen, tunteja siitäkin, vihdoin taisin nukahtaa.

Rappiolla on hyvä olla, ei huolet paina. No rahat ovat taas loppu, elämä potkii päähän eikä ruokakaan maistu. Väsyttää koko ajan. En hymyile, itke. En tunne. Mikä mahtaa olla tulevaisuuteni? Nojaan käsiini, suljen silmäni ja mietin...

Joki joka ei virtaa..

Vesi kuljettaa, aalloilla pyyhkii rantaviivaa. Minä lautalla makaan, katson taivasta, joka edessäni avaa - avaruuden luo ylleni, aakkosia tavaa. Ikuisuus puhuttelee sanoilla hiljaisilla, tarinaa kirjoittaa sanoilla villaisilla. Pehmeä tunne, raskaat kädet, kasvot taivaan. Näen hänet, nousee hän pilvilaivaan. Joki allani seisoo paikallaan. Kuljeta ei mua enää, mun matkallaan. Hiljaisuus minut kadottaa. En kuule, näe, en tunne ja se mua pelottaa. Laskee aurinko, taivaanranta sen nielaisee. Herää avaruus ylleni, pieni poika silmiään hieraisee. Ei aikoihin ollut hän nähnyt mitään niin kaunista. Muistuttaa tähdet pientä, villiä kaurista. Etsii silmät valoa ja toivoa. Herkät tähden lyönnit. Viivana taivaalle piirtyy elämän nyörit. Katoaa pojan mieli matala, avaruus ja tähdet, kauniit mut niin katalat. Vesi ei virrannut, poika paikalleen jäi. Kuiskaa pieni täi. Ja sanoo näin: "Älä unohda ottaa eväskoria. Oli täynnä se toivoa ja elämänohjeita". Oli pakkanut korin pienen pojan äiti tää. Pihavalon alla ottaa, mut tietää palaa, ei poikaa nää. Tän hän tietää, ja sietää, ettei virrannut vesi ees talon kulmalla. Kuljeta poikaa takaisin kotiin ei ees huomenna. Vaan äiti tää, surullinen ja levoton. Katseen luo ylös, taivas on niin eloton. Pieni valo sykkii yksin ja jotenkin niin kirkkaana. Liikkuu avaruus hetken niin vilkkaana. Ja tietää äiti tän, poika on turvassa. Kiinni jää hän ei ees tästä murhasta. Sammuu valo pihan, oven sulkee hän. Rukouksen ylös, äiti levoton, lausuu tän: "Jos kuulet mua poikani, susta välitin. En kertonut sitä aina, oi poika armahin. Niin paljon mä asioita muuttaisin, jos palaisit luokseni, oi poikani parahin". Niin Nukahtaa äiti tää pieni ja levoton. Ei ollut hänkään rohkea ja peloton. Otti lääkkeet, vettä päälle hän varovasti kaatoi. Aamulla pihan eteen, ambulanssi kaartoi.

Ristiaallokossa..

Toisen suru, on toisen pettymys. Itkee vastapäinen mies menetystään. On hänen vaimonsa kuollut onnettomuudessa, ei ymmärrä hän elämän tarkoitusta. Vastapäisen kylmät ja tunteettomat silmät hapuilevat osumaa ohikiitävistä maamerkeistä. Ei halua hän luoda katsettaan mieheen, pelkää ettei hän osaa auttaa. Syvällä hän ihmettelee, miksi elämä vie ihmisen, jonka sydän sykkii lämpöä ja rakkautta, kun toinen etsii vastausta syihin ja seuraamuksiin elämäänsä, toivoo olevansa kuollut, toivoo ettei aamulla enää avaa silmiään. Itkee mies ja hänen surunsa on puhdasta. Jokin sisälläni käskee häntä auttaa, mutta tuntuu etten ole oikea ihminen. Mitä sanoisin, vaihdan paikkaa vaimosi kanssa, jos se olisi mahdollista. Yritän vain sulkea silmäni ja kadota omiin ajatuksiin, laitan musiikin lujemmalle ja toivon, että mies ymmärtää minun tekoni ja minun syyni. En vain ole oikea ihminen häntä auttamaan. Ja kun linja-auto pysähtyy nousee mies ylös, hän katsoo minua. Kuin hän olisi kuullut ajatukseni ja sanoo: "Elä kuin eläisit viimeistä päivää". Ja ne sanat kaikuivat kuuroille korville. Kuinka paljon voinkaan vihat itseäni.



