Sateisessa kaupungissa tiet ja kadunvarret hiljenevät. Kirkkaiden neonvalojen pinnalla liikkuvat vesipisarat kimmeltävätä timantteina yössä. Valojen epäsuorat säteet muodostavat tähtitaivaan hiljaisuuden keskelle. Neonvalotaivaan alla maailma huokaa levottomasti.
Yhden yksinäisen yksiön ikkunan verhojen takaa hohtaa keltaisena himmeä valo. Valkean lakanan päällä huokaa mieli, joka sekoittuu arkisiin ja ihaniin ajatuksiin. Puuttuu vain lepositeet käsistä ja jaloista. Ei, hän ei kärsi mielenviasta. Ei edes diagnosoidusta sairaudesta. Niin kuin hikinen iho liimautuu yön pikkutunnilla päällejätettyyn päiväpeittoon, pyörii puolialaston keho levottomasti huoneen hämärimmässä nurkassa. On maailma antanut hänelle nyt paljon. Ehkä liikaa huokauksien lukumäärää klaskien sormilla.
Vielä viikkoja sitten oli arkisien asioiden paikalleen asettaminenkin kovin raskasta. Kuin kristallilasien pinoaminen pahvilaatikoiden päälle, saattoi asioita, tunteita särkyä, kuin miljoona lasinsirua hukkuisi mustan kiitotien pintaan. Saattoi jalanpohjissa pienten terävien kivien kulmien jäljet vuotaa punaisia pisteitä kuluneelle parketille. Ja synnyttäisi syksyinen puolukkametsän kaikkine hiljaisuuksineen ja sumuineen huoneen koko pinta-alalle. Maailma oli ikkunan toisella puolella. Ja sitä peläten nukuin kaikki yöni ovi turvalukossa.
Mutta aika. Se oli juossut salaa eteen päin ja arki, joka muistutti itkevän korpin laulua, oli kääntynyt verhojen sisäpuolelle. Oli kaikessa hiljaisuudessa nyt voimakkaita sydämenlyöntejä. Oli kahvintuoksua ja kaksin kerroin taitettuja pöytäliinoja. Ja ne askeleet, jotka hetki sitten astelivat lasinsirujen päällä itkien, voimistuivat ja muistuttivat nyt enemmän tarmokasta ja iloista kansantanssia aamunkoitteessa koivunoksien alla. Oli aamuissa nyt jotakin kovin haalean vaaleaa. Kuin nousevan valkovuokon nuppu olisi avannut terälehtiään.
Olen todennut, että tässä elämässä meidän jokaisen on oltava vähän hullu. On mielenvikaista jatkaa kävelemistä myös niinä päivinä, kun jokainen askel koskettaa. Kun kipu on ylitsepääsemätöntä. Sanotaan, että hullun ei ole helppo kohdata todellisuutta. Ehkä todellisuudessa me jokainen olemmekin hieman hukassa vain siksi, että uskallamme kohdata elämän.
Olen oppinut, ettei elämää voi elää järjellä. Elämää on elettävä tunteella. Hulluna. Ja ajattelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti