Lost inside of grey reality.

Still finding away back to his life. Lost and scared. Do not know where to go, what to do. Sad. Powerless and have no intrest to life at the moment. Can´t tell. Can´t ask help. Trying to survive by himself.

Fleet Foxes - The Shrine / An Argument
Awesome song. Awesome Stop Motion video. You should watch it. You should listen it.

superficial moment..

In my dreams, I don´t mind if he would come and be with me.. 

But yes, only in my deepest dream..

David Beckham.

Have you seen my rainbow?

En tiedä mikä on, kun tuntuu, että jokainen päivä on yksi suuri taistelu. Jokaisena aamuna en vain halua nousta sängyltä ja jokainen ilta, on edellistä mustempi. Olen menettänyt toivoni ja kaiken voimani. Johonkin ja jostakin syystä. Olo on hirveän voimaton ja pelokas ja minä, minä painaudun kuoreni sisälle yhä syvemmälle. On ollut päiviä, kun olen vain istunut hiljaa ja miettinyt vailla yhtään ajatusta. Olen katsonut auton ikkunasta ohi kiitäviä maisemia tuntematta mitään. Miksi olenkaan nyt niin voimaton, etten voi väittää edes vastaan, kuinka helppo olisikaan luovuttaa!

Ainoana haaveena on vain pieni toive. Se, että pääsen pois. Haluan kadota, juosta karkuun ja ihan oikeasti jättää kaiken taakseni. Jos tilanteeni olisi toinen, mutta tuntisin kuin nyt, katoaisin. Tai olisin jo kadonnut. En jaksa soittaa, en vastata puhelimeen. En jaksa kirjoittaa; en edes vilkuttaa, kun ohiajana ihminen minulle hymyilee. Olen loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti ja minut tekee surulliseksi se, etten voi sitä kenellekkään kertoa.

Voi syystuuli, puhalla pois murheeni. Puhalla minutkin ja nosta ilmaan. Anna minun liitää vapaana. Vailla kahleita. Vailla surua. Voi toivon, että puhallat pois pilveni. Että aurinko paistaisi ja toivon taas avaisi - sydämessäni!

No More Divisions by Julien Drolon

Yksin ja yhdessä. Vailla rajoja. Käsi kädessä, kaikki elämän lahjoja.
Jokainen elämän arvoinen. Elä, niin kuin olisi päivä viimeinen.
Chance, gift, give..

Julien Drolon, M. Pokora

Irti kahleista.

Sano vain mitä ajattelet. Tee niin kuin haluat. Elä kuten tunnet ja riko kahleesi, jotka kiinni ovat ranteissasi. Älä anna mielesi estää sinua, älä pelkää hajota, koska joka tapauksessa, yrittämisestä huolimatta, poltat sormesi. Niin kuin tuli, hiipuu liekki elämän. Niin kuin vesi jäätyy talvella, hidastuu sinun juoksusi, kunnes jäät paikallesi. Etkä pääse irti pohjasta. Et nostaa jaksa käsiäsi, jotka juurtuneet ovat murheiden maahan. Ei lämmitä nouseva aurinko, ei piirrä varjoja kedon laidoille. Ja punainen on taivas, kun ilta herää. Ja silti kukat kauneimmat ovat mustavalkoiset. Olet ostanut lisää aikaa, olet ostanut onnea. Mutta maksanut olet kalliin hinnan. Vailla toivottua tulosta. Olen epäillyt jo kauan, mutta nyt, kun tähdistä kirkkain katosi maapallon liikkeessä, olen kadottanut sen valon silmistä, joka himmeänä yössä valaisi. Olen miettinyt pitkään. Olen hartaasti painotellut ajatuksilla, jotka vaakalaudalla keinuvat merihaudan yllä. Ja niin kuin pelkäsin, putosi puolet toivosta, osa uskosta irtosi otteestani. Ja minä polvistuin ja katsoin maahan. Sen kuivassa hiekassa vaelsi pieni toukka, kuin kuolemaa etsivä sielu autiomaan paahteessa. Katsoin, kunnes pisara taivaan pilvestä tipahti sen eteen ja sai se juodakseen. Ja tiesin, oli minunkin vaellettava yksin, jos toivon löytäväni sen. On minunkin uskottava, jotta saavuttaisin oman elämäni lähteen, joka vielä rautaisella rattaalla pumppaa vettä eteeni. Kun katson itään, näen haamujen kalpean liidon ja kun länteen, näen auringonnousun. Ja kun katson etelään, kutsuu se minua. Ja pohjoinen, kylmä ja pimeä, kutsuu sinua. Olen istunut nurmikolla kiitoradan päässä ja tuntenut viileän virran sekoittavan hiuksiani. Nähnyt villinä ja vapaana liitävät rautalinnut. Olen katsonut niiden perään ja sitonut köysiä niiden pyöreisiin jalkoihin. Mutta aina irroitin otteeni ja jäin paikalleni. Ja kun sanoo pieni tyttö minulle surullisia sanoja. Kuolee pois kesän kukkaset tiedän, että minunkin on aika nukahtaa ja kadota. Mutta sanon, keväällä palaan. Ja kun se päivä koittaa, jolloin rautainen lintu laskee mustat jalkansa asfaltin pintaan, saatan olla kyydissä. Saatan olla tai en, mutta tiedän, että liidän silloin vapaana.

Päiviä.

On aikoja jolloin,
kun kuu ei valaise.
On aikoja jolloin,
aamu ei valkene.
------------------
On päiviä jolloin,
surusi hajoittaa,
On päiviä jolloin,
yökin ahdistaa.
------------------
On iltoja jolloin,
nukahdat yksin.
On iltoja jolloin,
pelkoa yskin.
------------------
On aamuja jolloin,
pelkään herätä.
On aamuja jolloin,
en osaa pelätä.
------------------
Ja on aikoja,
kun itken itseni uneen.
Ja aikoja,
kun sydämeni leimahtaa tuleen.
------------------

Ratakiskoilla.

Kiiltää syyssateessa ruostuneet kiskot ruohottuneen penkan päällä. Hiljaisuuden riikkoo vain satunnaiset vesipisaroiden kosketukset rautaseen tiehen, joka halajaa kosketusta. Olen juna vanha ja ruosteinen. Seison hiljaa ratapihalla ja katselen. Lähtee muita junia, vain minä jään. Niin yksinäistä tää, elämä on. Vapautta on ikävä. Olen viimeksi liikahtanut vuosia sitten. Miten, en sitä enää muista. On vesisade ja talven vihlovat pakkaset rikkoneet kylkeni. Ja ammottavien lovien välistä karkaa sisäinen lämpöni. Olen eloton ja kylmä. Olen yksin ja minun on nälkä.

 

Olen turhaan odottanut päivää, jolloin taas moottorini käynnistän. Päivää kun tunnen tuulen kasvoillani ja aurinko paistaa suoraan yläpuolelta katsoen minun liikettäni. Seuraten minua ja yhtä aikaa katoamme taivaanrannan taakse. Olen kaivannut päiviä kun metalliset pyöräni syövät ratakiskojen pintaa ja kipinöiden sinkoillessa, ihmisten luodessa katseita liikun vakaasti ja ylpeänä eteen päin. Sitä päivää olen kaivannut kuin kevät lämpöä, kuin talvi lumipeitettä.

 

"Tuli päivä, kun istui mies sisääni. Se kojelautaani taputti ja varovasti yskäisi. Se avaimen minun lukkoon sujautti ja tunsin, kuin elämä taas joka kulman musta valtasi. En tiennyt mikä matkan oli tarkoitus. Ehkä viimeinen määränpää se oli, tämä vain ajatus. Mut totesin ja kiitin kovasti. Edes päivän elää saan, koko voimallani. Tumma pilvi pöllähti läpi piippuni. Hiljaa pyörät alkoi pyöriä, mies hurrasi. Olin palannut ajassa taakse päin, olin elossa. En odottanut turhaan, siinä kedolla. Hiljaa vauhti kiihtyi. Tunsin tuulen laseissa. Tunsin auringon, kuulin äänet ilmassa. Ja kun puomit laski, ihmiset pysähtyi. Veti pillinnarusta mies, osa pelästyi. Vaan tiesin minä, oli matkani viimeinen. Ei ollut lastia minulla, ei ihmisen ihmistä. Vain kuljettja ja minä, joka muistutti erästä. Taisi olla hän se, joka lippuja tarkisti. Joka kaikki paikat yöllä, aina varmisti. Oli ikä hänetkin vienyt mukanaan. Mut sisälläni tunsin, tää oli mukavaa. Me yhdessä joskus, tietä kuljettiin. Ja yhdessä meidät molemmat - seuraavana päivänä kuopattiin."