Kalastajan poika..

Työnnän veneen vesille.
Lipuu rantaviivaa pitkin puinen paatti.
Aamun harmaa usva kantautuu,
rannalta yli järven, alle sen vene hautautuu.
Verkot veneen pohjalla,
solmussa vielä viime kesästä.

Kohmeisilla sormilla niitä selvitän.
Liikkuu vene virrassa,
kuljettaa minua kohti etelää.
Tiedän paikan matalan,
sen paikan kalasataman.

On verkot saatu selville,
nyt odotan, ja istun penkille.
Metsän takaa aurinko valaisee taivasta,
imee vesi usvan, kaikki on niin raikasta.

Laitan veteen verkkoni,
ajatuksen perään, toivon onnea.
On järvi tyyni ja rauhallinen,
ei ääntä,
lepää mieleni kanssa järven.

Olen soutanut minä pitkän matkan,
käännä keulan,
ja matkaani jatkan
Tiedän, odottaa pitää hetki,
tää retki,
on pitempi kuin luulinkaan.

Taakse jää tuo kalasatama.
Sen vedet matalat ja niin katalat.
Huomenna on aika tulla uudestaan.
Tänään en voi, muuta kuin toivoa,
uskoa suurta, sitä voittoa.

Voimaton..

Niin kuin aamu nousee, niin myös iltahämärä laskeutuu maan päälle. Ja niin kuin elämän pienet, iloiset asiat ovat vain hetken kanssani, niin myös murheet valtaavat sydämeni. On raskasta jatkaa, matkaa niin pimeää ja niin hankalaa. Aina ei voimat riitä, ja tuntuu, kuinka helppoa olisi vain luovuttaa. Sulkea ovi lopullisesti perässä ja olla lunastamatta takuuvuokraansa. Jättää kaiken taakseen ja maailman unohtaa. Surullinen oli sieluni, hetken, mutta nyt en tunne enää edes omaa suruani. Vain kylmä pala kehoani heikosti pumppaa. Ja se on ainoa merkki minun, maailman välisestä kommunikaatiosta, jonka linjat ovat jo niin häiriintyneet odottaen niiden vain katoavan iankaikkisen avaruuden pimeyteen.

-- Sinä aamuna kun heräsin, pyyhin kyyneleeni poskiltani. Katsoin ylös tuntematta enää surua. Viha ja epätoivo kalvoi sisälläni. Kuin vesi, joka koversi kiveen koloa virran piiskatessa sen kovaa, mutta haurasta pintaa. Ja rakkaus, jota etsin, oli kuollut. Se oli kuollut, vaikka en ollut sitä edes löytänyt. --

Katsoin peiliin, mutta en tuntenut sitä ihmistä, joka katsoi minua. Tummat silmät, elottomat, kuin vieraan, katselivat minua. Ja minä katsoin takaisin. Oli outoa olla tuntematta mitään, vaikka katseeni porautui suoraan omaan sieluuni. Hetki oli hiljainen, äänetön. Niin hiljainen kuin kuolema kirkon penkeillä. Avasin vesihanan, joka virtasi heikosti ruosteista vettä lavuaariin. Sen ruskea väri, sen kitkerä tuoksu. Kasvoja pyyhkiessä, pisaroiden muodostaessa rivejä, kuin linnunrata ihollani, kuivaan ne pehmeään pyyhkeeseen. Ihoni tuntoelimet heräilivät ikiunesta, ne olivat ihmeissään. Tunne, pehmeä ja hellä, oli niille niin vieras ja epämääräinen. Ei osannut ne edes viestiä lähettää. Ja aivoni olivat niin äänettömät.

-- Kuivat, elottomat kasvoni olivat vieläkin niin väsyneet. Ei vesi herättänyt niitä hymyilemään, ei valo, joka vessan pienestä ikkunasta lämmitti, tuonut lämpöä sisälleni. Olin hauras kuori, vailla elämäntunnetta. Vailla lämmintä verta, joka virratessaan jokaisen jäsenen läpi kuljettaisi edes pienen palan sitä ihmistä, jona itseni vuosia sitten tunsin. Ja nyt kun katson peiliin peittää kasvojani hymy tunteeton, silmät niin kylmät kuin keskitalven pakkasyö. Iho kalpea ja eloton. Ja ajatukseni. En osannut enää ajatella, vaikka pääni oli täynnä selvittämättömiä murheita, en tiennyt minkä langan päästä minun olisi pitänyt ottaa kiinni saadakseni takaisin sen kaipuun ja palon, jota tunsin sillon joskus. --

Arki, se oli sitä mitä eilenkin, mitä huominen ja viikon päästä. En osannut enää kaivata huomista. En surra eilistä. Sekoittui päivät toisiinsa enkä enää erottanut aamua illasta, liikuin vain pysyäkseni kellon kanssa tahdissa. Ja jalkani, täynnä haavoja ja ruhejeita, huusi kipua ja pyysi pysähtymään. On vain niitä hetkiä, kun kävelet rautatien yli etkä uskalla pysähtyä. Pelkäät, että jäät siihen ja vain odotat. Niin kauan kunnes valo ja ääni peittää huutosi ja itkusi. Istut tuolillasi kahdeksan tuntia. Silmäsi hapuilevat tietokoneen näytön keinovaloa, joka väreilee kylminä aaltoina. Ja odotat. Kello kulkee hitaasti taakse päin. Kaksi sekuntia taakse, yksi eteen. Ja hitaasti päiväsi pitenee, ja olet yhä heikompi.

-- Ja kun iskee maanantai aamuna herätyskello tajuntaani tiedän, että arki on palannut. Tiedän, että samat raskaat rutiinit odottavat minua, velvollisuudet, joita enää en jaksaisi suorittaa. Mutta jokainen aamu nousen ylös, peseydyn ja syön aamupalani. Katson uutiset ja aloitan päiväni. Joka ikinen aamu. Ja kun istun työpaikkani tuolilla ajattelen, epäilen sisällä jossakin on vielä toivonkipinä. Kipinä, jota heikolla puhalluksilla pidän salaa itseltäni elossa. Ja jokainen ilta, nukahdan. Nukahdan syvän uneen ja vaikka toivon etten enää aamulla herää, nousen kaikesta huolimatta. --

Kevätaamuja..

Pisarat tanssivat kevyesti rännien ruosteisilla reunoilla. Ne syöksyvät vapaapudotukseen ja iskeytyvät routaiseen maahan kadoten pisaroiden hautaan. Tunkee vihreä leskenlehden hauras varsi läpi kimaltavan jääpinnan, murtuu jää antaen periksi elämälle. Pienen pieni puro soratien reunalla vilistää kohti suurempia virtoja, jotka johtavat aina merien kylmään iankaikkisuuteen, loputtomat virrat meressä kuljettavat miljoonia pisaroita ympäriinsä. Pienet purot, elämää uhkuen uhmaavat jäisen soratien pintaa sulattaen viimeisetkin lumihiutaleet tieltään. Ne ovat vapaita menemään mihin tie heitä kuljettaa. Laskeutuu varis, tuo vihattu tumma lintu, katon harjalle lämmitelemään kevätauringon alle, se nokkii siipiään, pyyhkii ja puhdista kasvonsa ja tuntee, kuinka kevät herättää sen rakkauden syvällä sydämessä. Vielä hetki sitten kuolleiden puiden oksat kurkistavat taivaankantta. Ihan kuin ne häpeilisivät alastonta asuaan talven jäljiltä. Raiskatut koivut pudistavat viimeiset jääpisarat silmujensa ympäriltä. On metsäjäniksen hännänpäähän ilmestynyt ruskea läikkä. Peltohiiriperhe on saanut kaivettua uuden kesäasunnon pohjan jo melkein valmiiksi kunnes roudan raja tulee vastaan. Ja he jäävät odottamaan huomista tietäen, että tuo raja laskee joka päivä yhä alemmas.

