Hurts - Stay

" Ihana biisi, loistava (komea) laulaja.. "



Up and down..

Voi Pyhä Sylvi ja Jouluaatto..

En tiedä mitataanko meitä saamillamme joulukorteilla ja hyvän joulun toivotuksilla. Jos näin on tiedän, mitä mieltä ihmiset minusta ovat. Jouluaatto. Muutama tunti perheen kanssa. Vaivautunut fiilis. Pakkopullan tuntua. Muuten koko joulu ihan yksinään. En saanut viestiä tai puhelua. En keneltäkään. Tämä Joulu oli yksi yksinäisimmistä hetkistä, jota elämäni aikana olen viettänyt. Tiedän, olisin voinut itsekin tarttua puhelimeen ja tehdä asialle jotain, mutta päätin vaipua synkkyyteen ja masentua. Ensi vuonna en todellakaan vietä joulua. En millään muotoa.

Joulua viettämään koko perheen voimin..

Nyt kun joulu ottaa taas paikkansa elämissämme alkaa väkisinkin kuuntelemaan television ja radion joululauluja, katselemaan perheitä ostoskeskusten ruuhkajonoissa ja ihmettelemään rakastuneita pariskuntia lumisten kävelykatujen varsilla. Silloin alkaa pohtimaan, kuinka kiva olisi jakaa joulurauha jonkun kanssa. Jonkun jota rakastaa sydämessään ja jonkun, ketä istuu vierelläsi kynttilän valossa ja kuuntelee lempeitä lauluja radion säriseviltä taajuuksilta. Itselleni perhe ei ole koskaan ollut kaikki kaikessa. Olen hyvissä väleissä (suurimman osan kanssa) mutta silti joulu ei enää edusta meille suurta perhejuhlaa omine traditioineen, joita ehkä olisi kiva viettää. Tälläisenä aikana jotenkin haluaa vain paeta todellisuutta ja sulkea elävä maailma ympäriltä ja käpertyä peiton alle piiloon.

Sitten kun toivottavat vielä hyvää joulua. En tiedä miksi joulu olisi yhtään sen parempi kuin elämäni muutenkaan. Kiva tapa, mutta minulle se ei niinkään mitään merkitse. Ainakaan tässä elämäntilanteessa. Joulu on juhla, jota kuuluisi viettää rakkaitten kanssa, ilman murheita ja surua. Itse toivon vain, että se olisi jo nopeasti ohi. Samoin näin köyhänä pitäisi muistaa läheisiä, mutta kun se ei taloudellisesti ole edes mahdollista, niin miten ihmeessä osaa nauttia tästä ajasta, tästä niin kaupallisesta juhlasta. Eniten ärsyttää ne ihmiset, joiden kanssa sopii, että ei osteta tänä vuonna lahjoja, mutta jotka eivät ymmärrä kuinka tosissani olen. Entä ne kummilapset ja perheenjäsenet joille olisi niin kiva ostaa jotakin, edes jotakin pientä, mutta edes siihenkään ei ole varaa.

Voi kuinka voisin vain kadota joulun ajaksi, olla poissa, eikä kukaan huutelisi perääni tai edes he ymmärtäisivät antaa minun olla. Rauhassa. Kaipaan niin aikaa, jolloin joulu oli juhla, jonka tärkein asia etsittiin kuusimetsästä ja vanhoista lelulaaatikoista. Mihin se katosikaan?

Nyt mä tiedän..

..miksi olen yksin. Mä inhoan itseäni aivan liikaa. Mä en osaa arvostaa itseäni, vaikka mussa on varmasti jotakin hyvää. Onhan? Mä oon juuttunut noihin kaikkiin tv-sarjojen ja leffojen komeisiin, lihaksikkaisiin ja romanttisiin kundeihin, jotka hurmaavat pelkällä hymyllä. Mä en nää itsessäni sitä, vaikka luulen, että sellainen on tyyppi, jota kaikki hakee. Ei meitä tavallisia kukaan katso. Ja jos katsoo niin heitä kiinnostaa vain ulkonäkö. Näin ajattelen. Niin luulen. Mutta silti tiedän että olen väärässä. Se on niin vaikeaa silti päästää tästä ajatusmaailmasta irti. Varsinkin silloin kun siihen on vuosia uskonut. Ja se, että mussa on oikeasti sellaisia virheitä, niin fyysisiä kuin henkisiä, että mä en edes jaksa uskoa, et löydän joskus jonkun. Hitto! Tekee kipeää ymmärtää, mutta tietää ettei osaa sitä korjata. Sitä omaa ajatusmaailmaa..

Hyvää Joulua! Merry Christmas!

Merenranta ilman puita..

Tänään tunsin olevani pilvi pilvettömällä taivaalla. Puu hakkuualueella. Tunsin olevani kuin kala kuivalla maalla, lyijykynä ilman paperia. Olen kuin kaappikello, joka lyö kaksitoista kertaa kartanon viimeisessä huoneessa. Huoneessa, jossa kukaan ei enää nuku. Etsin aarretta ilman karttaa. Suunnistan ilman kompassia. Toivon, että lämmin tuuli puhaltaisi purjeitani ja kuljettaisi oikeaan suuntaan. Kohti satamaa, jota en näe. Kohti päämäärää, joka on tuntematon kuin merenpohja.

----

Merenrannalla miljoonat kivet kansoittavat rantaa. Ne peittävät alleen hiekan. Silti huojun yksin kylmässä merituulessa, enkä puhu tai näe. Vain olen. Juurillani juon suolaista merivettä pysyäkseni elossa. Näen kaukaa jo syyspilvien peittävän taivaanrannan ja tuuli, joka lehtiäni heilutti, kylmenee päivä päivältä. Ei nouse aurinko enää niin ylös, että se enää lämmittäisi. On yöt niin pimeitä, että lehdet, jotka joskus olivat vihreät, kellastuvat ja putoavat.

Oloni on jälleen heikko ja hauras. Alaston. Yksinäinen. Nautin meren viimeisen pisaran ennen kuin jäätyi vesi juurieni alla. Laskin oksani alas lähelle maata, joka hehkui kylmyyttä ja toivoin, että keväällä minulla riittää voimia taas nostaa oksani ja kasvaa. Alistuin kohtalooni ja katsoin viimeisen kerran pimenevää taivaanrantaa.

Tuli talvi ja peitti lumi oksani hauraat. Ei kestänyt ne lumen painoa ja yksitellen, oksa oksalta, putosi maahan. Jäätyi juureni enkä voinut enää juoda. Jäätyi runkoni enkä voinut enää hengittää. Tiesin, että minun oli vain odotettava kevättä ja toivottava. Uskottava, että kevään lämpö minut vielä sulattaa ja antaa elää.

Puuvillaisia ajatuksia..

Olet ollut paljon mielessäni, vaikka en sinua vielä tunne. Olen sinua ajatellut, vaikka en ole edes kanssasi puhunut. Olen tuntenut kosketuksesi ihollani, vaikka et ole vierelläni nukkunut. Olen itkenyt olkapäällesi, vaikka et ole edes olemassa.

Juoksin puuvillapellolla, nostin untuvat ilmaan ja lensin. Tunsin olevani pilvissä, vaikka jalkani oli sidottu maahan. Tunsin olevani vapaa, vaikka vanki synkän mielen olen jo pitkään ollut.

Puuvillasta minä sinut tekisin, vaaleasta ja pehmeästä. Huovuttaisin pään ja silmät. Korvanlehdet. Värjäisin hiuksesi ruskeiksi ja silmäsi sinisiksi. Olisit minun puuvillamieheni, jonka kanssa silloin lensin. Jonka olkapäätä vasten sain itkeä ja kuka uskalsi minua koskettaa.

Puuvillasta tekisin lankaa ja sinulle vaatteet kutoisin. Tekisin housut ja paidan, solmiokin kutoisin mustasta. Kuiskaisisit korvaani viimeiseksi yöllä ja hmyilisit ensimmäiseksi aamulla. Suutelisin pehmeitä huuliasi ja tuntisin kuinka kätesi kutittaisivat ihoani.

Puuvillasta lankaa tekisin ja siitä sydämen kutoisin. Värjäisin kullalla ja hopealla, punaisella. Siitä tekisin vahvan ja hyvän. Tekisin niin ison, että sen tunne voisi yön kadottaa ja minut saisi nauramaan.

Voi kesä ja puuvillapellot, jossa tuuli heilutti varsiasi ja kutitti jalkojani. Jonne pakenin ja johon nukahdin pilvilinnojen herraita ihaillen. Nykyään peittää betoni ja teräs herkän maasi, ei kasva enää puuvilla, vain kylmä kaupunki päälläsi lepää. En siitä asti voinut päällesi nukahtaa, mutta ajatuksissani sä vielä elät. Rakas puuvillamies ja pellot niin valkeat.

Man, I´ve been bad!

Just take me away!

Reseptilääkkeenä.

Löytyykö yksinäisyyteen reseptilääkettä? Osaako joku kertoa? Pitkään olen etsinyt vastauksia, olen etsinyt hoitokeinoa yksinäisyyteen. Vai onko tämä tauti yksi niistä, johon ei ole hoitokeinoja. Jota on kärsittävä ja sen kanssa on opittava elämään.

yksinäisyys = kuolema,  jota en voi paeta.

Mitä ihmiset ajattelevat minusta? Usein mietin kuinka ihmiset näkevät minut. Vaikka olen surullinen ja peloissani näkevätkä he minussa sen? Luin jostakin että silmät ovat sielun peili. Ehkä nyt tiedän, miksi minun tekee pahaa, kun joku katsoo silmiini. Pelkään että paljastun ja pelkään, että näen toisen silmissä sen, mitä itse kaipaan. Iloa.

Kuolema > yksinäisyys, sille voin tehdä jotakin.

Usein seison takaovellani ja katson taivaalle, katson maailmaa ja sitä elämää, joka hiljaa tyyntyy betonitalon alle. Usein poltan savukkeen ja jostain saan aina toivoa. Jotenkin aina päätän tehdä elämälleni jotakin, ottaa riskejä ja katsoa, ehkä katua, mutta silti jättää valittaminen ja edes yrittää. Aamulla kun herään minua vituttaa taas ja palaan samaan synkkän arkeen. Valvon muutenkin paljon öisin. Suurin syy on se, että en halua huomisen tulevan ja voin vain jättää sen päivän taakseni, jota tunteja sitten elin. Yöllä kaikki pysähtyy ja minäkin olen vahva. Yöllä voin tuntea olevani jotakin, enkä pelkää. Vaikka olen yksin tunnen silti, etten ole ainoa. Katson kerrostalon ikkunoihin, joissa valot sammuvat yksitellen. Viimeinen valo muistuttaa minua siitä, että jokaisella on joskus elämässä se hetki, kun kaikki katoaa ympäriltä ja tuntee olevansa se ainoa, ehkä heikko, ehkä vahva, mutta silti aivan yksin.