Kiss. Most beautiful thing between you and me.

kiss me and make the sorrowful pain go away
kiss me and tell me everything will soon be okay

kiss me and hold me tightly close to you
kiss me and whisper sweet words that are true

kiss me and and lay me on the bed
kiss me from my toes to my head

kiss me here and kiss me there
kiss me all over and anywhere

kiss me softly
and kiss me hardly

kiss me from ear to ear
kiss me after wipe my tear

kiss me kiss me kiss me more
and if you can't do that at least for once let me through the door 

By Ricky Baker.

 

Haavoja.

Kärsivän ihmismielen silmiin kun katsoo, saattaa nähdä pilkahduksen elämän takavesta. Voit kuulla, kuinka syvät huokaukset kaikuvat tuulessa ja kuinka valtamerien syvänteet hehkuvat mustanpuhuvina. Suru ja epätoivo. Masennus ja pelko puhuvat meille. Ne kasvavat pienissä kyynelissä, levottomissa halauksissa ja ikävissä sanoissa, jotka luovuttavat kerta toisensa jälkeen. Huudot kaikuvat tyhjien seinien pinnoilta, kun heikkona hajoat valkoisen seinän viereen alastomana. Haavoittuneena elämän vedonlyöntiprosenttien olessa sinua vastaan.

Tulee päiviä kun voisimme sukeltaa syvemmälle, kuin keuhkoissamme ilmaa riittää. Tulee päiviä, kun seisomme pilvenpiirtäjän tasanteella tunteaksemme kaupungin levottomat huokaukset, tuulen pyyhkivän arpista ihoamme ja kuivattaen suolanmakuisia kyyneliä. Tulee päiviä, kun emme erota yötä päivästä ja makaamme voimattomina ja avuttomina lehtikasan päällä haaveillen pilvilaivojen vapaasta liidosta. Ja kun niitä päiviä tulee, olemme kovin haavoittuvaisia ja pelokkaita. Olemme oravanpoikasia ajovaloissa, kaloja jäätyneen järven pohjassa. Ja tulee päiviä, kun kerran luovutamme ja nukahdamme murheiden kaivantoihin.

Olen usein elänyt mustia päiviä ja synkkiä yön pieniä tunteja raapien tapetin pintaa. Kirjoittaen valkoisella kynällä paperiin ja musteella tahrinut yön verhoa. Olen itkenyt sydämeni verille ja huutanut äänettömänä veden alla. Katsonut peiliin ja lyönyt sen pinnan pieniin palasiin, jotka lattialla heijastavat särkynyttä kuvaani. Ja niinä päivinä, kun ranteeni ovat vielä ehjät, en toivo sinun sanovan minulle kultaisia sanoja. En toivo maalauksia pilvilinnojen hennoista torneista enkä värikkäitä sateenkaaria. Toivon vain, että sanot minulle:

"

Itke poika pois sinun murheesi.

Itke niin kauan kunnes olet turtunut.

Itke pois poika sinun surusi.

Niin kauan että olet kerran murtunut.

Ja kun rikot poika itsesi.

Ja kun hajoan pieniin palasiin ja katoan.

Minä poika lupaan olla vierelläsi.

Ja uudelleen sinut rakennan.

Pelkää poika, kohtaa sinun pelkosi.

En lupaa elämää, en sanoja lempeitä.

Pelkää pois, nojaa olkapäähäni.

Lupaan vain, tarjota käsiä pehmeitä.

En kuulla halua, sanoja enkä valheita.

En kuulla unelmia en etsiä toivoa.

Haluan vain, että olet tukena.

Kun hajoan, lupaa olla minun turvana.

Tiedän, on minun surtava. On itkettävä, olla heikkona.

Niinä kertoina, kun alas vajoan,

Ja kun nousen ylös. Ja sielun tarjoan.

Tiedän olen, sama ihminen. Olen sama poika.

Olen ihminen.

Jos tuntea en saa, elämän surua.

En nähdä mustaa, en tuntea pelkoa.

En silloin voi kasvaa, en voimistua.

En herätä uudelleen, en vahvistua.

Siis pyydän sulta, älä lohduta.

Anelen sinua, älä toivoa kirjoita.

Älä luotani lähde yönä mustana,

pysy vierellä - minun turvana.

"

Uneton Seattlessa.

En unta saa. Vaan pyörin lakanoilla.
En ajatuksia jaa. Seilaan pitkin unelmia.

Eläkeläisbingoa. Osa 2.

Siin sit ko Pera ol saanu selvitetty huamise bingo ajankohda ni päätetti otta muutama parantava. Autto kolotukse ja särky tollane viisastejuoma. Pertsa päät yhe otta ko viina ei ollu häne paras kaveri mut me muu sit napatti toise heti perä ja kyl osa kasvo irvisti ko kuolema kankke olisiva olle. Mä ja Pera sit melkke yhte ääne todetti et olisko aik sit lähte tutkima mitä tämä tekniika ihmelaps piti sisälläs ko me oltti totuttu va sellassi kelluvi puu baateihi. Kaik tunkiva melkke koko omaisuude taskuihisa ja kävivä viel rako tyhjentämäs ko ei tälläne vanha kovi kaua kest ilma tyjennystapahtuma. Oli sitä kaljaki litkit sen verra et tuntus ku niagara putous olis rako ja maha välis virrannu. Siin sit ko jokane sai ittes lapattu käytävä ni Pera viimäsenä paiskas ove peräs kii ja ko salama iskust jokane alko vimmatus taskui kaapima ja yks vuoro perä totes et ol jättäny hyttiavaime siihe Pera taskumati viärehe. No siin me sit seisotti ko kana orrel ja jokasel ol sellane hölmistyny ilme naamavärkil et kuvan ko siit olis räpsässy ni olis ollu muijil koton puhet aihet. Pera ol tottunu hoitama tälläsi ropleema tilantei ja heti ties et pari kant ylös ja vasemal o infotisk josta me saada joku näpsäkkä flikka ove avama ja me saada oma avaime taskuhu. Pertsa siin tyyne rauhallisest kittas puolillas oleva tölkki olut ja me muut nojatti seinähä ko mukula konsanas. Pera viheltel mennessäs ja me muut jäätti vartoma siihe. Eikä menny ko minuutti ni käytävä pääs sit jo joku tummapukune rouva astel meit kohti ja Pertsaki vähä häpeille sujaut tölkkis taki al piiloho. Mä kattelin hölmistyne olosest Pertsa toimintta ko puole tölkist vilkkus taki alt ko kana hautois muna.

Sit ku oltti saanu avaime taskuhu ja homma ol suurin piirtei reeras ni lähetti lompsima kohti yläkertta. Jokase sorme tais jo pikkase syyhyt ko jano tosa odottelus ol kaikil tullu. Pertsaki totes et tuopilline tekis poikka vaik muutama minuutti sit ol viimäse kulaukse kurkkus kaatanu. Pera joht meit ko kana emo ja muut seuras ilma mittä mutinoit. Yläkertta päästyä kaikkie katse tietyst kiinnitys heti lähipubi jos olut tuopi kilis ja jokase miele juolaht yhde tauko laisillise. Määki totesi ettei vanha jaks ilma sopiva tauko jatka tollast tramppamist ja siin me sit mentti ja yhde sit tilatti. Sama tuotetha se ol ko hytiski mut kyl se va maistus kummast paremmalt ko metallise tölki sisäst valutettun. Emmää tiedä mikä siit ni kovi hyvä tek mut jokane hymy suis sitä litkis ko olis ollu viimäne elos oleva päiv. Me bruukatti porukas ain muistel vanhoi. Pera kertos kaikki sotajutui, ku rintamal ol pali tapahtun. Mää höpötteli kylä tapahtumist ja Pertsa kuuntel ko olis kirja kirjottan. Ei se hirveest puhu, ku taisitte ymmärttä, mut kyl se muisteli iteki oma nuoruttas ja kertos mitä kaikke se kloppin ol touhunu. Pertsa ol ollu kovi villi poik ja pali ol paju oksastakki ehtin saamaha. Ei sellast rankaistust enä uskaltan mukuloil antta ku kaike maailma sossu tantat olis jo pimpottelemas ovikello ja kirjottamas syytet vaik ja mist.