 

Hiljaa kun kävelet metsäpolulla et kuule enää pakkasen narskuttamia oksia vaan tunnet jalkojesi alla virtaavan veden sekä pehmeän sammalmaton. Kuulet siipien havinaa, viiksikarvat kutittavat pohkeitasi. Paju on peittänyt itsensä untuvaisilla kissankorvilla, se on kuin keväinen lumipallo. Pehmeä. Aivan ihanan täyteläinen ja haluisin kietoutua sen syleilyyn, hukuttautua sen oksien sekaan kadoten maailmasta ja löytäen itsensä hattaralinnasta. Liitää kuin pilvi poutaisella taivaalla yksin, mutta niin näkyvillä.

 

Kevääseen on pieni hetki, puhaltaa jo kesän leuto tuuli joskus iltaisin ikkunoiden raosta. Ja vaikka aurinko laskee hitaasti metsän taakse luonto ei enää pelästy. Se jatkaa selviytymistään pimeän yön läpi keräten voimia ja jatkaen talven tappamista. Se on kyllästynyt odottamaan. Ja kun kuulet ensimmäisen perhosen siiven iskun, voit jo istahtaa nurmikon kostealle pinnalle, levittää raajasi, laskea selkä ruohoa vasten ja katsoa taivaalle. Tuntea muurahaisten kuutittavan selkääsi. Hypätä ylös ja juosta, kunnes pieneninkin kusiainen on irroittanut terävät leukansa selkänahastani ja nauraa. Ja niin kevät vei voiton ja kesä otti kunniaa avaamalla vihreitä lehtiä, päivä päivältä yhä enemmän. Enkä minäkään tarvinnut enää tunkkaista talvitakkia. Ja niin kesä oli täällä.. 

Haircuts!

When nothing is enough..

Kun mikään ei riitä. Etsimme onnea markettien hyllyiltä, nettikauppojen alavalikoista ja erikoisliikkeiden allennusmyynneistä. Juoksemme tarjousten perässä ja toteamme tarvitsevan tuota ja tuota. Loputtomasti kaikkea, täyttääksemme elämämme jollakin. Turhalla. Haluamme tarvita, vaikka todellisuudessa emme tarvitse. Olen huomannut elämäntilanteen pakottaessa nollatoleranssiin kaikessa turhassa kulutushyödykkeiden virrassa eläväni pikkuisen onnellisemmin. Ennen ostin sitä mitä halusin, tai luulin haluavani. Nyt ostan sitä mitä tarvitsen. Ja usein en sitä halua, mutta tiedän, etten selviä ilman sitä. Mutta silti, näen niin monen, huomaan ja olen ihan vieressä, kuinka ostopäätös tehdään hetken mielijohteesta, ilman järkevää ajattelua. Onko nykyään sanonta "Less is more" aivan puuta heinää vai syytämmekö vain television, mainosten ja esittämisen halun pakottavaa sormea ostaa yhä enemmän ja enemmän?



"Picasso - A Consuming Passion"

Se on kiva esittää puhuvansa järkeä, esittää, että tietäisi asiasta jotakin. Mutta tämä kulutusjuhla on sitä, missä itsekin olen joskus ollut mukana. Joskus ostin ja ostin, kunnes tajusin ettei enää ollut rahaa. Ja kaikki tietävät mitä tapahtuu, kun elää omien varojensa yli. Usein piti näyttää, että pystyy tuon hankkimaan - ja hei, kaverillakin oli sellainen. Eikö se oli jo tarpeeksi hyvä syy! Nyt on helppo katua ja sanoa, että ei oli pitänyt. Mutta silti, heräsin aivan liian myöhään. Nyt pyörin kirpputoreilla, usein ostamatta mitään. Olen jotenkin rakastunut niihin. Se tuoksu, joka lähtee vanhoista esineistä. Se tarina, joka loistaa vanhoista vaatteista. Olen todennut, että kirpputori on kuin historiankirja ilman kansia, mutta paljon mielenkiintoisempi. Tiedän, että moni ei yksinkertaisesti halua pukea vaatteita, jotka ovat pukeneet joku muu jo ennen. Tietämättä kuka sitä on käyttänyt ja missä. Ja miten. Silti, kävelkää joskus kirpputorilla ja haistelkaa sitä vanhaa tuoksua, kuunnelkaa, kuinka ne esineet kertovat tarinansa sinulle. Olkaa avoimia. Uskokaa tai älkää, maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin se, millainen puhelin sinulla on tai millaisella autolla ajat. Etsikää oman elämänne tarkoitus ja eläkää sitä varten. Rakastukaa itseenne! Olette kaikesta huolimatta oman elämänne onnen seppiä. 

Tänään :)

Mukavaa, pitkästä aikaa nukuin hyvin. En herännyt yöllä levottomana, polttanut tupakkaa takoven raosta etsien nukkumattia. Ja jo ennen nukahtamista hymyilin herätyskellolle. Aamulla oli aivan ihanaa vain avata silmät, katsoa ympärilleen ja vain päättää jatkaa nukkumista. <3 Ja kun vihdoin päätin kammeta itseni ylös sängyn pohjalta, nopea suihku, vain bokserit jalassa (Damn, I love walking without any clothes except boksers..) valmistamaan aamupalaa. Leipää, puuroa, 100% appelsiinimehua, teetä, kananmunia ja tuore appelsiini, jughurttia. Ja takaisin sängylle herkuttelemaan, töllö päälle. Pitkästä aikaa rakastin tätä aamua. Ja kun olin syönyt päätin loikoilla vielä hetken, ilman mitään kiirettä tai suunnitelmia! Iltapäivällä sitten ulkoilemaan ja ikävöimään kevättä. Tulisi jo. Vaikka ilma oli mystisen sumuinen, tuntui ja kuulin, kuinka kevät jo heräili - Ja se oli Rakkautta.

Loppupäivää vietän koneella, luen ja ihmettelen.Hörpin vihreää teetäni. Nautin hömpästä, jota tulee televisiosta. Nautin, enkä mieti mitään tyhjänpäiväistä. Oikeastaan en mieti mitään.

Vintage, Fashion.

My fashion dreams..

Muoti on vahva ilmaisukeino omasta itsestäni. Se kertoo tuntemattomalle paljon, millainen olen. Haluankin, että ulkonäköni vastaa persoonallisuuttani. Pidän kiertelemisestä kirpputoreilla ja muissa 2nd hand vaatteita myyvissä liikkeissä. Kun vaattella on tarina, sen kauneus korostuu..

Own time with Own dreams..

Saahan sitä haaveilla. Saahan? Eikä se tarkoita, että olisin pinnallinen. Tai, että se kertoisi jotakin mitä minä kaipaan elämääni. Unelmat on tehty unelmoitaviksi, elämä elettäväksi!

... and this is my wet dream!

" One dream
Walking through my mind
It travels only at night.. "

Aikakone

Kiinnitän levyt toisiinsa. Yhdistän johtoja, hitsaan, naputan ja sahaan. Ruuveja siellä, muttereita täällä. Revin kelloradion seinästä. Yötä päivää hakkaan ja naputan, en nuku, en syö. Taustalla pauhaa Puuha Peten tunnari. Ja kun kohoaa huoneeni keskelle epämääräinen, vasemmalle vino, tyynyillä pehmustettu rakennelma hyppään sisään ja istun alas. Keittiön jakkara on muuttunut aivan sika turvalliseksi matkustusalustaksi! Kelloradiooni näpyttelen ajan tasan 20.00. Suljen silmäni ja tunnen, kuinka huone pyörii ympärilläni ja valo häikäisee. Mietin, vuosi 2000 täältä tullaan kunnes naapurini koputtaa luudanvarrella lattiaani ja huomaan, kuinka yövaloni tipahtaa lattialle. Hyvästi parempi menneisyys. Kaikesta huolimatta vaihdan lampun ja istun häkkyräni sisään ja totean: "Täältä tullaan taas". Ja niin sitä mentiin.

Lapsellista- Totta! :) Mutta niin mukavaa!

Omaksi Kuvaksi.

Hei, mä lennän..

Ja sinä aamuna, kun linnut heräilivät pesistään ja kuuset kuiskailivat toisillee, istuin kiven päällä hymyille ja katsoin. Katsoin maailmaa kosteiden silmieni läpi ja näin jotakin kaunista. Istui lintu puun päällä, se lauloi herkällä äänellä ja tuo ääni, joka katosi metsän hämärän helman alle, oli voimakas ja hauras. Ääni porautui ajatusteni keskelle enkä kuullut enää muuta kuin tuon laulun. Ja pian lintu hiljeni, se katsoi minua ja tuntui, että se halusi sanoa jotakin. Hiljaisuus ei ole koskaan ollut niin äänekästä, kun se sinä hetkenä oli. Ja usva, joka kaartoi metsäpolun lailla ympärilläni katosi ja valo, jota harmaat oksat olivat piilossa pidelleet säihkyivät metsäpuron pienillä, niin herkillä laineilla. Ja kuin sateen jälkeen metsästä tuli valoisa ja lempeä paikka, se ei pelottanut ja huomasin tuhansien pienten silmien vaeltavan kuusikon reunalla. Jokainen niin pelokas ja niin utelias. Hetken ne olivat kanssani kunnes katosivat aamuun ja jatkoivat unohtumatonta elämää omien puuhiensa kanssa.

Ja niin hetki muuttui vuodeksi, vuodet äärellisen vastakohdaksi ja tunsin, että olin löytänyt maailmasta sen pienen paikan, jossa sodat olivat fantasiaa ja murheet vain unohdettuja tarinoita menneisyydestä. Ja sinä hetkenä kun tuo lintu nousi lentoon, nousin minäkin ja tunsin kuinka taivaan ja maan välinen raja kasvoi ja olin vapaa. Vapaa kuin iltarukous pienen lapsen suusta lausuttuna. Katsoin alas ja suuret havupuut olivat muuttuneet rikkaruohojen rykelmäksi pienten hiekanjyvien juurille. Ja aurinko, joka hitaasti ja kainosti oli noussut metsän takaa, hymyili suurena kiintopisteenä pääni yläpuolella.

Potkaisin vauhtia ja sukelsin läpi pilvilaivaston, jota komensi parvi muuttolintuja. Ne tulivat ottamaan kevättä vastaan. Vahvoilla siiven iskuilla ne ruoskivat pilvilauttaa kohti pohjoista, itse liitelivät vahvoina etelään, kohti lämpöä ja heräävää kevättä. Hetken minä katsoin niitä, ne kiihdyttivät ja katosivat taivaanrannan taakse, saatoin kuulla vain ilmavirran rikkovan hiljaisuutta. Oli taivas kietonut minut ympärilleen, en enää tuntenut surua. Olin vain sielu, jonka ruumis oli tuona aamuna jäänyt alas metsän hämärän juureen. Aurinko paistoi yhä voimakkaammin ja sen säteet kietoutuivat ympärilleni, ne nostivat minua kohti ääretöntä. Huomasin jalkojeni alle kerääntyviä pilviä. Ja se kirkkaus, kun säteet ja pilvet taistelivat keskenään sai minut sulkemaan silmäni. Ja tuo tuuli, joka liikutti raskasta pilvilaivastoa allani humisi korvissani enkä enää ajatellut. Ja tiesin, että aikani oli tullut ja olin muuttunut osaksi maailmankaikkeutta, olin loputon ja ääretön. Olin kaikkialla, mutta silti en missään. Ja tiesin, että olin poissa.