Sinä + Minä = ?

...

Kun kävelet selkä edellä, et näe pahaa edessäsi

vaan suret ikävää menneisyyttäsi.

En sit yhtään tykkää aamuista..

Pakko tunnustaa, että sängystä ylös nouseminen on sitten pirun hankalaa. Voisin kyllä makoilla vaikka koko päivän sängyssäni tekemättä mitään. Ei kun joo, tänään sitten piti lähteä ajelemaan jo seittemän aikaa. Joku voisi sanoa ettei se nyt niin aikasin ole, mutta itse tottunut heräilemään kahdeksalta ja kohti duunia vasta ysin jälkeen. Tänään piti herätä ennen kuutta. VOT!? Vieläkin on silmät ristissä ja voisi niin mennä tonne takahuoneeseen ottamaan pienet tirsat. Pannullinen kahvia ja aamupala töissä niin luulisi jo sillä viimeistään heräävän. Tajusin kuinka paljon kunnioitan niitä ihmisiä, jotka heräävät aamu 6, käyvät lenkillä, syövät aamupalan päivän lehden parissa. Hitsi kun itekin joskus pystyis siihen. Toisaalta ite olen täysi iltavirkku. En voisi kuvitellakaan meneväni nukkumaan ennen puolta yötä. Kymmeneltä oon joskus koittanut, mutta ei siitä tullut mitään. Ei sitten keppiä tai hevosta. No aina ei voi voittaa..

Mietein myös, näitä tulee mieleen väsyneinä, kuinkahan moni katsoi linnajuhlat? Itse en siihen sortunut, koska en näe mitään syytä katsoa ihmisiä televisiosta. Ennemmin menen ruuhkaisan kahvilan ikkunapöytään, otan hyvän kirjan ja katson, niitä ihan oikeita ihmisiä. Niitä mihin itsekin kuulun. Mutta jokainen onneksi saa tehdä niin kuin haluaa. Niin teen minäkin..

Hyvää huomenta siis ja toivottavasti joku muukin tunsi väsymystä tänä aamuna, kun herätyskello soi. En olisi niin yksin!

Ärrrrrrsyttää..

Tänään tiuskitaan kaikille, ärsyttää puhua kellekkään, kuunnella neuvoja ja ian kaikkisia kysymyksiä. Helvetti että ärsyttääkin. Ei saisi kavereille vihotella, mutta emmä tiedä. Palaa pinna, aivan kohta..

Silti, hyvää päivää kaikille muille!

Minä.

Kun katsot peiliin, mitä näet? Näetkö hymyä ja iloa vai surua ja pelkoa? Kuinka usein istut ikkunan eteen ja katselet omaa heijastustasi lasin pinnalta. Vai näetkö itsesi? Olen usein miettinyt millainen ihminen minä oikeasti olen. Onko joku joskus miettinyt minusta, kuinka söpö olen vai olenko kaikille pelkkää ilmaa. Olenko luonteeltani luokseen kutsuva vai luotaan työntävä? Onko minulla siis mahdollisuuksia parisuhdekiemuroiden pyörteissä?

Jos katson peiliin, en näe ihmistä, jona itseäni haluaisin pitää. Omaan huonon itsetunnon ja sitä kautta löydän vain virheitä itsestäni ja kehostani. En pidä kasvoista, en kehostani. Pelkään että penikseni on aivan liian pieni ja sitä, että vaikka en ole sairaanloisen hoikka, ei minussa ole sitä miehisyyttä, kemutta ja voimaa, jota moni hakee. Tunnen olevani vastakohta kaikelle, mitä homomiehet hakevat, minkälaista seuraa he kaipaavat. Olen useasti juossut pakoon, jos olen joutunut tilanteeseen, jossa pitäisi raottaa omaa minuuttani. Näyttää, kuka oikeasti olen. Onko normaalia tuntea omasta kehostaan häpeää, vaikka minusta on useasti kiinnostuttu. Vaikka minulla olisikin ollut naisia (se oli sitä nuoruutta, feikkiä) ja he olisivat olleet ihan oikeasti mnusta kiinnostuneita.

Luonteeltani olen juuri sellainen kuin tunnen olevani. Jotenkaan en löydä yhteyttä peilin minääni ja henkiseen itseeni. Olen eläinrakas ja otan aina toiset ensin huomioon. Jos minulta pyydetään uhraamaan oma elämäni jonkun puolesta voisin väittää niin tekeväni. Minulle on siis tärkeää, että ihmiset ympärilläni voivat hyvin. Kun voin pahoin en näytä sitä, pidän kovan kuoren ja pelkään kovasti näyttää mitä sen kuoren alta löytyy. Enkä ole sitä kenellekkään paljastanut. Mutta se, että peitän itseni tuhoaa hiljaa minua. Se hajoittaa minua pieniin osiin ja siksi ( voi miksi..) en ole enää nauranut. En hymyillyt vain siksi, että olen ollut onnellinen. Minua ei tunne kukaan, silti usein syytän ihmisiä siitä, että he eivät osaa auttaa minua.

Eilen yöllä, poltin tupakkaa takapihalla vain takki päälläni ja katsoin ylös tähtiin. Kuulin kuinka pakkanen mursi hentoja oksia ja kuinka kaukaisuudesta katautui moottorin hurina. Sinä hetkenä tunsin itseni jotenkin niin pieneksi ja vähäpätöiseksi. Tunsin itseni jotekin enemmän surullisemmaksi kuin koskaan ennen. Tajusin, että vain minä voin enää pelastaa itseni ja vain hetken päästä tiedän, että se on liian myöhäistä. Tajusin, että elän käännekohdassa, jossa oikean tien löytää vain minä itse, ei kukaan muu. Tiesin silti, että minä en pysty, minulla ei ole voimaa kiivetä ylös kuopastani mutta silti tiesin, että minun olisi päätettävä mihin suuntaan haluan kävellä. Istuuduin penkille ja tunsin outoa rauhallisuutta, maa hiljeni ja vain tähdet valaisivat muuten niin tummaa metsää edessäni. Tuntui kuin olisin tehnyt päätöksen, ja vaikka en olisi, tiesin, että minä tiedän missä tilanteessa elämäni on. Tiesin, että jossakin vaiheessa löydän itseni siitä pisteestä, josta kävelen sille polulle, joka silloin tuntuu oikealta. Joskus vääräkin tie saattaa olla se oikea. Joskus ei.

Minuus ja oman itsensä hyväksyminen ei heikolle ihmiselle ole helppoa. Varsinkaan silloin kun ei ole olkapäätä johon itkeä, johon nauraa tai ihmistä jolta kysyä. Joka auttaa juuri sinä hetkenä kun sitä tarvitsee eniten. Toivoisin, että kun minuun pitää tietää oma suuntani olisin silloin valmis hyväksymään itseni ja sen mihin matkani jatkuu. Silloin toivon, että olisin tarpeeksi rohkea ottamaan sen askeleen, vaikka joutuisin raottamaan minua itseäni. Näyttämään kuka minä oikeasti olen.

Sinä päivänä kuin synnyin..

..Satoi vettä. En tiedä, äiti lisäsi, mutta luulen, että taivas suri kun sinut menetti. Olin viaton ja ennakkoluuloton, rakastin kaikkea, mikä vain liikkui tai piti ääntä. Murehtimatta huomista -- ajattelematta eilistä. Kasvoin ja täytin vuoden, toisenkin ja kohta menin ala-asteelle. Juoksin ja nauroin vailla surua tai ikävää, en edes tiennyt mitä viha ja rakkaus olivat. Nyt ovat arvet jättäneet jälkensä ja tiedän, mitä suru ja viha, rakkaus ja onnelisuus ovat. Nyt murehdin huomista ja itken eilistä. Joku sanoi, että elämä eletään vain yhden kerran. Joskus ajattelen että kertakin on liikaa. Voisinpa palata siihen päivään, kun vielä satoi, enkä katsonut ulos murehtiakseni huonoa säätä, vaan nauroin viatonta naurua. Voisinpa vain palata juuri siihen päivään. Äiti auta!

Nousee päivä. Laskee päivä..

Olen miettinyt, että kun elää omassa haavemaailmassa liian kauan, onko mahdollista, että sinne jää elämään. Ei osaisikaan palata todellisuuteen vaan uskoisi vain siihen mikä ei enää ole totta. Olen 25 -vuotias nuori mies, joku sanoo elämä edessä, itsestä tuntuu, että kaikki on jo jäänyt taakse, mutta en ole vielä omasta mielesäni saavuttanut mitään. Jos katson todistuksiani, olen elänyt, mutta jos katson sydämeeni en ole saavuttanut sitä mitä kehoni kaipaa. Joskus mietin hiljaa itsekseni onko maailmassa ihmisiä, jotka eivät koskaan löydä todellista rakkautta. Vai olenko yksin näiden surujeni kanssa? Jos kysyn tämän kysymyksen, ihan keneltä tahansa, tiedän saavani vastauksen, että odota vain. Kyllä sinä löydät sen sinulle tarkoitetun. Mutta entä jos en löydäkään? En tiedä onko normaalia pelätä näin paljon. Olenko liian ujo tehdäkseni tilanteelleni jotakin. Tiedän, että saisin surra vasta sitten kun huomaan, että vaikka kuinka yritän niin olen yhä yksin. Tiedän, että silloin voin surra.

Vuosi taakse päin ja tuntemukseni olivat aivan erilaiset. En miettinyt suhdetta tai kaivannut rakkautta. Juoksin elämäntietä eteen päin ja tein mitä halusin. En tiedä mitä tapahtui siinä välissä kun olin vapaa ja kun aloin kaipaamaan jotakin suurempaa ja pysyvämpää. Voi olla, että kun muu elämäni on niin sekaisin haluaisin jakaa sen jonkun kanssa. En osaa sanoa, voisinko oikeasti rakastaa ketään, enkä tiedä voisinko olla jonkun kanssa. Mutta silti, joka ilta kun käperryn alasti peiton alle ja koskettelen itseäni toivon niin lujaa, että olisit siinä. Että kosketuksesi olisi sinun ja se, että halaisit minua ja kuiskaisisit korvaani lempeitä sanoja. Joka ilta. Herään silti yksin ja jotenkin minun on vain niin kylmä. Jotenkin seinät eivät kuiskaa enää ja tunnen olevani niin yksin.

Toivon vain, että joku aamu kun herään, olet siinä. Nukut lempeästi ja kun avaat silmäsi hymyilet. Ja minä hymyilen sinulle. Toivon niin kovasti!

Shelter (2007)

Shelter (2007) kertoo kahdesta lapsuuden kaverista, jotka pitkän ajan jälkeen tapaavat sattumalta toisensa. Toinen avoimesti homo, toinen seurestelee naisen kanssa. Elokuvan edetessä huomaa molemmat tuntevansa jotakin suurempaa toisiaan kohtaan. Toiselle jotakin uutta, toiselle tunteet ovat tuttuja.