Sit ko jokane ol lasis saanu tyhjäks ni me päräytetti laiva kannel kattoma ku satamas ol olu viel kovi lämmi ja kaunist ko syksy ol parhaimmillas. Ei siel laiva kannel sit kovi lämmint ollukka ja pimeeki ol ku mustalaise yö. Siin me hetki tönötetti ja ihmise kävel ohi ja kattos meit vanhoi ukoi ku olttas oltu joku nähtävyys. Emmää tierä mikä niitki vaivas. Ehkä se ol Pera punane liivi tai Pertsa rehottava parta mut silmä niil likkus vaik ne päät ei uskaltan käänttä. Mää meinasi jo paril sanno et ottasiva kuva et kestäs pidemppä mut emmää sit viittin suutan alkka louksutta. Joku olis saattan jopa miäles pahotta ja sitä riski me poja ei haluttu. Vaik oltti välil kovaäänissi ni hyvä sydän ol jokasel. Ainakki siel jossaki kaljahuuruses mahasisäl. Sit ko oltti tarppeks yöt pällistelty ni päätetti lähte kattoma misä sitä elämä sit oikke tälläses baatis olkka, me tiädetti ettei ainakka mihinkä nuoriso disko eksyttäs mut ol siäl kuulemma tälläsil seniooreilki joku oma piän paikka, josa lonkka ja jalkoi sai leputta. Ja iha luva kans. Pera tiätyst otti johtoasema ja me muut normali mukka seuratti. Mää jo miätei et pitäskö sitto köysi kii ni vois vaik silmä hetkeks ummista ko ite ei tarvinnu mittä mietti. Pera hoit kaike. Ja se ol mul iha hyvä jut ko emmää oikke pruukannu tota ajattelemist harjotta. Pää siit kippeks tuli, jos ei muut. Ja kyl Pera osas hommas ku tais minuut men ni oltti jo paikallise karaoke paika tiskil rivis kaik tilamas sitä kalja. Joskus joku ehdot et vois sitä jottai tiukkaki otta ja se kuka sitä ehdot ni lupas ain tarjot. Harvoi sitä mittä enemppä mut ny ku oltti viihtel päästy, ilma niit eukkoi, ni kyl sen kunniaks kaik yhe tiuka saatto kaatta mahalauku täytteks. Kaikil ol just sopivast sitä talvivarastoki ehtin kerääntyn maha ympril ni ei tollase muutama tiuka jälkke viel miksikkä tullu. Kaljaki sai litki vaik kui pali. Ja vessas rampat sit sitä tahti ku tuop tyhjentys. Siin me sit istutti pöyttä ja kattelti ko joku kiljus mikkihi aikuist naist ja tais Pertsankin taiteilijasielu herät ku suunpiele liikkus sama tahti ko laulu eteni. Mittä äänt ei kukka se miähe suust kuullu mut se tais ollakki kaikil iha hyvä. Kukka meist ei ollu mikkä kultakurkku ja sik me va annetti muitte nolat ittes ja me sit nauretti niit. Mut kyl mu o pakko todet et mukavast se ehto siin viäräht ilma minkkälaist ressi.

Siin sit ko oltti kalja hetke kitattu ja muutenki puhuttu jonnin joutavi ni yhteistuumi päätetti siirtty hyti leppoho. Huome ol sit se Pera onni ja reissu kohokohta. Mä en iha viäläkkä ymmär mikä siin binkos, niinko Pera ain sanos, oikee viähät mut se ol jokase oma asia. Kyl määki niit lappussi mielellä rustasi mut emmä siit mittä suurempp mielihyvä saanu. Pera ol sellane oma tie kulkija, ei se touhuist ain oikke ottan selvä. Eikä silt parannu ain kysyäkkä ku se saattos otta se ittes. Kaik ol hyvi kuha Pera sai pelat bingo se tunni aja. Ei meil muil oikke mittä väli asia suhte ollu. Me mentti peräs ja se ol sil selvä. Hyttihin ko pääs ni mä jo ovel tiäsi et alka se kovaäänine polemiikki et kuka ny sit joutu nukku yläpunkas. Sillonko meit o neli ni se o kiva kömppi yläpetti jonku toise kans. Siin voi sit väl vaiht vaik sana tai pari mut ny ko yks joutus sin kampema ittes yksi ni kauhia sotaha siit syttys. Pertsaki avas suus ja kärkkäst ilmot mielipittes ettei häne selkäs kest sellast rääkki. Jos kukka ei hänt sin nost ni hän otta alapedi. Se ol selvä. Siin ko mä hetke sitä touhu katteli ni ajatteli et mukuloittako mä mukka otinki miähie tilal. No ei siin kai muuka auttan ko sanno ite et mä voin sit otta yhe yläpuolise makuusija jot saatti rauha laakso ja kaikil hyvä miäl. Ei se mul ollu mikkä onkelma. Mialuummi mä siel nukkusi ko kuuntelisi toise karvase äijä jutui silmä ummes. Ei me siin hytis sit se kummepa kerit tekemä ko osa jo kuoras siihe tahti et lattia täris ja seinä heilus. Ja ei men aikkaka ko iteki meneti muisti ja nukahdi. Viimäne muistikuva ol toteemus et oiee mukava ilta oliki taas täl vanhal äijäporukal. Ja sit katkes filminauh..

Aamul sit jo kukolaulu aikka jonku telefooni alko huutamaha nii helvatust et tiädetti kaik heti et aamupala aika o tullu. Tälläste vanhoje äijie piti saad jottai mahatäytteks jot jakso sit se toise päivä viel laival pyöri. Tuliaissiki pruukatti emännil viäd. Vähänkö sovittelulahjaks ko ne ain mylvisivä meijä reissuist. Näil sit sai ainakki hetkeks suun hiljaseks. Kyl ne muija meijä sydämes olivakki vaik välil valitetti niide äänekäytöst. Se ol sellast päätönt purkautumist jota miäsporukal uskalletti heittä huumoril kuvitettun. Siin sit ko kaik ol saanu tuka laskeutuma kalju pääl ja muutenki suoritettu aamutoime ni aletti suuntama matka kohti aamupala ja se runssai antimi. Laiva-aamupala ol ain kovi luksust tälläsil makkara jäystävil herroil vaik ei me niit vihrei juttui osattu sielt etti. Mut pääasia ol et ruokka saattini kehol ku sialul. Eikä me hirvest siin mittä sanoi vaihrettu, ku kaik tais jo ootta tuleva bingo ja se suuri palkintoi. Syätti ja juatti rauhas.. Ja kaik ol tyytyväissi..

Eläkeläisbingoa.

Muutama päivä sit naapuri Pertin kans mentti varama laivareissu ruotsi maal, jos sit porukal vietettäis päivä. Pera ol jo monena vuonna ollut mukana ja kovast ol tykänny reissamisest. Oli taas se aik vuodest, ku päätetti samanmoine matka internetin välityksellä ottaa, vaikka Peran poek oliki tullu pohjosist käymähä kihlattunsa kanssa. Pera puhui aina Jaakosta. Kuinka hyvin oli poika menestynyt ja miten kauhian komeita oli Jaakon poja. Niin oli isoisäänsä tullut, Pera pakkas naurama kaike touhuamise ohel. Pera ol päiväl ollu kylä toisel laidal Arto kämpil poikkeemassa ja kyselemässä uuden puhelimen käyttöä. Pera oli tosiaan hairahtunut kattomaan jotain mainosta aamu kahvia hörppiessä ja siitä sitten pinkassu lähimpään operaattori kauppaa, kuten Pera tökerösti ilmoitti, ja ostanut uuden kosketusluurin viimäsillä pennosilla. Pera kyl totes ettei niil ropoilla muuta tekiskään ja mä jotenkin aavistin että Jaakolla ja lapsenlapsilla oli ollut osuutta asiaan. Jaakolla katos oli kaikki aina viimäsen päälle. Uudet autot ja vaatteet piti olla ja kaiken maailman teknoloogia härpäkkeetkin piti sit päivittää aina aika ajoin. Pera ei ite niinkään välittänyt nykypäivän hömpötyksistä, mutta hiljaa tai kirota, että oli mennyt täl kertta halpaan.

Siin ku Pera ol aikansa näprännyt sinistä teknolookian uutuut, sanoin et sumppiki ehti pöyräs jäähtymähä ennen ko Pera on ehtiny sitä maistamaanka. Nisustakaan Pera ei ollut muistanut kaupasta osta, vaik ei me bruukattu kahvia muilla tilpehööreillä pilata. Hetke siin ryystetti kahvi tasseilt, kunnes totesin jokavuotisest perinteest. Pera oli jämäkkä setä eikä tahtinut oikke mistä innostu, mut jokavuotine laivamatka ilmoittaminen sai jopa Peran sormet syyhymä. Peran suuki kääntys hymyhy ja alettiin siinä samalla sekunnilla muistelemahan viimevuotista savotta. Pera naureskeli Arto viime kertasta lähtö ja sitä hässäkkää ku pihaan autolla karautettiin. Arto ol kova viina perään ja sillonkin oli otettu muutama enemmän ko laki olis sallinu. Muija ei Arton juomisist ollu moksiskaan. Jossei köökissä touhunu ni aina oli joku sukka tai huivi työn al. Arto kehui muijaansa kuinka hiljane ja helppo se oli mut eihä Ritva, nii Arton monivuotine ihastus, ollu sitä kuulevinas ja totes viina huurut sekoottavan ukon pään kokonaan. No joka tapauksessa Arto oli sellases kunnos et autolastilline ukoi katteli silmä kattilankansil ja ku Arto syöksys ovest ulos ni siihe katukivetuksel pääty koko ruho. Arto ei osannu muut ku naura ja me poja kans. Muija oli nähny kaike ikkunas ja ambulanssi ol heti tilattu. Viime kerral Artolt ol lonkka menny monest kohta rikki ja vieläki Arto saatto esitel pitkää leikkausarpeaan. Arto huus viel ambulanssi ovesuust et poja saava nähdä viel toisenki arve kuha  kotti päästävä.

Me sit lähetti pihast ambulanssi peräs ja ku valoihi päästi ni Arto mobiili kaars pilli huutae vasemmal ja me painetti oikkeal. Siin meijä bingoporukka sit ekan kerra eros. Mukan meilt oli sit, ku Arto ol pois laskuist, ni mnää ja Pera ja Pera hyvä tut Reiska. Reiska ol kovi hiljane mut ain ko tilanne salli ni sielt tuli jos jonki moist juttu. Reiska ol hyvä tyyppi, jo kuude kymmene paremmal puolel, niinko hää pruukkas todet, ja viel poikamiäs. Me sit ain reissuil huudeltti et tääl olis vanha mut kokenut liaa, mut neideil ei vaan kelvannu. Kolmista me sit pysäköitti auto satama piha ja rohmutti kamppe auto peräst. Tuntus et kaik oli Arska onnettomuudest huolimat kovi ilossi. Osa  tiätyst ku muija ol jääny kotti ja sai sitä viisaste juoma otta  ilma nalkuttamise kuuntelemist. Meikki kyl laitetti ja kovast mut viina ei juod saanu. Siin sit ko oltti saatu haura luut raahattu terminaali kattese ni meikä kävi lunstamas lipu jol sit laivaha meidäki päästetti. Kaik teki viäl nope tarkastukse ettei autoho ollu mittä jääny. Pera oli ottanu piäne taskumati mukaha ja jokane otti matkahömpssy ku laiva ja terminaali väline matka ol mukanas nii pitkä. Reiskaki avas suu jot sai piene lämmikke otettu ja varma pitkä pohdinna jälkke totes et siin poja tuuleeki. Kaik ol hetke iha hilja ja Reiska poske alkos siihe tahti hohtaet meikä kehot koko kööri liikkuma ja Pera piilotta mattinsa taskuhu ettei sitä sit kukka takavarikois.

Laivaha ku päästi ni ensimmäine asiaha oli osta iso tuoppi olut, ku matkal ei kukka kuski kunnioittae viittin juad. Se ol hyvä tapa ja kaik tätä päätöst kunnioitti. Siin me ukorähjä sit ryystetti yht, kallist, tuoppi samoin kädeliikkei ihanko oltas olttu jotta siiamilaissi nelossi. Mut ei se, jutu juurt me ain löydetti. jos ei muut ni Arska touhui ol kovi hauska ain päivitel. Arska ja viina ol vaa kovi vahinkoaltis yhristelmä. Siin ku oltti saatu tuopi tyhjennetty ni napatti lauku kainaloho ja aletti etti hytti. Se ol ain meil se suurin problema. Kaik ol erimielt ja kaik ol ain oikkes. Siin sit mylvitti ko sikala aamu aikkaha hetki, kunnes Pera kova äänehe toitot tietäväs hyvä reiti ja muu ol sit nii janossi ettei jaksan alkka väitel. Perä perätyste me sit laahatti luut hyttihi, joka ihme kaupal löytys kovi pikasest. Kaik sanos et Pera ol jolttai kysyn tiät, vaik tiukast Pera vasta sanoski. Mut ei sil ollu nii välii ko kaik pääs hyttihi ni puhe lakkas ja kalja aukes. Me taidetti viel koitta leikki nuorisoo ko jokane ol sit sukkaha muutama tölki jemman. Koska ei kiin jäätty ja seki tais ol jo sellane tapa, jota ei uko edes ajatellu.

Ja ku laiva horni huus ja ikkunas maisema alko vaihtu ni meki otetti rennost ja Pera innokkaast alko katto bingo ajankohta. Se olis ollu hävitys jos se olttas unhdettu. Se tais ol Pera henki ja elämä ja koko reissu tarkotus ja idea..

PMS.

En tiedä onkohan miesten kuukautiset vai taas se perus aika kuukaudesta, mutta mielialat heittelevät kyllä laidasta laitaan. Hassua itkeä ja nauraa samaan aikaan. Olen todennut, että pitäisi ehkä puhua jonkun ammattilaisen kanssa, vaikka vielä en ihan kolkuttele hämärän rajamaita, enhän?

Eniten mieltä nyt taitaa varjostaa ajoittainen epätoivo omasta itsestään. Se taitaa olla monella se ongelma, ettei löydä tapoja, ei sanoja tai ymmärrä omaa kauneuttaan. Jotenkin kaipaisin jonkun sen sanovan, vaikka toisaalta se tuskin muuttaisi mitään. Pitäisi vain itse ymmärtää ja sisäistää se asia. Joko niin, että olenhan minä komea tälläisenä tai surullisena todeta, että olen ruma kuin se musta ankanpoikanen ja unohta kaikki muu. Mutta se, kun joutuu tasapainottelemaan pienellä nuoralla ja arpomaan kumpaan suuntaan putoaa. Minulle tärkeintä on vastaukset ja niiden ymmärtäminen. En välitä jos olen komea tai ruma, kunhan sen tiedän. Tämä on ehkä se kysymys johon ikinä en tule saamaan sellaista vastausta johon luottaisin. Johon voisin uskoa ja epäilen, ettei kukaan tule koskaan olemaan niin rehellinen, että voi totuuden kertoa. Eihän?

Tästä varmaan johtuu myös nämä tietyt olotilat ja se, että kuinka suuresti olen kaivannut parisuhdetta. Sitä toista ihmistä vierelleni. Olen miettinyt, että kaipaanko minä ihmistä siksi, että voisin rakastaa ja olla onnellinen vai siksi, että tiedän kelpaavani? Onhan minulla tunteet ja ihminen luotiin elämään laumassa. En väitä, että en voisi elää onnellisesti vailla epäluuloa tai epäilystä toisen ihmisen kanssa, mutta onko tällä hetkellä tarkoitusperäni oikeat? Sitä en tiedä.

Sitten kun eteeni tulee mahdollisuus ehkä koittaa onneaan, ehkä löytää se oikea tuntuu, että peräännyn. Pelkään ja alan epäillä. Katson peiliin ja "tiedän", etten ole hänellekään tarpeeksi hyvä, vaikka en edes tiedä miltä toinen näyttää. Millainen ihminen toinen on ja mitä hän haluaa. Voi olla, että hän osaa katsoa ohi virheideni ja ahdistukseni, kaikkien epäluulojeni yli ja ymmärtää. Tuntea minun tunteeni ja tietää, miten suuria asioita ne minulle ovat. Mutta miksi minä epäilen toista, kun en voi edes itseeni uskoa? Onko oikein lupailla ja maalailla kuvia toiselle, vaikka hän joutuukin kärsimään minun epävarmuudestani?

Usein mietin hiljaa itsekseni, että etsin sitä omaa tilaa ja omaa paikkaa ja koitan parhaani mukaan saada omat asiani sellaiseen tasapainoon, että voin jatkaa normaalia elämää ilman näitä minun itseni kehittämiä epäluuloja. Että voin katsoa toisen silmiin ilman, että mietin sisälläni minun silmiäni. Että voin nauraa toisen sanoille ilman, että mietin omaa hymyäni. Mutta niinä hetkinä, kun päätän hoitaa omaa itseäni tunnen, kuinka kaipaankaan toista. Kuinka haluankaan jonkun kanssa jakaa murheeni ja iloni ja kuinka paljon kaipaankaan toisen kosketusta ja hänen sanoja. Kuinka suuresti haluan, että illan pieninä tunteina minun ei tarvitse nukahtaa yksin, vaikka hän vierelläni ei lepäisikään. Se tunne, kun tietää, että toinen ajattelee sinua. Se tunne, kun heikoimmalla hetkelläsi hän sinulle soittaa ja se, kun olet antanut itsesi hänelle kokonaan ja hän sen hyväksyy. Sitä tunnetta en voi vain jättää alle murheideni. En vain osaa olla kylmä ja kova.

Running up that hill.

Sanoja vailla merkitystä.

Olen todennut nyt itselleni haaveilevan asioista, joita on mahdoton saavuttaa. Vaikka vielä hetki sitten uskoin, että mikään ei ole mahdotonta jossakin vaiheessa kaiken yrittämisen ja itsensä antamisen jälkeen tajuaa, että mahdottomia asioitakin on olemassa.