Koskettava tarina kahden ystävyksen matkasta kaveruudesta rakkauteen ja kaikkiin niihin tunteisiin ja pelkoihin, jota tämä rakkaus, miehen kanssa, tuo tullessaan. Koskettava tarina toisen rankasta elämästä köyhyydessä ja elämän vastoinkäymisistä kun toinen taas hyvin menestynyt. Silti rakkaus voittaa ja yksi niistä elokuvista, joiden loppu on erittäin koskettava.

Elokuva kuluu ehdottomasti yhteen parhaimpiin näkemiin leffoihin, ei genrensä takia, vaan juonen sekä näyttelijöiden sekä koko tarinan takia. Suosittlen tätä elokuvaa jokaiselle, jotka ovat hulluina rakkauselokuviin, vaikka ihan suoraan en kyseiseen genreen tätä laittaisikaan. Omakohtaisiin mieltymyksiin ei kuulu rakkautta käsittelevät elokuvat, mutta ehkä kyseinen elokuva kosketti omaa minääni niin syvältä, että voin kirkkain silmin suositella tätä jokaiselle, jotka ehkä ovat epävarmoja itsestään tai muuten kaipaavat uppoutuista salaiseen elämään ja löytää uskoa myös omalle kohdalle.

Get Real (1998)

Get Real (1998) elokuva kertoo kahdesta brittikoulussa opiskelevasta pojasta, jotka salaa rakastuvat toisiinsa. Elokuva kertoo vaikeuksista olla homo ja siitä, kuinka vaikea on rakastua koulun ehkä suosituimpaan poikaan, joka ei vielä ymmärrä miksi hän kokee tuntevansa sellaisia tunteita ei naisia, vaan miehiä kohtaan. Get Real on mielestäni koskettava elokuva, joka lievällä huumorilla maustettuna antaa loistavan elokuvakokemuksen oli seksuaalinen suntautuminen mikä tahansa. Elokuva käsittelee kahden nuoren ihmisen tunteita ja sitä, mitä tapahtuu kun huomaa olevansa homo perinteisessä, tiukassa brittikulttuurissa. Näihin tunteisiin, pettymyksiin ja vaikeuksiin on helppo samaistua, vaikka tosimaailman ihmissuhdesotkut eivät aina mene niin kuin ne elokuvasssa on kuvattu. Silti suosittelen jokaista katsomaan elokuvaa ja ymmärtämään, miten vaikea on olla erilainen sellaisessa yhteiskunnassa, jossa arvoihin ei kuulu poikkeavuudet. Elokuva jätti minulle toisaalta hyvän mielen ja uskon, että ehkä jokainen meistä voi kokea tälläisiä tunteita ja löytää rinnalleen miehen, vaikka se aluksi ei näyttäisikään todelliselta.

Get Real on yksi niistä elokuvista, joita voin suositella katsottavaksi. Se ei ole yliampuva homoelokuva eikä kärjistä elämän vaikeuksia tai onnistumisia vaan ottaa realistisen kannan homojen elämään ja niiden haasteisiin, joita kohtaamme päivittäin.

" School's out, so is Steven Carter!
A tenderly romantic coming-of-age story as two boys in a British school fall in love. "

Vedenpinnan alla..

Tuntuu kuin eläisin itsekin vedenpinnan alla. Koitan hengittää, mutta en saa happea. Koitan itkeä, mutta kukaan ei näe kyyneleitäni. Juoksen niin kovaa, kuin jaloistani pääsen, mutta silti löydän itseni samasta paikasta. Puhun, mutta kukaan ei kuule sanojani, ei kuule avunhuutojani. Pelkään kuollakseni kun vajoan yhä alemmas kohti pimeää pohjaa. Kohti tuntematonta, ja tiedän että olen yksin. Koitan uida kohti vedenpintaa, joka enää himmeänä näkyy yläpuolellani, ja vaikka kuinka koitan pimeä ympäröi minut yhä tiukemmin syleilyynsä. Suljen silmäni ja tunnen kuinka vesi ja syvyys ottaa minut syleilyynsä enkä usko enää pääseväni sen otteesta. Annan sen rutistaa minua yhä lujempaa kunnes en tunne enää mitään. Vain kylmyys ja vesi muistuttavat minua hetken että olen elossa. Ei jää minusta muuta kuin muisto syvään veteen.


On hetkiä kun kaikki tuntuu liukuvan ohi. Tää päivä tuntuu olevan yksi niistä monista, kun kehosta katoaa kaikki voima. Oon useasti miettinyt, jos katoaisin. Häpyisin vain ja jättäisin kaiken taakseni. Tuntuu, että ystävät ja kaveritkin vain katoaa ympäriltä. Tai sitten ne puhuu vain omasta elämästään. Mä haluaisin puhua jollekin. Mutta musta ei oo miestä siihen. Sanotaan, että jossakin vaiheessa ihminen ei vaan kestä sitä pahan olon määrää, jonka se pitää sisällään. Musta tuntuu nyt, että oon saavuttanut sen pisteen. En oo nukkunut moneen yöhön kunnolla. Ja jos olen nukahtanut mä näen sellaisia unia, jotka ihan varmasti kertoo mun ahdistuksesta. Olen aina pitänyt itseäni tosi vahvana ihmisenä, sellasena joka jaksaa pyrkiä eteen päin vaikka olisikin vaikeeta. Ja olenkin ollut sellanen. Mä en oo koskaan saanut apua, enkä ole sitä pyytänyt. Mä olen kuunnellut ja puhunut, mä olen auttanut muita, vaikka itellä on ollut niin vaikeeta. Oon huomannut, että mä en enää jaksa kuunnella, edes niitä hyviä ystäviä. Mä edes jaksa hymyillä heille, en vastata puhelimeen, vaikka ne soittaisi. Ja mä tiedän, että hukkaan ne ihan kohta. Illat mä tuijotan kattoa ja itken. Tuntuu vaan niin pahalta. Oon yleensä löytänyt jonkun asian mun elämästä, jonka takia olen jaksanut yrittää, mutta jotenkin mä en enää löydä sitä ja se tekee musta niin heikon. Ei ole päiviä ettenkö itkisi, ei ole päivää jolloin olisin vilpittömästi nauranut. Mä en muista koska viimeksi olisin ollut iloinen. En muista. Ja jotenkin mä tiedän sisimmässä sen, että mä en selviä yksin tän yli. Mä jotekin tunnen sen, et elän veitsen terällä. Ja mulle ei ole mitään tietoa, mihin suuntaan mun pitäisi lähteä, et mä löytäisin taas sen oikeen polun, jossa vielä vuosi sitten kävelin. Mä oon niin hukassa. Jos mun elämässä ei olisi kahta asiaa, mä luovuttaisin. Mut ne kaksi on mulle niin tärkeitä, että mä en voi vaan jättää niitä. Mä en oo kusipää, enkä ajattele vain itteäni, vaikka ehkä jo pitäisi. Mut jos mulla ei olisi niitä ni mä ihan varmasti luovuttaisin. Ja siksi toivon, et ne asiat ei katoo mun elämästä. Se murskaisi mut jos niin kävisi. Se olisi se viimeinen naula mun arkkuun.

Mä en tiedä onko tää kaikki vaan sekottanut mun pään ja mä uskon, et jos saisin otettua itteäni niskasta kiinni mä voisin löytää ehkä elämälleni suunnan. Mut siinä vaiheessa kun tajuu olevansa niin syvällä ettei pääse enää ylös on helpompi antaa periksi. Ja jotenkin musta tuntuu et oon ihan niin pohjalla kuin vaan voi olla. Mä voin fyysisesti huonosti ja henkisesti mä oon niin rikki. Miksi joku ei voi vaan tulla ja auttaa mua. Ehkä mä osaan vaan niin hyvin näytellä ja salata et kukaan ei tajua, ja silti jotenkin salaa mä koitan sitä kaikille kertoa. Ehkä oon tyhmä enkä itse tajua, ettei kukaan ymmärrä mua. Et mä en anna kenenkään ymmärtää ja silti mä vihaan salaa kaikkia vain siksi, että ne ei auta mua.

Helvetti ku ei jaksais. En vaan enää näe, miksi elämä on elämisen arvoista. Mä oon hukannut sen.

Se oli niin lähellä..

Hui, meinasin paljastaa itseni yhdelle hyvälle kaverille (nainen), mutta taisin perääntyä. Olin sopivasti humalassa ja ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Luulen että en kertonut mutta perhana kun en muista. Muistan vain miettineeni, että pakko kertoa jollekin ja naps, ei mitään muistikuvaa. Mutta tänään hänet näin eikä hän asiasta maininnut tai käyttäytynyt miten poikkeuksellisest. Mutta silti, en muista kerroinko.

Tää on hieman kaksipiippuinen asia. Toisaalta toivon, että olisin kertonut, vaikka kännissäkin, mutta toisaalta luojan kiitos en (toivottavasti) kertonut. Ehkä on parempi odottaa sitä selvää hetkeä, eikä mitään kännistä jorinaa jostakin jollekin kun kaikki ei ole itellekkään selvää.

Pelottaa vaan, koska sitä oikeasti möläyttää jotakin alkoholin vaikutuksen alaisena. Kännissä tulee vaan nää fiilikset niin vahvana. Sillon on kaikki vaan niin helpompaa. Ei tietysti niin helppoa että alkoholistiksi ryhtyisin.. Mutta silti!

Microphone - Darin..

Mietteitä ohjelmista..

Rupesin eilen illalla oikein miettimään tv-sarjoja katsoessani Miehen puolikkaat -sarjaa. (Osaksi Charlie Sheen takia..) Mitkä sarjat ovat olleet itselle "tärkeitä", joita on aktiivisesti tullut katsottua. Mieleen muistui Oz- Kylmä Rinki -sarja jota uskollisesti tuli iltaisin katsottua, osaksi hyvän formaatin takia ja osaksi totta kai puolialastomien miehien ja homojen takia. En väitä etteikö joskus ole tullut fantasioitua juuri tuollaisesta ympäristöstä, jossa vartija sulkee miehen selliinsä ja... Muistan ihailleeni näyttelijä Christopher Peter Melonia, joka sai jo silloisen nuoren pojan sydämen pomppailemaan varsinkin useiden eroottisten kohtausten miesten kanssa. Sarjanakin totta kai pidin kyseisestä ohjelmasta, joka valitettavasti lopetettiin 6. tuotantokauden jälkeen. Muista en näytettiinkö jokainen sarja Suomessa, mutta sen muistan, että illan kohokohta sarja oli.

Toinen ehdoton suosikkisarja on Supernatural. Tämä sekä ohjelman että näyttelijöiden takia. Ehdoton suosikkisarjoihin kuuluva ja yksi ehkä komeimmista miehistä, Jensen Ackles, tähdittämä pätkä jaksaa kiinnostaa yhä. Jared Padaleckis kanssanäyttelijänä täydensi sarjan niin mielenkiintoiseksi että katsottavaksi. Silti kumpikaan näyttelijöistä ei ollut minulle sellainen kundi, jonka kanssa haluaisin viettää Rest of my life. En valehtele, vierestä voisin herätä useamminkin, mutta tiedän itseni ja tiedän mitä haluan. Silti edelleen seuraan sarjaa ja haaveilen, niin kuin moni muukin. Minä toisesta syystä ja toiset toisista syistä.

Tv -sarja Heroes oli yksi sarjoista, joka jaksoi kiinnostaa mielenkiintoisen näyttelijäkaartin takia. Suosikiksi nousi Zachary Quinto, joka oli monien päiväunien kohde ja yöllisten ajatusten kuva ja rakkaus. En tiedä mikä miehestä tekee niin haluttavan, mutta pakko tunnustaa, että tämä mies on yksi monista, jota olen joskus "melkein oikeasti" halunnut. No en mitenkään sairaanloisesti, mutta usein toivonut tapaavani juuri tämännäköisen miehen. Näin sivulauseena pitää mainita, että ulkonäkö ei ole minulle se tärkein, ei missään nimessä, mutta nyt kun puhutaan ihmisistä, joita en voi koskaan saada keskitytään vain tuohon silmäniloa tuovaan kuoreen. Luulen että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja edelleen tämän miehen nimi ja olemus saa sydämen pomppailemaan. Heroes ei sarjana minua sytytä, mutta myös muiden miesnäyttelijöiden takia sarjaa tuli katsottua aktiivisesti.

Sitten ehkä aivan eri kastiin kuuluva sarja Deadwood. Damn. Nyt on pakko tunnustaa, että en osaa sanoa mikä sarjasta teki hyvän. Pidin tästä HBO tuottamasta sarjasta ihan älyttömästi. Juoni, näyttelijät ja tapahtumat kiinnostivat. Nyt joku saattaisi ajatella, että kuljen tetsoni päässä, hyppään hevosen selkään ja ratsastan auringonlaskuun, mutta ei. En ole Villin  Lännen fani, mutta silti tämä karu sarja rankkoine kohtauksineen ja ihmisten julmuus kiinnosti. Totta kai tästäkin sarjasta löytyi se ehdoton suosikki. Tummine viiksineen ja kunniallisella ajatusmaailman omaava näyttelijä  Timothy Olyphant hurmasi minut täydellisesti. Sarja sinänsä oli aika outo, mutta ehkä siitä syystä se herätti kiinnostukseni. Deadwood on yksi sarjoista, joista olisin toivonut vielä muutaman tuotantokauden lisää.

Unelmia tv-ruudussa

Yksinäisen paras ystävä, televisio, on täynnä hyviä ja huonoja ohjelmia. Nyt kun tuli katsottua tuota sokkokokkia silmään pisti päivän kokki Tommi Tuominen. Siinä on ehkä sellainen kundi jonka vierestä olisi erittäin miellyttävä herätä. Pieni ärrävikaisuuskin on vain ihana ominaisuus, joka täydentää ehkä täydellistä pakkausta. Välillä ei tule ohjelman katsomisestakaan mitään kun haaveilee aivan omiaan.

Voi Tommi miksi et ole vielä vierelläni?



Tämä vain yksi monista ohjelmista, joista löytyy enemmän silmäniloa kuin älyllistä sisältöä.

Alla jalkojeni meri tumma laineita liikuttaa..

Seison kotisataman laiturilla ihaillen auringonlaskua meren laineiden yllä. Piilottaa kohta meri auringon alleen, syvyyksiin hukuttaa. Mietin hiljaa minne katoaa valo, mihin häviää päivät. Haluaisin tietää, mitä meri kuiskaa, mitä se piilottaa alleen laineiden tummien. Nostan purjeet ja lähden etsimään vastauksia, kuntelemaan kuinka meri kuiskaa nimeäni. Seuraan aurinkoa niin pitkälle kuin ehdin. Niin pitkälle kunnes päivä muuttuu yöksi, aurinko kuuhun. Ei näytä valo enää tietäni, seuraan tähtiä. Laskevan auringon viimeinen välähdys laineiden yllä värjää veden vihreäksi kunnes yö kaappaa kaiken valon. Nostan purjeet yhä ylemmäs ja kiihdytän vauhtiani, en halua hukata aikaa, en aurinkoa. Vastoin tahtoani meri nostaa aaltoja, laineet lyövät kuohupäisinä veneen laitaa. Se koittaa hidastaa matkaani, mutta en anna itselleni, en merelle periksi. Seilaan läpi yön, seuraan tähtiä ja ihailen kuuta, joka kainolla valolla, kuin häpeillen, valaisee tietäni tuntemattomaan. Kuljettaa meri minut yhä kauemmas kotia, niin kauas ettei korkean majakan toivonvalo edes tavoita minua, vaan ehtii hukkua matkalla meren aaltojen alle. Tuhansien vuosien haaksirikot ja kuolemat tuntuvat todellisilta. Tuntuu kuin sata merimiestä kutsuisi minua ja kurkistan laidan yli tummaan veteen näkemättä mitään. Vain heijastuva tähtitaivas luo merenpohjan ylle vedenpinnan. Kuin miljoona meritähteä uisi lähellä pintaa. Upotan käteni ja koitan saada käteeni yhden niistä tähdistä. Jää jäljelle vain rikkoontunut peilipinta, nostan käteni ja tunnen kuinka tuuli puhaltaa purjeiden läpi. Tuntuu kuin vaeltaisin yksin läpi tuntemattoman, läpi pimeän unen, jossa toivo, usko ja rakkaus eivät minua herätä, jossa suru ja ikävä ei ole enää todellisuutta.

Monta pitkää mailia, yhtä monta pitkää tuntia seilaan ja näen aamun sarastavan. Jään tuijottamaan ulappaa ja odotan. Odotan auringon ensimmäistä sädettä, ensimmäistä pilkahdusta. Aika tuntuu pysähtyvän paikoilleen, kuin sadussa kaikki pysähtyy ja olen siinä. Vain hetki näen ne värit, jotka tunteja sitten hukkasin merelle. Oransseja ja punaista, keltaista ja kultaa. Kuin tähdet yössä tuhatkertaisena. Tunne ja lämpö joka minut valtaa on sanoinkuvaamatonta. Katoaa kylmä, katoaa kaikki paha. Vain minä ja meri, joka satamassa kuiskasi nimeäni. Niin yksin. Mutta silti niin onnellinen.

Matkani jatkuu kohti ääretöntä, kohti menneisyyttä ja tätä hetkeä. On purjeeni jo ylhäällä. Seilaan ja meri minua keinuttaa. Löysin auringon, mutta en halua lopettaa. Haluan jatkaa matkaani. Haluan nähdä maailman laidan ja mitä on sen jälkeen. Voin vain kuvitella sitä tunnetta, kun putoaa vesi alas kaukaisuuteen. Pudistan vedet hiuksistani ja seilaan. Yhä kauemmas kotoa, yhä lähemmäs tuntematonta. En tiedämitä haen, mitä etsin, mutta silti tuntuu, että edessäni on jotain mitä hukkasin vuosia sitten. Hiljenee meri ja laskee aallot. Ei puhalla tuuli, edes pieni vire paina purjeitani, jotka levottomana makaavat maston päällä. Tuntuu kuin kaikki liikkuisi ympärilläni vauhdilla vaikka tiedän olevani paikallani. En liiku, ei kuiskaa meri, ei loista yön tähdet veden pinnalla. Vain lasipintainen meri ja aurinko pitävät minut tudellisuudessa. Niin hiljaista. Niin surullista.

Rikkoo hiljaisuuden kuohunta, joka kaukaa kantautuu. En tiedä missä olen, mikä edessäni minua kutsuu. Nostaa kuohunta ääntään jossain kaukaisuudessa. En tiedä olenko löytänyt maailman laidan vai olenko vain eksynyt yksinäisyyteen, jossa meri minut sekoittaa äänillään. Odotan paikallani, lasken purjeeni. Vetää vesi minua eteen päin. Kuin pieni ja hento virta kuljettaisi minua kohti ulapan tyhjyyttä. Suljen silmäni. En avaa niitä enää vaan hukun. Viimeinen hengenveto. En tunne pelkoa tai surua, vihdoin olen onnellinen. Vihdoin löysin maailman laidan. Peittää minut kuohunta ja meri, peittää ne minut alleen tyhjyyteen. Vain tähdet öisin näyttävät tietäni, kun pimeässä seilaan läpi mustan yön. Olen historiaa. Historiaa, jota ikinä ei kirjoitettu, ei puhuttu. Ei muistettu eikä kaivattu.

Syksy..

Hassua, kun toiset masentuvat syksyn pimeydestä, mutta itse saan ehkä enemmän virtaa näistä synkistä syysilloista kuin kesän kuumista iltapäivistä. Ehkä kynttilänvalo, hyvä kirja tai kahvilan kuuman kahvikupin äärellä ihmisiä ihmetellen sydän lyö tyhjää ja antaa itselle anteeksi paljon asioita. En tunne masennusta, en surua, vaikka pimeys peittää elämän alleen jo keskipäivän tienoilla. Olen ehkä synkkä ihminen, mutta silti näen valon pimeässä. Vaikka en näe valoa omassa elämässäni, tuo sateinen syysilta jotekin lohtua murheelliseen elämääni. Voisin elää pimeää syksyä läpi vuoden, vai voisinko? Ehkä osaankin nauttia näistä illoista vain siksi, että niitä ei ole liikaa. Ehkä siksi, että niitä kaipaan kevään ja kesän aikana niin paljon, että kun ne päivät saapuvat sydämeni on sulaa vahaa ja herkistyn.

Uniklubi - Kukka



Pohjalla kun itsensä löytää
Silmäni kauneutta ei nää
Kun sä seisot kuolleessa pisteessä

Menettää sen viimeisen toivon
Tuntuu kuin surulle sanoisi tahdon
Ja valo löytyy viime hetkillä

Niin kun me puhjettiin kukkaan
Ensi hetkillä
Eikä me kuihduttu koskaan
Pimeyden keskellä
Sulje sun silmät
Anna mun kantaa sut pois
Sulje silmät
Anna mun kantaa sut pois

Pimeyteen ei tieni viekään
Niin kai se on jos kaltaisen löytää
Ja nyt sä seisot minun vierellä

Kun me puhjettiin kukkaan
Ensi hetkillä
Eikä me kuihduttu koskaan
Pimeyden keskellä
Sulje sun silmät
Anna mun kantaa sut pois
Sulje silmät
Anna mun kantaa sut pois

(c) http://www.youtube.com/watch?v=pRYBi3aFl9A

Airplanes in the night sky..

" Can we pretend that airplanes

In the night sky

Are like shooting stars

I could really use a wish right now..

Can we pretend that airplanes

In the night sky

Are like shooting stars

I could really use a wish right now.."

http://youtu.be/kn6-c223DUU

kasvu-unia..