Olen koittanut uskoa yhä uudelleen itseeni. Olen koittanut katsoa peiliin ja löytää toivoa silmistäni. Olen koittanut hymyillä tuloksetta. Olen koittanut tuntea tuntematta. Ja nyt kun viimeisen kerran yritin uskoa huomisen olevan taas parempi kuin eilisen näin, kuinka haaveet voivat tuhoutua alta sekunnin. Kuinka yrittäminen jää ilman tulosta. Olen surullinen, olen surullinen. Olen surullinen, kun huomasin tämän kaiken. Ja se tuntuu pahalta.

On vaikea sisäistää asioita, joita oikeasti halajaa. On vaikea todeta ja unohtaa ihmisiä, joita oikeasti rakastaa ja on vaikea luovuttaa. Mutta kuten haaveiden tavoittelussa, en voi jättää huomioimatta sitä tosi asiaa, että minä, minä joka istun yksin tuolillani ja tunnen isoja tunteita, en enää jaksa tavoitella omia unelmiani. Se satuttaa ja syvältä, mutta maailmaa en voi kiertää pelkillä toiveilla. En voi saavuttaa istuen sängylläni, en voi nukahtaa sulkematta silmiäni.

En voi saavuttaa niitä asioita, joita haluan, tässä elämässä..

En jaksa uskoa.

Mutta en myöskään etsi sympatiaa tai toivekkaita sanoja. En kaipaa huomiota enkä kannustusta. Toivon vain, että he osaavat minut jättää ja pysyä pois tieltäni..

Toivon, että minulle ei sanota enää, että "yritä". Toivon, että en kuule sanaa "usko" ja toivon, että minun annetaan vain selviytyä. Se on meille kaikille helpompaa ja minulle se on asia, jonka olen päättänyt tehdä. Uskokaan, olen yrittänyt. Olen itkenyt ja yrittänyt ja luovuttamisen jälkeenkin noussut jaloilleen, mutta jos minä en saa mitään, en osaa enää mitään pyytääkään. Jos elämä ei voi antaa sitä, mitä haluan, miksi siis kiusaan itseäni? Miksi en saisi luovuttaa, kun tiedän, että koko elämää ja sen kiertoa en vain jaksa yrittää. Luovu haaveista, sanon. Ja se sattuu edelleen..

Vaikka kirjoitus tuntuukin surulliselta, en sano hyvästi. En vain jaksa tavoitella enkä uskoa. Kävelen yksin ja jos eteeni tippuu pieniä toivonpisaroita, en niistä välitä. Me elämme kerran ja minä elän sen, vaikka tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä. Elän sen ajan, joka on pakko elää ja kun aikani koittaa, nukahdan onnellisena ja helpottuneena.

For your eyes.



Ihan mieletön teksti.

Aamuauringon kiusatessa heräileviä silmiä ja koneen näytön väreillessä edessäni eksyin sattumalta mielenkiintoiseen blogiin. Ensivaikutelma oli katkeran naisen seksiä käsittelevästä blogista, mutta luettuna hetken tajusin nauravani ääneen ja hymyilevän vielä minuuttienkin päästä! Kovalla kädellä, kirosanoja sekä tummaa huumoria. Mutta tärkeintä, totuutta rivien välissä. Lainaan tänne yhtä kirjoitusta, joka minussa herätti hilpeyttä, vihaa, surua ja tärkein kaikista: Olin samaa mieltä! :) Tekstin alt löytyy linkki blogiin. Hoppas du gillar också!
"

Sinkkuhelvetti

10.10.2011 18:56

WARNING! Teksti sisältää aivan helvetin paljon kiroilua.

 

Sain eräänä lauantai-iltana pakit mieheltä, koska olen seksiblogaaja. Mies pelkäsi minua. Säikähdin tätä tapahtumaa aivan saatanasti, edustanko tosiaan jotakin himonussijoiden aatelia, jään yksin koko loppuelämäkseni.

 

Hätäpäissäni perustin kolmelle eri deitti-sivustolle profiilin.

 

Mutta vituiksihan sekin meni.

 

Ensimmäinen sivusto ei hyväksynyt profiilikuvaani. Kuvan olisi pitänyt olla jotakin passikuvan luokkaa. Miksi?

 

Se, minkälaisen kuvan ihminen laittaa, kertoo hänestä aivan helvetin paljon enemmän kuin lähikuva hammasrivistöstä. Tällainen käytäntö johtaa siihen, että porukka selailee vapaita lihamarkkinoita naamakuvien perusteella etsien sieltä dressmann-kasvoja tai Angelina Jolieta.

 

Se naama kerro yhtään mitään. Mikäli peili kestää, ei naamalla ole mitään väliä. Olennaisinta on, että kaikki muu mätsää kivasti tyylistä arvomaailmaan.

 

Toisekseen tämä samainen sivusto ei hyväksynyt profiilitekstiäni. Ilmoitin etsiväni apaattista, epäsosiaalista ja rumaa seuraa.

 

Sitten kokeilin ”Profiilitekstiäni ei julkaista”. Ei hyväksyntää.

 

Nyt, vihdoinkin minulle on flirttailtu, mutta jumalauta minun pitäisi maksaa, että näen, kuka siellä iskee silmää.

 

----> Sivusto boikottiin.

 

Toiselle sivustolle olen kirjoitellut itsestäni vaikka mitä, mutta joka kerta kun kirjaudun sisään, en löydä juttujani mistään. Muistaakseni kirjoitin jotakin pornosta. Joka kerta myös lataan itsestäni kuvan enkä sitäkään löydä mistään.

 

----> Boikottiin.

 

Kolmas sivusto tarkistaa vielä profiiliani, joten sitäkään ei löydy mistään.

 

----> Boikottiin ihan muuten vaan.

 

Eniten alkoi vituttaa se, että tässä pitäisi survoa itsensä johonkin pieneen ahdistavaan sinkkumuottiin. Jokaisen sinkun pitäisi olla tietynlainen ja samanlainen. Olen näin pitkä ja painan tämän verran, harrastan lässynlää ja läpätilää.

 

Tässä maailmassa on muutenkin suuri vääryys.

 

Henkilö A ilmoittaa Facebookissa tilakseen ”In a relationship”. Sata tykkäystä, onnentoivotusta, hymynaamaa, sydäntä.

 

Henkilö B ilmoittaa Facebookissa tilakseen ”Single”. Yksi säälittävä surunaama joltakin puolitutulta, joka vielä kysyy uteliaana, että no mitä kävi.

 

Mitä helvettiä?

----> Seurustelu boikottiin.

 

"
Blogin osoite on kanavalla City.fi >> Suosittelen, jos huumorintaju riittää..

Hiekanjyväonnellisuus.

Olen nähnyt ohikiitävien kuusten latvoja, jotka voimakkaina kurottavat tähtiin. Olen nähnyt maassa makaavia koivunoksia ja tuntenut niiden sisällä elämän. Olen katsellut rantakivien liikettä aaltojen voimaa vieroksuen ja olen nähnyt puolukoiden tulipunaisen värin kuuraan täyttyneen sammalmattaan päällä. Olen tuntenut kesän lämpimät henkäykset, talvipakkasen tiukan rutistuksen. Nähnyt metsäjäniksen taistelun ja karhun talviunen. Olen ikuistanut filmirullaan oranssisia pilviä ja mustia aaltoja, olen seisonut järven jäällä talviyönä. Ja kun olen kirjoittanut iltahämärässä haikuja lehtiööni, katsonut auringonlaskua ja ihaillut tähtien varovaista valoa pilvien lomasta. Olen tuntenut pieniä iloja, jotka rakentuvat sisälläni suureksi voimaksi ja tunteiden valtamereksi. Olen ymmärtänyt pienten asioiden tärkeyden ja itkenyt niiden takia. Olen kävellyt kuusimetsässä tuntien syvän hiljaisuuden ja seisonut kallion päällä vain kuullakseni avaruuden huokauksen. Olen nähnyt yksinäisyydessä toivoa ja ilossa surua. Olen katsonut rikkaiden silmiin ja nähnyt pelkoa. Tuntenut rakastavaisia, jotka kaikessa onnessa kaipaavat villejä viljapellon tuoksuja, tuulen henkäyksiä joen varsilla ja kaukaa siintävien laivojen keskinkertaisia ääniä. Olen nähnyt, että onni voi olla surullinen ja kokenut, että kyynelissä voi olla pala

uinuvaa iloa.

Olen löytänyt polkuni ojan pohjalta. Olen maannut lietteessä ja kurassa. Olen luovuttanut ja herännyt huomiseen uudelleen. Vahvana, vaikka useat ovat ripustaneet köysiään katon vahvoihin, kirveillä kiilattuihin hirsiin ja nostaneet kätensä ilmaan. Olen piilottanut sydämeni, esittänyt vahvaa ja kaikessa hiljaisuudessa raottanut pelokasta ja epävarmaa viittaani, joka on minua peittänyt. Olen antanut osan itsestäni. Olen ottanut riskejä ja vaikka olen pettynyt, olen rakentanut kivijalan aina uudestaan. Iltaisin kaipaan, aamuisin olen unohtanut ja päivisin toivonut. Olen joka askeleella varonut, kuin kevyttä peilipintaa. Heittänyt kiviä tyyneen järveen ja katsonut, kuinka pienet aallot rikkovat elottoman hiljaisuuden.

Ja niinä hetkinä, kun hiljaisuus on ympärilläni. Kun koivun viimeinen lehti putoaa rauhattomasti ruskean nurmen pinnalle ymmärtänyt, kuinka jokaisessa, hiljaa nukahtavassa koivunvarressa virtaa elämänvoima ja kuinka pieninkin metsän taimi herää jokaisen talven jälkeen uuteen kasvuun ja kuoleman kautta kerää voimansa herätäkseen uudelleen.

Adrian Wilson (Beside Light)

God Damit!

Suosittelen tutustumaan tähän laulajaan.

Kuuntelemaan ääntä.

Katsomaan kasvoja.

Ja tutustumaan hänen covereihin ja bändin, Beside Light, biiseihin..

Sieltä jostakin.

On ihmiset kadonneet. Äänet hävinneet. Sammuu valot ikkunoista. Katoaa tähdet. On satumaista. Nostaa yön käsi sumua. Kuin harmaata savua. Ja katson, palaako maa? Onko tää unta haaleaa. On hehkulampun lanka käyrä. Palaa se hitaasti. On kohtalo sen varma. On kuukausia sitä poltettu. On sytytetty ja sormilla koitettu. On useasti ollut pimeää. Ei valoa, ei elämää. Ja kun sammuu viimeinen tähti. Se unten maille lähti. On nukahtanut maa. Hiljaa alle usvan se katoaa.

Yötä toivoo kuu kalpea. Kaipaa lepoa, tähti valkea. Kun sulkee silmänsä, viimeinen ihminen. Kun laskeutuu kukalle, yöperhonen. Niin suljen silmäni, minäkin. Hiljaa kuiskaan, missä on rakkahin?

 

-------------------------------

 

En halu elää enää tunteella. En uskalla elää musiikissa tai haaveissa. Pelkään haavoja, pelkään pilvilinnojen murenevan, kun niitä rakkaudessa ja toiveissa rakennan. Pelkään katsoa huomiseen. Pelkään tähdenlentoja. On vaikea tuntea haikeita huokauksia, katsella sumenevia unelmia ja sinisen meren aalto. Pelkään, että uskon mahdottomaan. Että odotan satujen ja sanojen toteutuva ja pelkään, että en kestäkään todellisuutta. En toivo olevani onnellinen. Vain pieni osa sitä säkeistöä, jota kuuntelin yön lyhyimmällä tunnilla. Jonka sisään ajatukseni katosivat ja jonka melodiaan hukutin pienen palan pelokkaasta sielustani. En toivo olevani voittaja, vain pieni ajatus siellä, missä minun ajatukseni olivat, kun huokasit maailmani toisella laidalla.

Pelkään, että ne sanat, joita lauloit heikolla hetkelläni, katoavat tuuleen. Jäävät arpena sieluuni ja tahrana valkoiselle paidalleni. Pelkään.

Fiksujen ihmisten kerho.

Jokin aamu lopetan lehtien lukemisen ja siirryn uutispimentoon! Kuuntelen kaduilla, mitä maailmalla tapahtuu. Elän kuplassa ja uskon, että kaikki on hyvin. Että ihmiset ovat vielä tasa-arvoisia ja että kun rakastaa, se riittää. Että maailmassa ei ole sotia, ettei nälänhätä vaivaa ja että saamme olla ja elää omina itsenä. Emme pelkää, uskallamme. Katsomme tähtiin ja tiedämme, että vieläkin voimme toivoa. Iltalehti.fi. Ammuu.

Otteita totuudestako?

Mika Niikko (ps)

"Hänen mukaansa sateenkaariperheessä kasvaminenkin on traumaattista, koska lapsilla on luontainen isän kaipuu ja tarve saada hoivaa sekä isältä että äidiltä"

"Hänen mielestään perustaksi ei riitä se, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan. Tällä perusteellahan sisar ja velikin voisivat mennä naimisiin."

"- Jos lapsi adoptoidaan perheeseen, jossa ei ole isää ja äitiä, ei hän joudu kokemaan pelkästään sitä traumaa että on menettänyt omat vanhempansa, sanoi Niikko."



Asiaa!!!

Näyteikkunaprinssi.

Hän seisoo paikallaan, yhdellä jalallaan. Seisoo hän ikkunan takana. Hänet vahasta muotoiltiin. Pienestä palasta. Päivästä toiseen, hän muita katselee. Ei tunne, kuule, itsekseen ajattelee. On pinta nuken syvään halkeillut. On haalistunut, ei ikinä hän hymyillyt. Vain kohdevalot häntä valaisi, aamusta iltaan häntä, hiljaa halasi. Ei katseita hän kerännyt. Päällä vaatteet kauniit, ei päivisin hän herännyt. Mut ilta saapui, valot himmeni. Vahanukke jalkaansa, varovasti suoristi. Hän käänsi päätä, pölyt pyyhki pois. Laittoi musiikin hän päälle, mietti, kun tanssia vois. Mut vahanukke tiesi, oman paikkansa. Tuli seisoa hänen, ikkunan laidalla. Kului päivät ohi, laski kiertoa kuun. Nukke eloton, katosi hymy suun. Hän tiesi ettei hän, huomista näkisi. Luki ikkunassa, tämä on hyvästi. Oli vanha nainen liian sairas, jatkaakseen. Hän synnyinkodin valitsi, viimeiseksi vuoteekseen. Oli vahanukke tullut, kun avajaisia vietettiin. Kun kahvit juotiin ja kakku leikattiin. Usen vaihtoi Rouva nuken, vaatteita. Piti prinssi siitä kun hän, oli seurana. Nyt kun ei valaise, ei syty kohdevalot. Kuin murenee, kuolee pois vanhat tiilitalot. Sinä yönä näki nukke tähtien loistavan. Kuun kalpean, hiljaa ohikiitävän. Tiesi näyteikkunaprinssi aikansa ohi olevan. Hän kyyneleen vuodatti, muisti laulun sopivan. Hän hiljaa hyräili ja sanoja muisteli. Jalallaan hän hiljaa, tahtia koputti. Kiisi kuu alas, taivaalta katosi. Ja prinssi ikunnalla hiljaa - pois hajosi.

Save energy!



Yöllä olen elossa..

Kun koputtaa yön kylmä käsi ikkunaan, herään ja koputan takaisin. Katsomme toisiamme ja minä, heikkona rakastun mustaan surupukuun, jonka pitsikankaat takertuvat puiden oksiin. Ja kun yö kävelee ohitsemme, maa nukahtaa kylmänä ja mustana. Mustaakin mustempi laahus lakaisee äänetöntä, koristaa yön hiuksia valkoisina vilkkuvat tähdet, on kuu hänen sydämensä. Niin kylmä ja kalpea. Ja kun hiljaa varpailla astun ulos ovestani pukee yö päälleni kankaan, jonka läpi en näe. En kuule. Ja kun olen alastomana maailman edessä peittää yö minun heikkouteni. Olen kuin orja mustan Herran, joka hiljaisuudessa sitoo köyttään käsiini. Jalkani eivät kanna ja tunnen, kuinka kivien terävät kulmat viiltävät polveeni rakkaudettomia viiltoja. Olen hauras, kuin lumihiutale kevätvalossa. Kuin rakkaudetta jäänyt lapsi orpokodissa. En nähnyt sinä yönä unta, en kuullut toiveita, en taivaan kannelkaan minua uneen tuudittanut. Olin kuin tyhjä kuori, jonka sisällä leijui harmaa pilvi.

Vedän vanhat raita -verkkarit jalkaani ja kokeilen, liikunko kuin Jagger. Pienen lattian täyttää askeleet ja ilman täyttää musiikki. Voicen kuva valaisee seinät ja naapurin epäilevät katseet piiloutuvat verhojen taakse. Poika on taas sekaisin, he miettivät, mutta en jaksa enää välittää. Tajuan, että en liiku kuin Jagger, en, mutta minua se ei haittaa. Adam Levinen tanssi on kovin hypnoottista, kovin seksikästä enkä voi väittää vastaan, ettenkö katselisi häntä Sillä Silmällä, hänen tatuointejaan ja silmiään. Musiikki ja Adam, varsinkin tämä kyseinen biisi (feat Christina Aguilera) sopivat kovin hyvin yhteen. Mutta silti unohdan hänet pian ja jatkan sheikkaamista. En liiku kuin Adam, en välitä, vaan annan musiikin viedä ja "Mä sheikkaan kuin viimeistä päivää!".

Toinen biisi, johon olen tykästynyt, vaikka ei kuulukaan mihinkään ehdottomiin suosikkeihin on Lovexin uusi biisi. Satuin siihen törmäämään elisissä Huippumalli Haussa -ohjelman tehtävässä. Onhan se muutaman kerran Voicellakin soinut, mutta silloin en ole vielä kiinnittänyt biisiin huomiota.

Hyvä kipale, sopii tiettyyn hetkeen, kuten kaikki maailman biisit.

Löytynee täältä : http://www.nelonen.fi/ohjelmat/suomen-huippumalli-haussa/etusivu/video/suomen-huippumalli-haussa-lovex-watch-out-katso-musavideo

Toinen ihan jees biisi on Lovex - U.S.A. Menevät kun fiilis on oikea..

Aamuinen uutisvuoto. Paha sellainen.

"Päivi Räsänen on lesbo" -otsikkoa et nähnyt iltalehden sivuilla, mutta avioliittolain muuttamisesta kyllä saatoit lukea jutun. Tunnettu homoavioliittojen hyväksymistä ja kirkossa vihkimistä edistävä kansanedustaja Päivi Räsänen esiintyy taas kommenteillaan eduksi! Upea nainen! Toivottavasti ihmiset ymmärtävät sarkasmin. Kuitenkin palatakseni juttuun, jossa lakialoitteella pyritään hyväksymään ihmisen tasa-arvoinen kohtelu ja näin myös hyväksymään samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen. Mutta mitä meidän Päivi taas suustaan päästää. Hänen mielestään kahden miehen tai naisen välissä ei tunneta käsitetttä "Tasa-arvo". Tämähän on varsin mielenkiintoinen dilemma. Voimme siis olettaa ettei tasa-arvoa tunneta miesten välisissä tai naisten välisissä tilanteissa, vain ja ainoastaan (kuten Päivikin totetaa ihmisten välisissä) miehen ja naisen välisissä asioissa. Maailmani romuttui kuin sain kuulla, etten ole ihminen. Ilmeisesti homot eivät siis olekaan ihmisä vaan täysin oma rotunsa. Kirjoitetaan siis biologian kirjat uusiksi, haluaisin vain tietää mistä olen siis juureni perinyt. Onko minulla sittenkään isää ja äitiä? Apua!

Kysymys Päivi Räsäselle:

"Olette sanonut, että avioliitossa on kyse arvoista. Eikö tasa-arvo ole tärkeä arvo?

- Sukupuolten välistä tasa-arvoa tulee edistää, mutta kun puhutaan samaa sukupuolta olevien avioliitosta, niin se ei ole tasa-arvo- tai ihmisoikeuskysymys. Avioliitto on määritelmällisesti miehen ja naisen välinen, ja sitä se on ollut historiallisesti ja sitä se on edelleen kulttuurisesti."

lähde: http://www.iltalehti.fi/uutiset/2011092914476777_uu.shtml

Voi ei Päivi Räsänen. Onko kommenteissasi enää mitään tolkkua ja perää. En ole ennen kohdannut ihmistä, joka näin jyrkästi vastustaa yhteiskuntassa aina ollutta ja aina jatkossakin tulevaa asiaa. Just deal with it! Kyllä, asiasta voisi taas jauhaa vaikka kuinka paljon, mutta empä enää jaksa asiasta niinkään välittää.

Fall is here.

Oli aamulla vastassa syksy, lehdet keltaiset ja punaiset viitoittivat tietäni kolostani kohti työpaikkaani. Kirpeä aamu, kostea, mutta hellä tuuli kuljetti omenantuoksua nenääni. Lipui taivaalla harvakseltaan valkoisia pilviä, jotka laskivat hentoja helmojaan kohti taivaanrantaa. Seisoi pellolla kaksi joutsenta, vaaleissa häävaatteissaan kaivoivat epätoivoisesti kylmästä maasta ruokaa siivilleen. Katsoessaan minua pienet mustat silmät tuijottivat, esiintyivät kuin runnellut patsaat, jonka jälkeen kaipuusta käänsivät päänsä nousevaan aurinkoon ja sumuisien metsien suuntaan. Venyttelivät siipiään ja saatoin kuulla huokausten liitävän kohti etelää, auringon ja lämmön valtakuntaa. Hitaasti lämpenevä ilma kostutti punertavia poskipäitäni, aurinko häikäisi silmiäni ja kävellessäni kaarteli ympärilläni pienten lintujen parvi, puut odottivat talvea laskien väsyneitä oksiin kohti harmaan maan pintaa. Tuulen ja auringon yhteinen tanssi liikutti asfaltin pinnalle kadonneita lehtiä, jotka muodostivat pieniä juoksuhautoja. Syksy tuntui ensimmäistä kertaa vahvalta ja kovin ankaralta, mutta pehmeän vastaanottavalta. Kuin kylmä talviaamu, jota auringon kalpeat säteet koittivat värittää ja lämmiittää. Kävellessäni vedin pienet sormeni hihan sisään, nostin kaulukseni ja tunsin, kuinka tuulen pienet kädet koittivat etsiä tietään takkini sisälle. Vaikka kylmyys koetteli minua, saatoin tuntea silmilläni värien lämmön ja kirkkauden ja auringon päättäväisyyden vielä lämmittää, kun se oli hänelle mahdollista. Lintujen laulu kaikui metsän siimeksestä ja herätti mielessäni vahvan tunteen taistelusta ja kiireen tulosta. Kuin he yrittäisivät kiireellä saada jotakin valmiiksi ennen kuin taakse jäävä maa peittyisi valkoiseen untuvapeittoon ja heidän aikansa olisi taas hetkeksi ohi. Autojen raskas humina ja pakokaasun paksu pilvi peitti nuo kauniit syksyn tunteet alleen. Satunnaiset jarrujen kiristävät äänet ja meluisat torvien huudot tunkeutuivat ajatuksiini ja heräsin taas todellisen arjen keskelle. Olin siinä, seisoin liikennevalojen mukaillessa syksyisiä värejä ja odotin. Olin kuin ne joutsenet pellon reunalla, tuijotin, mutta en nähnyt etelään, en pohjoiseen. Vain kirkkaiden ja keinotekoisten ledivalojen vilkkuva tanssi piti minua otteessaan ja niiden vaihtuessa punaisesta keltaiseen ja lopulta vihreään oli minun merkkini jatkaa matkaa. Taivaansininen katto oli harmaiden saastepilvien peittämä, aurinko yski niiden takana heikkona. Kiireiset ihmiset eivät luoneet katsettaan syksyiseen maisemaan, vaan rypistelivät kuluneita kulmiaan ja yskivät pakokauhun valassa kiirehtiessään takasin oravanpyörään. Syksy oli täällä, mutta kukaan ei sitä huomannut. Kukaan ei ollut sitä vastassa, vaikka hän oli pukenut päälleen parhaimmat vaatteensa ja varastosta etsinyt ne kirkkaimmat värit. Olin syksy ja tunsin kaipuuta ja yksinäisyyttä. Ja kun olin aikani katsonut maailmaa tajusin, ettei minua kukaan odota. Pudotin vaatteeni ja olin harmaa, kuin väritön sateenkaari.

Maailman kylmyys ja sen julmuus..

Teinipojan sydäntäsärkevä YouTube-video

koskettaa Yhdysvalloissa.

Älkää unohtako minua, kun tulen itkien taivaanporteille. Tämä oli Jamey Rodemeyerin, 14, viimeinen viesti.

 

Vielä toukokuussa Jamey jaksoi olla optimistinen. Omassa huoneessaan newyorkilainen teini yritti valaa uskoa muihin samassa tilanteessa oleviin. Poikaa oli kiusattu koulussa jo vuosien ajan homoudesta.

- Kaikki muuttuu paremmaksi, ruskeasilmäinen Jamey sanoo katsoessaan kameraan Buffalon kodissaan.

Samalla kun Jamey yrittää auttaa muita kiusattuja jaksamaan, poika tulee tilittäneeksi vuosia jatkunutta kouluhelvettiään.

- Saan ihmisiltä niin paljon vihaa päälleni, ja he sanovat minulle, että homot joutuvat helvettiin, hän saa sanotuksi.

Samalla Jamey harmittelee sitä, että yksikään poika ei suostu olemaan hänen ystävänsä.

- Hengaan vain tyttöjen kanssa.

Jamey kirjoitti rutiininomaisesti nettiin elämästään sekä siitä, miltä kiusattuna oleminen tuntui. Pojan hätähuudot tallentuivat Facebook-viesteihin ja YouTubeen lähetettyihin videoihin.

"Mitä minun pitäisi tehdä?"

Syyskuussa jokin muuttui.

- Olen aina sanonut, miten kiusattu olen, mutta kukaan ei kuuntele. Mitä minun pitäisi tehdä, jotta ihmiset kuuntelisivat?

Vain päivää ennen itsemurhaa Jamey kirjoitti kaikkien nähtäville, mitä hänen mielessään liikkui.