Nukuin pitkää unta haaveillen tuulisista vuorista ja surullisista, sinisistä meristä. Nukuin ja uneksin sinusta ja minusta, rannoista. Haaveilin jalkojen alla pehmeän hiekan hennosta kosketuksesta. Tunsin surua ja iloa. Itkin ja nauroin, jäin kaipaamaan sinua. Heräsin hikisenä unesta. En tiennyt missä olin ja mihin olin menossa. Linja-auto vilkutti viimeiselle pysäkille. Hyppäsin ulos ja nostin huppuni pääni päälle pitääkseen sateen poissa hiuksistani, kuivasin naamani ja kävelin kohti harmaata betonitaivasta. Ohi ajavien autojen ääni sulki mieleni syvyyksiin, ohi kävelevien ihmisten katseet laittoivat minut pakenemaan. Vain kylmä asfaltti jalkojeni alla näytti tietä kohti määränpäätäni. Hapuillen laitoin kylmät sormeni, heikot ja voimattomat taskuuni etsien avaimia. Tuuli puhalsi läpi ohuen takkini, jonka aamulla olin unisilla silmillä naulakon kahvasta löytänyt. Se ei ollut minun, en ollut varma kenen, en edes ollut varma mistä olin herännyt ja kenen vierestä. En halunnut katsoa, vain pukea nopeasti ja lähteä. Hiljainen rappukäytävä kuiskasi nimeäni. Epäkuntoinen hissi ei pitänyt hurinaa, niin kuin se normaalisti teki. Korkeat kiviportaat johdattivat minut ylimpään kerrokseen, luokse oven, jossa luki nimeni. Hiljaa häpeillen avasin sen ja menin sisälle pimeään, kolkon yksinäiseen yksiööni.Tunsin taas olevani oman elämäni vankina. Vankina tässä pienessä yksiössä, johon en itseäni vielä vuosia sitten osannut kuvailla. En osannut piirtää edes suruani tai pelkojani,  elämääni tässä betonitaivaan alla murheellisten laulujen maahan. Oli ilta ja auringon viimeiset säteet piirsivät kyyneliä makuuhuoneen seinään oranssien ja punaisten värien ympärille. Vain hetken välähdys ja se oli poissa. Raskas yö painoi hahmollaan asuntoni pintoja, olin sokea ja kuuro, olin niin väsynyt. Vain pieni televisio piti minut hereillä hiljaisella surinallaan. Silmäni katsoi sitä, ajatukseni harhailivat jossakin aivan muualla. En muista mitä ajattelin, en tiennyt varmaan mitä edes ajatella. Suljin silmäni ja nukahdin. Raskaan hengityksen vaimea ääni oli ainoa merkki elämästä tässä yksinäisessä ja kylmässä asunnossa. Tässä pienessä ja kolkossa asunnossa alla synkän betonitaivaan.

kaivonkansi raollaan..

Tänään vietiin pohja, suunta elämältä. Se viimeinen toivo, elämän ilo. Viha ja suru painaa päätä, ei jaksa enää yrittää. Kaikkensa antoi hän, mutta mitään ei saanut. Ei auttanut huuto, ei avunpyyntö. Vain ikävä ja viha jäi huutamaan hänen viimeiseen kirjeeseen.

Elämä potkii tänään, voisin luovuttaa, mutta silti jatkan. Tänään vietiin kaikki, vietiin se viimeinen mahdollisuus onnistua. Ja ihan oikeasti. Se viimeinen. Se asia, jonka edestä jaksoin yrittää. Nyt ei ole sitäkään. Hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin, koska tiesin, että enää ei ole edes toivoa. Vapauttava fiilis ja lupa antaa periksi. Kun olet pohjalla ja jaloissasi on taakka mitä et jaksa kantaa, miten pääset ylös juoksuhiekasta ilman hukkumatta. Kuka voisi auttaa?

Tunteja jo valveilla, tunteja silti edessä..

Väsynyt, mutta onnellinen. Näin sanoi joku television ohjelmassa. Väsynyt - Check. Vielä pitäs jaksaa muutama tunti, että kotiin, ehkä muutaman tunnin päiväunet ja matka jatkuu. Jotenkin odottaa jo nukkumista, vaikka yleensä nukkuminen tarkoittaa heräämistä, herääminen uutta päivää. Uusi päivä, No thank you!

Viikonlopun ohjelmat sentään tiedossa. Hauskaa, toivottavati suunnitelmat pysyvät. Tää viikonloppu on tarkoitettu nollaamiseen, unohtamiseen ja murheiden taakse jättämiseen. Äitini sanoisi aivan varmasti "minkä taakseen jättää sen ja bla bla bla.." silti päätin ottaa stressittömän vaihtoehdon ja murehtia sitten urakalla taas ensiviikon aikana. Jebou, niin kuin ne sanovat.

Enempää ei jaksa kirjoittaa, ei tunnu edes siltä, että haluisi. ihme.. Ensiviikolla sitten sitä vuodatusta :)

Toivotan kaikille arjen sankareille mahtavaa ja tapahtumarikasta viikonloppua.. Kotia kohti tieni käy siis, Hii´o´Hoi!

Hömppäohjelmien valtias..

Kirjoitetaan välillä muusta kuin minusta. Rupesi ihan itseä ärsyttämään tuo oma valitus (jota teen nytkin parhaillaan..). Se on jalo taito, jonka liian moni osaa.. Silti..

Eilen seuratessa Big Brotheria rupesin pohtimaan, minkälaiset ihmiset jäävät jumittamaan television ääreen tuollaisten ohjelmien pariin. No siis tunnustan, että itsekin katson kyseistä ohjelmaa, ennustan että jatkossakin sitä seuraan ja tiedän, että pahempaa on luvassa. Vai miten se menikään. Ennen olen ollutkin median vanki, illat katsonut teeveetä, jos sieltä ei ole tullut mitään, surffannut sähköisten aaltojen päällä aina yön pikku tunneille. No nyt tein parannuksen, tai minä en tehnyt vaan tietokoneeni teki. Se meni rikki, poikki ja katki enkä ole nyt kuukauteen kotona konetta käyttänyt. En ole edes etsinyt mitään vara-/tilapäiskonetta ja jotenkin olo tuntuu vapaammalta. Ilta ei mene tv- tai tietokoneen ruutua tuijottaen vaan olen oikeasti saanut jotakin hyödyllistä aikaan. Olen siivonnut, hoitanut omaa loukkua. Olen tehnyt ruokaa ja käynyt lenkillä. Jotenkin on vaan parempi olo, koska töissä pääsen nettiin sen verran kun sinne ihan oikeasti pitää päästä. Mulle on ihan sama onko facebookin tilapäivitys ajantasalla tai onko myspace:iin tullut uusia seinätekstejä. What ever..  En tiedä pitäisikö kaataa television sisään vettä, ihan vahingossa.. Pääsisi siitäkin riesasta. Se on töiden jälkeen vaan niin helppoa lösähtää koko perseellä sohvalle ja pää tyhjänä töllöttää televisiota, liian helppo vaihtoehto. Toisaalta diggaan katsoa leffoja tosi paljon, joten emmä viitti ihan uloskaan toosaa heittää, mut jos nappais antennijohdon ja piilottaisi. Oooh, samoin krapula-aamuna elää Homer Simpsonin elämää, parasta ikinä. Voisin elää sellasta elämää kun Homer. Se on varmaan kaikista "ihmisistä" ainoo, jonka housuihin haluisin astua. Siis ei kirjaimellisesti, se on sentää piirroshahmo enkä minäkään ihan sekaisin vielä ole. En en.. Mutta emmä tiedä, jos oikeen miettii niin tv:stä ei ole minulle mitään hyötyä. Mä en katso edes uutisia, ne tulee duunissa luettua koneelta. Ja yleensä tuo riemurasia pitää mut hereille aina yöhön asti ja silti on pakko katsoa vielä se seuraava sarja tai mikä ikinä se onkaan. Ihan pakko, välillä jopa seurata mitä ne myy tv-shopissa. En todellakaan katso missään ostohimoissa, pikemminkin naureskelen ja ihmettelen millaset ihmiset sieltä tilaa. Jebou! Niin ku ne taitaa jossakin sarjassa sanoa.. Ärsyttää sekin..

Loppu viikko onkin sit kiireistä, ihan mukavaa aikaa. Ei tarvii hirveesti mitään miettiä. Okei, kuullostaa ihan siltä ku olisin menossa lataamoon, mut en sentään vielä. Kai sekin aika jossakin vaiheessa tulee vastaan, mut ei kai ihan vielä.

Viimenen avautuminen.. Tai ei viimenen mut.. Pakko sanoa, että jotkut ihmiet on vaan niin perseestä. Oma napa vittu.. Ärsyttää kuinka yksi puhelu voi pilata koko päivän. Ihan sama, mutta ku pitää vielä mielistellä. Olla niin imelää, ettei vaan vahingossa sano väärää sanaa. Ärsyttävää! Helvetti ku ärsyttääkin taas. Kiitos ihmiskunta ja ne vitun ihmiset joiden oma napa kiertää koko universumia.

A lifetime to share..

No words could ever tell you,
No action could express
The way I feel about you,
With you, my life is blessed.

You're the light in my tunnel.
You are my pot of gold.
You are the strength that gets me through
When despair has taken hold.

 

You're my once in a lifetime.
You make my life complete.
You are my blue ribbon
In the shadow of defeat.

There's nothing I could ever say,
And nothing I could do
To let you know just how much
Love is in my heart for you.

 

© Denese H. Boyett

Rankkaa.. Päivä syyssateiden keskellä..

Jotenkin ajatteli, että päivästä voisi tulla hyvä, mutta toisin kävi. Ehkä huonon päivä pitkään aikaan. Piti laittaa kädet pään ympärille vain toivoakseen, että aivot eivät sinkoudu korvien kautta ulos avaruuteen. Hui, joskus itseäkin pelottaa kuinka paljon sitä pieni ihmismieli kestääkään. Jotenkin elää aivan kuin veitsenterällä. Pelottaa sitä viimeistä lyöntiä, joka vie mukanaan niin minut kuin kaiken ympäriltäni. Toivottavasti huominen on parempi. Toivottavasti!

You are always living in your dreams..

Saahan sitä haaveilla. Tehdä maailmasta paremman paikan ja toivoa elävänsä pilvilinnojen alla. Katsella aina auringonnousua ja laskua, ihailla tähtitaivasta samalla kuin aurinko luo kauas sateenkaarta. Tarttua kädestä, hennosta, ja kantaa hänet kotiisi. Unohtaa maailman pahat, heittää kolikko toivomuslähteeseen ja poimia kevätkukkia koivumetsän lehdoilta. Itkeä ilosta ja nauraa. Tuntea kesätuulen puhaltavan hiuksien läpi, katsoa kuurankukkia ikkunasta keskikesän valossa. Rakastaa ilman epäluuloja, rakastaa ilman surua ja pelkoa. Katsoa perhosen lentoa läpi oranssien ruusutarhojen, poimia mansikoita autiolla saarella. Uskoa parempaan tulevaisuuteen ja onneen. Saahan sitä aina toivoa, elää unissasi. Silti nauttia tästä hetkestä ja todellisesta maailmasta. Haluta jotakin, mitä koskaan ei voi saada, tyytyä siihen joka on lähempänäkuin arvaatkaan. Haaveet on tehty haaveiltaviksi, elämä elettäväksi. Haaveilen komeasta miehestä  ( niin kuin alla ), mutta tahdon elää juuri sen aidon, oikean miehen, en haaveideni kanssa.

 

Taas uusi viikko ottaa vastaan..

Huomenta. Rauhallinen viikonloppu. Asioita tapahtui niin hyviä kuin ikäviä. Ei mitään niin ihmeellistä, muuta kuin pettymys yhteen kaveriin. Teki ilkeät. Eipä tainnut ajatella kuin itseään ja nyt vituttaa. Ei niin voi tehdä. Hmh. No jokainen tyylillään.

Toisaalta oli kiva nähdä vanhaa kaveria höpistä ja jutella. Puhua joutavia ja suunnitella tulevia. Se oli kivaa. Hieman kuin onni onnettomuudessa, en olisi varmaankaan viestittänyt jos toinen kaveri ei olisi ohareita tehnyt. Ärsyttää, mutta silti hymyilyttää.

Sunnuntai aamuna pienessä krapulassa. Polttelin tupakkaa, join kahvia ja istuin terassin oven suussa kippurassa. Hengitin, enkä murehtinut. Odotin, mutta en ajatellut. Päätin tehdä yksinäisyydelleni jotakin. En vielä tiedä mitä, olen niin hukassa. En tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa, en tiedä suuntaa enkä sävelmää. Mutta silti jotekin ajattelin, että yritän..

Samoin mulle on tullut fiilis, että voisin ihan hyvin kertoa, mikä tai kuka minä oikeasti olen. Tekisi niin paljon mieli kertoa ja saada tämä salaisuus pois minun sydämeltäni. Pelottaa mutta silti jotenkin tietäisin, ketkä oikeasti minusta välittää tälläisenä kuin olen. Mutta taidan olla vielä liian heikko. Minulle on opetettu, että kaikkea mitä haluaa ei saa. Pelkään, että minut tuomitaan ja että tärkeät ihmiset vain katoavat minun elämästäni. En tiedä onko he niin tärkeitä, jollei minua ymmärrä? Silti.. En tiedä kelle kertoa, kuka minut hyväksyisi ja ehkä olisi tukena. En edes tiedä miten kertoa? Sanoako vaan vai? hmmm...

Välillä tuntuu, että tämän asian kanssa olen täysin hukassa. Luen muiden kirjoituksia siitä elämästä, kun he elävät omaa elämäänsä. Heillä on oikeat ystävät ja mikä tärkeintä joku tärkeä ihminen elämässään, jota voivat rakastaa. En tiedä mikä minuun on mennyt. Onko se syksyn melankolisuus vai välinpitämättömyys muita kohtaan, mutta jotenkin aamuisin ja iltaisin olen miettinyt kuinka hienoa olisi jakaa ne hetket jonkun kanssa. Sen hetken juuri ennen kuin nukahdan ja hengitän, tai sen kun avaan silmäni enkä olisi yksin. Sen hetken kun nauran yksin tai sen kun itken. Jotenkin nyt vain kaipaan jotakuta elämääni jakamaan sen kanssani.

No pahinta on ensimmäiseksi löytää se ihminen. Olen ujo kuin mikä enkä edes tiedä mistä aloittaa. Olen epävarma ja huono itsetunto ei auta minua edes kokeilemaan. Voi kun olisi joku joka potkisi minua eteen päin ja auttaisi. Välillä on vain niin raskasta lentää omilla siivillä ja yrittää. Ehkä eniten pelottaa, jos koitan ja epäonnistun. Onko parempi edes yrittää kuin vain antaa olla? Kuka sen minulle kertoisi sellaisilla sanoilla, joita uskoisin..

Happy Halloween..

Halloween, tuo aaveiden ja kummitusten, tarujen juhla. Sateinen, synkkä sykyinen sää. Pullo viskiä ja kynttilöitä. Tervetuloa juhla, olen valmis! Toivottavasti muutkin! Hyviä lokakuun viimeisiä päiviä kaikille..

Heräsin omaan elämääni väsyneenä..

Tänä aamuna oli jotenkin vaikea herätä. Herätyskello herätti ilkeällä pörinällään ja halusin vain jatkaa uniani. Nukkua vielä 10 minuuttia lisää. Väsytti ihan älyttömästi. Edellinen ilta venyi yön pikkutunneille, vaikka tiesin huomisesta tulevan pitkä päivä. Päästyäni ylös sängystäni peseydyin ja pukeuduin. Aamupalakin jäi välistä ihan vain laiskuuden takia. Hetken töllöä ja kohti duunia. Sitä aina niin ihanaa työpaikkaa. Autoa ajaessa, radio hiljaa taustalla soiden, pääsee rauhassa ajattelemaan asioita. Auto tuntuu paikalta, johon kukaan ei näe, jossa kukaan ei häiritse. Saa olla yksin ja miettiä elämän iloja ja suruja.

Olen elänyt nyt muutamia kuukausia vaiheessa, jossa en tiedä mihin suuntaan pitäisi lähteä. Olen seissyt risteyksessä, joka haarautuu vain kahteen eri suuntaan. Olen pohtinut, jäänkö paikoilleni. Jäänkö odottamaan, että joku tulee ja näyttää suunnan vai odotanko niin kauan, että itse löydän ratkaisuni. Toinen tiestä vie alas päin, alas kivikkoista mäkeä kohti synkkää metsää. Luovuttamiseen. Luvutanko ja annan periksi kaikille murheille ja ongelmilleni ja tyydyn siihen, että yritin. Olen tosissani yrittänyt, mutta silti en ole ongelmilleni saanut mitään loppuun, en ole löytänyt edes ratkaisua, en suuntaa johon lähteä. Olen puskenut vastatuuleen, olen etsinyt oikeita vastauksia ja välttänyt vääriä. Silti, joka ikinen aamu herään surullisena peläten aloittaa tätä uutta päivää.

Jos lähden kertomaan elämääni olisi se pitkä ja rakas. En ole koskaan ollut onnellinen. En edes pienenä. Vanhempani olivat ankaria, tai isäni, johon en ole enää vuosiin ollut yhteydessä. Halusin elää, hän ei sitä ymmärtänyt. Halusin olla lapsi, hän ei sitä ymmärtänyt. En välttynyt edes lyönneiltä. Hän sanoi, että miehen pitää kestää, olla kova. Niin monta kertaa öisin pakenin metsään peloissani katsomaan tähtitaivasta. Toivoin näkevä tähdenlennon, toivoin saavani tehdä toivomuksen. En nähnyt tähdenlentoa. En yhtenäkään yönä. Nuoruuteni jatkui yhtä pelokkaana kuin lapsuuteni. Perheessäni ankara kuri rajoitti elämistäni enkä voinut tehdä asioita, joita nuoren pitäisi saada tehdä. Tai tehdä asioita, joita olisin itse ehkä halunnut tehdä. Pois muutettuani elämäni helpottui. Olin nuori ja kokematon kun lähdin. Tunsin hengittäväni ja eläväni nyt omaa elämää. Ei kukaan tullut kertomaan tai sanomaan, mitä saisin, mitä en saisi tehdä. Olin vapaa tekemään valintoja, niin hyviä kuin huonoja. Se oli se hetki elämästä, kun tunsin nauttivani ja saavani hengittää vapaana. Oi, kuinka kaipaankaan sitä aikaa. Niin kovasti!

Jossakin vaiheessa suuntani kuitenkin kääntyi. Olen todennut, että kaikki nämä ongelmat, joita joudun käymään läpi on täysin omasta syystäni. En syytä isääni enkä lapsuuttani. Mutta syytän sitä, että kun nuorena en saanut elää tein sen vanhempana. En tajunnut etten ole lapsi, olen aikuinen ja minun olisi pitänyt ottaa vastuuta. Uskon, että siitä ongelmani ovat saaneet alkunsa. Nyt kun katson peiliin ja kysyn onko kaikki hyvin voin rehellisesti vastata, että jos luovuttaminen olisi hyväksyttyä, se annettaisiin anteeksi, nyt voisin luovuttaa. Voisin nostaa kädet ilmaan ja sanoa anteeksi. Voisin sanoa, että en jaksa. Silti, ehkä isäni opetti minut kovaksi sisälläni, että luonteeni ei vain anna periksi. En halua silti antaa periksi, en missään nimessä, mutta jokainen meistä ymmärtää, että kun tietää ettei niin monta ongelmaa, niin monta surua pysty käsittelemään yksin joutuu väkisinkin tilanteeseen jossa nyt olen. Elän piilossa, elän vailla ystävää, todellista ystävää, elän huolissa, - niin taloudellisissa kuin fyysissä, on minut jätetty monta kertaa omille teilleni, olen yrittänyt, mutta en saanut, olen koittanut, mutta epäonnistunut. Olen hajonnut jo sisältä, vain odotamaan, koska en enää jaksa esittää ja yrittää.

Silti, kaiken tämän jälkeen voin todeta, että elämässäni on muutama kantava voima. Näitä todellisia voimavaroja en halua kertoa, mutta silti tiedän, että ne ovat siellä. Ne saattaisi kuullostaa ehkä pieniltä, mutta kaiken kaikkiaan pienet valopilkut syvän pimeyden keskellä antavat toivoa. Nämä voimavarat luottavat minuun, en voi heitä pettää. Heilläkään ei ole ketään muuta.

 " Its a winter day five years too late
Im feelin cold insideHoldin on to what I dont know
No more reasons no more wiseJust my life and my love I worked so hard to keep.. "

- En vogue -

Millainen miehen pitää olla?

Lukiessani juttua "Millainen naisen pitää olla?" laittoi se minut pohtimaan omaa miehisyyttä ja sitä, millainen miehen pitää olla. Millainen minun pitäisi olla, jotta kelpaisin jollekin. Onko minun muokkauduttava johonkin muottiin, jotta en erotu vai haluanko olla erilainen vain siksi, että minut huomataan. Periaatteessa olen elänyt elämääni juuri siten miten olen sen halunnut. En ole seurannut trendejä, en ole homo vain siksi, että olisin erilainen ja olen mennyt ja tullut juuri niin kuin itse olen halunnut. Mutta nyt kun mietin tässä yksin, ilman sitä yhtä todellista ystävää, olen alkanut ajattelemaan omia heikkouksia ja vikoja. Mikä minusta tekee "ei-haluttavan" vai luulenko vain niin. Viimeisen kuukauden aikana, ehkä olen kasvanut, olen aloittanut ajattelemaan sitä loppu elämää. Jossakin vaiheessa halusin vain seksiä miehien kanssa. En halunnut tuntea heitä, en nimeä tai ikää, en asuinkuntaa. Vain seksiä. Olin kuitenkin liian heikko ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tekemään asialle mitään. Syytin itseäni ja tuloksena oli vain säälittävä poika omine suruineen. Uskottelin itselleni olevan yksi miljoonasta, joka ei ole tarpeeksi hyvä. Näin jälkeen päin ajatellen en koskaan ottanut sitä rohkeaa ja päättäväistä askelta ja todellisuudessa tehnyt asialle mitään. Syytin itseäni, vaikka oikeasti siihen ei edes aihetta ollut. Itkin itseni useasti uneen vain siksi, että en uskaltanut tavata ketään, vaikka siihen olisi ollutkin mahdollisuus. Itken vieläkin, liian useasti.

Ajan kanssa itseään vihaavasta kasvaa kyyninen, itseään syyttelevä kusipää, joka vihaa itseään. Keksii syitä ja valehtelee itselleen. Nyt, kun on "viisastunut" ja haluaisi jotakin enemmän, löytää itsensä samasta tilanteesta. Usein totean itselleni etten ole riittävä ja että en ole sellainen, jota joskus joku jopa saattaisi kaivata. Joku jota joku miettii illalla nukahtaessa ja aamulla herätessä. Silti en ole uskaltanut ottaa ja kokeilla omia siipiäni, olen nukkunut ikuista unta, elänyt epätodellisessa maailmassa uskotellen itselleni epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Olen useasti katsonut itseäni peilistä ja itkenyt. Kysynyt usein miksi olen oikeasti tälläinen. Saamatta vastausta.

Jos joku tuntematon kysyisi millainen olen vastaisin heikko. Olen oikeasti heikko ihminen. Ehkä minusta se ei näy, ehkä osaan peittää sen hyvin ja esittää olevani aivan jotakin muuta mitä oikeasti olen. Silti sisälläni elää se sama mies, joka tuijotti aikoja sitten peilistä ja itki. Ehkä haluan olla heikko vain siksi, että voisin selittää itselleni miksi elän näin kuin elän. Voisin keksiä tekosyitä itselleni miksi en edes yritä, en ota riskiä ja voita - tai menetä kaikkea. Miksi en tunne mitään muuta kuin ikävää.

Raskainta ehkä elämässäni on se, että en voi puhua kenellekkään. En saa tukea, en rohkaisua. Kukaan ei tule minulle sanomaan, miten hieno ihminen olen tai että olet normaali, ei sinun tarvitse hävetä. Antaisin koko sieluni ihmiselle, joka edes yhden kerran kuutelisi minua ja auttaisi. Parantaisi sairauteni, keikkouteni, ja halaisi. Haluan olla se ylpeä homo, joka uskoo parempaan huomiseen ja joka ei enää ikinä valehtele itselleen.

Suuri syy tilanteeseeni löytyy myös huonosta itsetunnosta. Kun mietin menneisyyttäni totean, että minulla on ollut ihmisiä, on ollut niitä jotka sanoivat rakastavani minua ja niitä jotka sanoivat jäävänsä kaipaamaan minua. Suurimman osan heistä olen jättänyt taakseni vain siksi, että olen ajatellut heidän jättävän minut. Uskonut, että he löytävät jotakin parempaa kuin sitä, mitä minä edustan. Vaikka olen sosiaalinen ja rakastan tavata uusia ihmisiä, en usko löytävän mitään suurempaa kuin tuttuja. Niitä joille moikataan kadulla ja soitetaan kännissä. En usko, että löydän rakkautta tai ystävyyttä. Pelottaa, että ei koskaan löydä sitä, mitä kaipaa ja mitä oikeasti haluaa. Pelottaa, että koko elämäni joudun kulkemaan yksin ilman tukea ja turvaa. Ihan oikeasti pelottaa.

Mutta silti uskon, että jos olen yksin, en petä ketään. Jos olen yksin, en pety koskaan. Silti tiedän, että elämäni on valhetta, enkä sitä koskaan voi paljastaa. En kenellekkään, en koskaan.

Uusi päivä nousee..

Huomenta. Muutama minuutti töiden alkuun. Kahvia ja tupakkaa. Tosimiehen aamupala. Ajellessani töihin kuuntelin radion kirkko- ja homoavioliittokeskustelua ja tajusin, kuinka epäinhimillisesti ihmiset miettivätkään. Tai itsekeskeisesti. Ymmärsin, että toisten maailmankatsomus eroaa omastani aivan totaalisesti. Itse uskon, että jokainen meistä on ihminen sukupuoleen katsomatta. Jokaisella meistä on tunteet ja halut. En ymmärrä miksi meistä jokainen ei voi olla vain onnellinen ja jättää muiden asiat huomioimatta. Pyrkisivät itse elämään omien oppiensa kanssa ja antaisi niiden elää sitä elämää, johon itse uskovat.

Mielestäni hyvä kommentti oli juontajan lukema juttu mooseksin kirjasta. Se meni jotenkin "ja kaikki, jotka seitsemäntenä päivänä töitä tekevät tapetaan miekoilla!. Ajattelin niitä kaupassa työtä tekeviä, yksityisyrittäjiä, jotka raamatun mukaan pyhäpäivänä tekevät työtä eivätkä siten usko tai kunnioita raamatun oppeja. Haluaisin tavata kaikki ne ihmiset, jotka vetoavat homoavioliittojen ja homosuhteiden olevan raamatun oppien vastaista. Haluaisin tavata ne ja kysyä elävätkö ne raamatun oppien mukaan. Kirjaimellisesti.

Haluaisin myös muistuttaa siitä, että ihmiset jotka ovat eronneet, mutta silti ovat oikeutettuja avioliittoon vihkimiseen eivät ole eläneet raamatun oppien mukaan:

"Ei Jumala luonut vain miestä eikä antanut elämää ja henkeä vain hänelle. Miten mies yksin voisi pyytää jälkeläisiä Jumalalta? Varokaa siis, ettei kukaan teistä hylkää vaimoaan, jonka on ottanut jo nuoruudessaan!" (Mal. 2:15)

Itse en kirkkoon kuulu, se ei johdu mediasta eikä homoavioliittokielteisestä kannasta julkisuudessa. En ole kuulunut kirrkkoon enää hetkeen. Oma syyni kirkkoon kuulumattomuuteen johtuu enemmän siitä, millainen uskonnosta ja kirkosta on tullut. Kirkko ei enää ole tuki ja turva, apu, vaan se on byrokraattinen elin meidän vääristyneessä yhteiskunnassa. En ymmärrä miksi homous on ainoa asia, johon on takerrettu. Uskon, että suurin osa kirkkoon kuuluvista eivät elä raamatun oppien mukaan, mutta se annetaan heille anteeksi. Se, että rakastut samaan sukupuoleen kuuluvaan ihmiseen tuomitaan, vaikka tunne on inhimillinen, ihmiselle ominainen tunne, joka on voimista suurin ja vahvin. Silti se meiltä kielletään.

Luin yhden foorumin keskustelupalstalta agrumentin, jossa sanottiin avioliiton olevan sukua jatkettava traditio. Se, että me emme voi jälkeläisiä saada määrää, ettemme voi avioliittoon sitoutua. No, voihan se noinkin ajatella. Mutta entä ne lapsiperheet, joissa vanhemmat eivät ole avioliitossa, entä ne lapsiperheet joissa isä ja äiti eivät halua avioliittoon sitoutua, ei nyt eikä ikinä. Entä ne perheet, joissa vanhemmat eivät voi lapsia saada tai eivät lapsia halua. Onko avioliitto lupaus perheentymiseen ja lapsien tekoon. Vaaditaanko laki, että avioliittoon solmiutuneet joutuvat tekemään lapsia, vai pitäisikö heillä jo lapsi olla, ennen kuin kirkko voi nämä kaksi ihmistä yhteen vihkiä.

Loppujen lopuksi kun ajattelee asiaa avioliitto ei ole muuta kuin juridinen keino ja syy. Vaikka vanhemmat eivät olisikaan avioliitossa ei se merkitse lapsille, että heillä ei ole isää tai äitiä. Itse en niinkään perusta avioliitosta. Mielestäni tärkeintä on se, että molemmat rakastavat toisiaan elämänsä loppuun asti.

rohkeutta..ko..

Emmä tiedä enää, uskonko parempaan huomiseen vai pelkäänkö katsoa tulevaan, mutta välillä, kun seuraa ihmisiä uskoo jotekin, että ehkä ei tää maailma olekaan niin paha paikka. En tiedä onko syksyn synkät aamut ja illat vieneet uskoni, mutta välillä tuntuu, että jos oikein rutistaa koko mahanpohjasta, sulkee silmänsä ja rutistaa mahan kaikki lihakset yhteen, löytyy pieni valonpisara, joka herättelee tuota toivon kipinää. Rutistaa niin lujaa, että kuulee, kuinka veri pakkautuu lihaksiin ja tuntuu lämpimältä. Suurin toivo ja apu on lukea ihmisten kirjoituksia ja ymmärtää se, että ehkä täällä maailmassa on myös meitä "Ei aina niin hyvin asiat" -tapauksia, eikä se niin hirveää toisaalta olekaan. Elämä on tarkoitettu elämistä varten, murehtimalla otsa menee kurttuun ja posket kalpenee. Eikä ees näytä kauniilta. No siihen tarvitaan suurempi ihme kuin pieni rutistus, mutta silti. Siis että näyttää kauniilta. Hassua kuinka nopeasti ihmismieli muuttuukaan..

Mutta silti, se lämmin syli ja pehmeä kosketus, jota kaipaa aina tiettyinä hetkinä, pimeneviin ja viileisiin iltoihin puuttuu. Vaikka kuinka ajattelee, että se kävelee kadulla vastaan, löytyy bensa-aseman takkaupisteeltä tai että se voi olla juuri yksi heistä, ohikulkijoista. Niin silti pienen pieni suru ja sääli kurottaa kaulaani ja tuntuu kuin henki loppuisi. Tuntuu, että olen luotu elämään yksin. Tietää, että minä en miksikään muutu, en ole kelvannut kellekään.

Tiedän senkin, että valittamalla asiat ei parane. Ei vaikka kuinka poraisi. Mutta luojan kiitos kirjoittaminen auttaa. Ihan sama, vaikka kirjoittaisin yksin lopun elämääni, mutta lukiessani omaa tekstiä, murheita tuntuu, että maailmassa on vielä yksi ihminen joka voi ymmärtää minua, joka ei minua pahana pidä. Vihdoin olen saanut sen sanoa .. saanut kirjoittaa kaiken, joka päätäni on vaivannut. Olen saanut huutaa ja kertoa sen maailmalle, olen sanonut sen julkisesti häpeilemättä. Vaikka olenkin piilossa täällä jossakin, ja kukaan ei tiedä kuka oikeasti olen, tunnen helpotusta ja sitä, että ehkä joku kerta voin nämäkin tekstit lukea ääneen. Ehkä juuri sille oikealle!

"Reflexiona sobre tus bendiciones presentes, de las cuales posees muchas, no sobre tus penas pasadas, de las cuales todos tienen algunas" 

-  Charles Dickens



Vain heikkoutta..

Mä kuljen kuin mun lapsuuden sankari.

Öisillä kaduilla kuin kuka tahansa.

Ja kätköissä takin ja hattuni alla ei ole voimamies,

vaan heikkoutta.

Tuure Kilpeläinen - Vaeltava aave

Ilta pimenee, aamut hämärät herättää..

Illan viimeisen tunnin aikana en unta saanut. Päässäni pyöri niin monta murhetta, että en tiennyt mistä aloittaa. Vedin peiton korviini asti ja toivon kaiken pahan katoavan. Jäin haaveilemaan sinusta, jota en vielä tunne, jota tuskin koskaan tapaa, jonka viereen nukahdan ja jonka vierestä voin aamun ensimmäisen tuoksun nuuhkaista uneliaita silmiä hieroen. Mutta silti haaveilin sinusta. Kosketuksesta. Sinusta, joka halaa mniua kun itken, sinusta joka nauraa tyhmille jutuilleni ja sinusta, joka kulkee käsi kädessä kanssani, vaikka jalkojeni alla hiertää kivikko.

Aamupalan jälkeen oloni oli vielä väsynyt sekä yksinäinen, mutta jotenkin tunsin ja ajattelin, että päivä voisi olla ehkä parempi, kuin ne joihin heräsin eilen. Eilen ja edellispäivänä. Päätin heittää murheeni, suruni, naulakkoon ja pitää vapaapäivän omasta elämästäni. Silti, vaikka kuinka paljon pieni ihminen tahtoo kaiken taas kääntyvän hyävksi, ja silti kun sanotaan, että murheet eivät seuraa onnellista, istuin työpaikalleni ja tunsin, kuinka maailma murjaisi minua. Lyö lyötyä, ei hän alemmas voi vajota, mutta potkaisi ihmistä, joka uskoo onnen kääntyvän, putoaa yhä syvemmälle. Pettymys ja suru. Toivoisin, että kyynel voisi puhdistaa maailmani, pois kaiken pahan vierittää vetten alle. Mutta ihmisiä, jotka toivovat muille hyvää, jotka tekevät hyviä asoita ja jotka tahtovat maailmasta parempaa paikkaa eivät saa sitä, mitä metsään huutaa. En tiedä kuinka paljon ihminen voikaan kestää, ennen kuin ote irtoaa ja luovuttaa. En tiedä mitä pitäisi sanoa tai tehdä, että joskus edes tuntisi olevansa onnellinen. Edes hetken, oli se sitten auringon viimeinen säde ennen horisonttiin katoamista tai ensimmäinen sadepisara voikukan lehdellä.

Pidän silti muurini. Jos kysyt miten voin - hymyilen. Jos kysyt mitä kuuluu - naurahdan.

Silti itken sisälläni kunnes kyyneleetkin tuntuvat onnelta. 

Joku toivotti hyvää huomenta. En vastannut, mumisin..

Tunnustan heti alkuun, että en ole aamu ihmisiä. Haluaisin nukkua koko päivän, maata enkä vaivata päätäni päivän asioilla. Illan hämärässä heräisin, enkä murehtisi enää päivän asioita niitä, joita en voi enää hoitaa. Nukkuisin varmasti päivän jos toisenkin putkeen vain siksi, etten näe syytä nousta ylös.

Tuntuu, että jokainen päivä on omalla tavalla huono. Tai emmä sano, että huono, mutta tiedän ettei päivä tuo mitään minulle. Samat kirjeet ja ihmiset, samat asiat ja murheet. Ehkä hymy, ehkä ei. Mutta silti tiedän, että tämäkään päivä ei ole hyvä.

Joskus tuntuu, että olen erittäin pessimistinen ja säälittävä ihmisolento. Joskus hakkaan päätäni seinään ja ajattelen missä vaiheessa minusta kasvoi tälläinen. En ole ihminen, jonka seurassa itse viihtyisin. Karttaisin omaa seuraani jos se olisi mahdollista. En lukisi omaa kirjoitusta. Silti joka aamu herään ja nousen. Lähden töihin ja teen sen mitä pitääkin. Ehkä vielä sisälläni on voimaa, joka pakottaa jatkamaan ja ehkä ajatuksia, jotka antavat toivoa ja uskoa yhä parempaan huomiseen.

Ehkä toivon, että joskus, joku kaunis aamu en joutuisikaan heräämään yksin. Ehkä pelkään yksinäisyyttä ja sitä, että en löydä sitä ihmistä, jonka kanssa jakaa murheet, ne päivän pahimmat asiat, ne ehkä iloiset uutiset. Joka aamu kun herään rutistan tyynyäni ja toivon. Toivon niin lujaa, että päähän sattuu. Silti nousen yksin. Niin yksin.

Hiljaisuudessa suuria tunteita..

Vuodatan itseäni, sanoiksi oloni laitan. Viha on ystäväni, usko hiipunut. Yksin kun istuu ja katsoo ohi kulkevia ihmisiä harmaan lasin läpi tuntee, kuinka yksinäinen ihminen voi olla, vaikka ystävät olisivatkin ympärillä. Vaikka facebookin profiilissa on useita satoja ystäviä, kaipaa jotakin todellista, konkreettista, jota pitää kädessä. Tunteet, ilo ja suru, pettymys ja kaipuu ovat suuria elementtejä. Niistä vain voin haaveilla. Voin haaveilla siitä, että joskus saan olla sellainen kuin olen. Alhainen itseluottamus, perinteikäs suomalainen mies, joka ei tyydy siihen mitä on annettu. Siihen mitä et voi muuttaa. Joskus toivon niin kovasti olevani aivan kuka muu tahansa. Joskus ajattelen onko jollain asiat vielä huonommin kuin sillä, jonka kasvot aina peilistä heijastuu. Useasti olen miettinyt, että ajattelen liikaa ja pelkään tehdä sen, mikä olisi aikoja sitten pitänyt tehdä. Monesti mietin, huutaisinko vain maailmalle todellisen minäni ja eläisin niin kuin ajattelen. Eläisin edes pienen hetken omana itsenäni. Minuna! Vai ryöminkö edelleen pieneen kolooni nuolemaan haavojani ja kiroamaan omaa säälittävää itseäni? Kuka sen minulle kertoisi.

Joskus tuntuu, että on niin paljon helpompaa vai valittaa kuin tehdä asialle jotakin. Olen valehdellut itselleni ja valehdellut muille. Olen säälinyt itseäni, mutta en ole tehnyt asialleni yhtään mitään. Tiedän että voin syyttää vain itseäni. Voin katsoa peiliin häpeillen, voin uskotella itselleni sen johtuvan muista, ei minusta. Silti kirjoitan täällä nimettömänä, valitan ja suren kuinka huono elämä minulla on.

Nyt kun hiljaisuus ympäröi minut ja ajatukseni pääsevät valloilleen, voin vain kuvitella millaista olisi elää rohkeana, millaista kun tattuisin tähän hetkeen kiinni ja haistattelisi paskat niille, jotka uskovat minun elämäni olevan myös heidän. Näyttää keskisormea kaikelle. Potkisin kiviä käytävillä, huutaisin metsässä, kiroilisin pihalla. Heräisin silti sellaisena kuin olen. Joka aamu. Joka ilta nukahtaisin ja tietäisin, että kuka minä oikeasti olen.

Silti tiedän, että en ole yksin. Olen nähnyt heitä, jotka häpeävät, niin kuin minä. Olen nähnyt myös heitä, jotka iltaisin ristivät kätensä ja toivovat etteivät näkisi enää huomista. Olen silti onnellinen, vaikka sisälläni huutaa tuo yksinäinen poika, joka ei vielä ole puhunut. Tuo ujo, vihainen poika, joka haluisi vain rakastaa. Rakastaa juuri sitä mahdotonta. Sitä mikä on kielletty, mistä ei puhuta. Toivon kaikille, että he voisivat elää omaa elämäänsä vailla syvää häpeää. Elää niin kuin ensimmäisestä huudosta hautaan asti tulisi.

“The most terrible poverty is loneliness,

and the feeling of being unloved.”

Mother Teresa of Calcutta

Lifetime this way, What a shame..

Just listening these words make me desire passion of you, love of someone who can keep me in safe. Will help me trough this Shame. Which one is lasting my lifetime..

I told you through the television.
And all that went away was the price we paid.
People spend a life time this way and that's how they stay.

... What a shame we never listened ...

Sydäntä vuodattamassa. Kiroilua asfalttitaivaassa.

Jotkut jaksavat puhua ystävilleen, toiset taas vanhemmilleen. Jotkut soittavat sielunystäville ja kertovat elämän surut ja ilot. Toiset taas töistä päästyään vajoavat kuluneen sohvan syleilyyn omine ajatuksineen ja murheineen. Kiroilevia sanoja, surullisia ajatuksia. Suurin osa meistä pitävät tietyt asiat omine tietoineen Hyvä niin, koska kukaan ei jaksa kuunnella, kuinka rankkaa oli nähdä se, vituntyhmä, tai kuinka paljon harmitti, kun ei saanutkaan sitä, tätä.. Kyllä tiedät.  Silti, kun yksin joutuu, elämään ja puhumaan, tuntuu välillä tosi rankalta. Ehkä sä naurat ja hymyilet päivisin. Et anna aihetta toisille edes ajatella, että voisit ehkä jutella. Eihän kukaan enää kysy miten sä voit. Ne jauhaa omista huolista samalla, kun omassa päässäsi murehdit huomista. Jatkat päivä kerrallaan..Askel askeleelta uskot, että ehkä huomenna..

Se, että elät sellaista elämää, joka itselle ei kuulu, ei ole helppoa. Et voi antaa sitä mitä sä oikeesti haluat, et voi olla sellainen kuin oikeesti haluat. Kaikki sanoo, kuten minäkin, että eläkää täysillä. Tämä on ainutkertainen tilaisuus. Mutta silti itse pakenen enkä uskalla avata ovea. Sen takana on isoja salaisuuksia, luurankoja ja yksi surullinen kaappihomo.

Täällä saatan raottaa ovea ja kokeilla kävellä omilla jaloillani. En lupaa, että olen täällä omana itsenä. Haluaisin, mutta edelleenkään en uskalla. Olen itselleni sika, kusipää, kun en uskalla antaa sitä osaa itsestäni, joka on todellisuutta, jota olen peitellyt aivan liian kauan. Ne jotkut kiroilevat ja huutavat minulle kadulla, joskus olen heidän kanssaan, joskus en, joskus mulle huudetaan, joskus mäkin huudan. Kaikki on kuitenkin valhetta, surullista, mutta totta..