- Kukaan koulussani ei välitä itsemurhan estämisestä, vaan he ovat niitä, jotka haukkuvat minua ja repivät minut hajalle.

Ennen oman henkensä riistämistään Jamey kiitti vielä suurta idoliaan Lady Gagaa.

Pojan vanhemmat löysivät hengettömän Jameyn kotitalonsa lähettyviltä.

Teinipojan itsemurha on järkyttänyt syvästi koko Yhdysvaltoja. Mediassa on ruodittu laajalti sitä, miten ahdingossa elänyt ja apua pyytänyt koululainen jätettiin yksin. Miksi kukaan ei auttanut poikaa, joka kertoi kärsimyksistään koko maailmalle?

Teinipojan hautajaisissa oli läsnä suuri määrä viestintävälineitä, minkä lisäksi yli 500 ihmistä halusi jättää pojalle hyvästit. Myös Lady Gaga muisti suurta faniaan konsertissaan Las Vegasissa maanantaina.

- Jamey, tiedän että näet meidät. Sinä et ole uhri. Sinä olet opetus meille kaikille, Gaga lausui.

Lähde: Iltalehti

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/2011092714465069_ul.shtml

Viikonloppu!

Mahtavaa viikonloppua kaikille.
Käyskennelkää ulkona, jos ilmat sallivat.
Pukekaa villasukat jalkaan ja rentoutukaa.

Miulla alkaa tänään viikonloppuvapaa ja se päättyy huomenna :)
hih.. Perseestä. Mutta niin totta! :D Pitää siis nauttia myöhään
iltaan asti ja nukkua huomenaamulla niin kauan, kunnes
pienet perhoset laskeutuvat nenäni päälle ja jaloillaan
minut herättävät!

Muistakaa, että "Yksinkertainen on kaunista.."
Muistakaa, että "Less is more.."

Televisio. Tuo paholaisen teleporttiko?

Nyt kun olen seurannut median ja ihmisten kanssakäymistä, olen aloittanut miettimään millaisessa maailmassa elämme. Media ja sen antama viesti tuntuu olevan monelle ongelma. Jos television mainoskatkolla vastaan tulee normaalista poikkeavaa materiaalia, täyttyy kaikki keskustelufoorumit palautteilla, samoin löydämme uusia adresseja ja kansalaispalautteita sekä yllättävänkin rankkoja kannanottoja. Olemmeko me nimettömät kirjoittajat nyt kiristäneet pipoa liikaa vai mikä saa ihmiset tarttumaan kaiken maailman turhuuksiin ja luulemaan heidän olevan totuuden ja kaiken tiedon lähteitä? Onko ihmisten elämä päässyt kuivumaan niin pahasti kasaan, ettei maailmasta löydy enää muuta valittamisen aiheita, kuin musiikkivideot ja mainosten sisältö? Vai onko tämä taas yksi tapa tuoda omaa mielipidettä ja pätevyyttä esille ilman, että kirjoittaisi fiksusti ja asiallisesti omalla nimellä ja ottaisi vastaan myös itse kritiikkiä, jota heidän kommentit herättävät.

 

CDON.com mainos.

 

CDON.comin mainos herätti television katsojissa ilmeisesti paljon tunteita, koska kyseinen pätkä jouduttiin yrityksen toimesta poistamaan julkisesta esityksestä. Nähtyäni kyseisiä mainoksia minun elämäni ei heilahtanut. En tuntenut kasvavaa vihaa sisälläni, pikemminkin hilpeyttä ja omalla tavalla iloa. Minulle tuo mainos kertoi enemmän halusta saada kyseisestä yrityksestä saadut tuotteet itselleni kuin se, että jollain sairaalla tavalla haluaisin ehdottomasti harjoittaa ilkeää perheväkivaltaa. Käsittääkseni mainos poistettii esityksestä juuri tämän takia. Että mainos yllyttäisi perheväkivaltaan ja että sen viesti olisi vääränlainen ja väkivaltainen. Olin yllättynyt ja ihmeissäni. Tälläisistäkö mainoksista kaikki perheväkivalta tapaukset siis saavat alkunsa? Jos me lähtisimme siihen linjalle, mitä mainokset viestittävät, tahtoisin televisiosta pois kaikki mainokset. Olen juonut Valion Plus maitoa, mutta en saa edelleenkään nostettua sohvaa yhdellä kädellä. Olen ostanut kosteusvoiteita ja puhdistusaineita, mutta edelleenkin naamani on kuin saharan autiomaa tai kivinen asfalttitie. Ihan sama minkä mainoksen näytätte, todellisuus ja mainos poikkeavat siitä, millaisen kuvan tuotteesta / palvelusta annetaan. Ja mainosten ideanahan on herättää tunteita ja mielikuvia. Siis laitanko kukkahatun päähäni ja aloitan kansanliikkeen mainoksia vastaan.

 

Mainos.



Anna Abreu - Stereo -musiikkivideo.
anna Abreu,
Aivan järkyttävää mylvintää on herättänyt myös otsikon henkilö,  uudella musiikkivideollaan, jota kuvaillaan sanoin "Nunnia ja tyttörakkautta!". Näinhän se on, mutta videon saama palaute sen sijaan herätti minussa pientä hymyilyä, jopa naurua, mutta vakavasti pohtiessani ihmisten ajatuksia mieleeni tulee väkisinkin ihmetyksen pieniä siemeniä siitä, mitä näiden kommenttien takaa paljastuukaan. Nyt kun aamulla kävin tarkistamassa uusimmat kommentit Iltasanomien sivuilta, ei sieltä löytynyt enää yhtään lausetta, saatikaan kirjoitusta. Onkohan lehden ylläpitokin kyllästynyt turhaan valittamiseen vai onko odotettavissa myös videon julkaisun kieltäminen ja sen muuttaminen siveelliseksi? Mieleeni muistuu ainakin mielipiteitä Nunnien halventamisesta ja tyttörakkauden yhdistämisestä tähän kulttuuriin, nunnien rankkaa työtä tuotiin usein esille samoin uskonnon halveksuminen ja täysin epäasiallinen käytös koko videon ajan. Huh huh, minä tokaisin hiljaa itsekseni ja katosin nopeasti pois näiden inhoittavien kommenttien ääreltä. Ihan oikeastiko ja vakavasti näitä kommentteja ihmiset olivat illan hämärtyessä rustailleet? Jos lähdemme pohtimaan musiikkivideoiden tuomaa sanomaa, unohdetaan mkään tietty musiikkityyli, voidaan järjestäen joka toinen video luokitella joko halveksivaksi tai muuten epäasialliseksi. Enkä ole edes puhunut vielä metallibändien saatikaa rankempaa musiikkityyliä edustavien bändien videoita. Omasta mielestäni video on hyvin toteutettu (Anna Abreun musiikkiin sopivaksi) ja muutenkin kohtalaisen mukaansa tempaava ja tyylikäs. Jos ruutuun lyötäisiin sata eri koiranpentua tuijottamaan pienet ruskeat silmät kosteina, en usko, että palaute olisi ollut samankaltaista. Tai jos videolla olisi vilahtanut naapurin Irma sauvakävelyllä, ei Irmakaan olisi tullut päätänsä aukomaan, nimettömänä. Voi elämän kevät, hankkisivat ihmiset elämä, tai ainakin kirjoittaisivat omalla nimellä, asialliseen sävyyn turhia "piip" sanoja käyttämättä. Siten rakentavasti omaa mielipidettä ja kantaa tuomalla esiin. Ei haukkumalla ja itkemällä vuolaasti ranteita auki viiltäessä.

EDIT!

Kommentit tulivat esille kuin kirkkaalta taivaalta, joten annetaampa hieman esimakua. Jokainen voi tämän jälkeen käydä niitä lukemassa ja pohtia, mikä meni vikaan.

Kristitty -nimimerkillä kirjoitetaan:

Video halventaa maailmalla lähes ilman palkkaa kehitysmaissa työskenteleviä katolisia nunnia ja pilkkaa uskonrauhaa, joka meillä vielä toistaiseksi on.

Nimimerkillä "Toinen Kristitty"kirjoittaa:

En olisi uskonut, mutta nyt sekin on nähty, lesbo taitaa olla Abreu?? Ja minkälaisen kuvan antaa nuorille tytöille, jotka fanittaa ihan ihquna ja matkii melkein kaikessa.

Tämä on juuri sitä luopumusta, joka aina vain enemmän puskee näkyviin.

kaikenlaista maailmalla -nimierkki taas kirjoittaa:

Itse en kuulu kirkkoon, en usko mihinkään suurempaan. Silti ei tulis mieleen halveerata kenenkään uskontoa tai uskoa näin. Tämän videon ajan vain tuijotti suu auki kuvaa että mitähän-vielä-tulee? ja on keksitty, musiikki jäi auttamatta 'kuulematta' kokonaan. Ehkä tarkoitus on kuitenkin musiikin olla ykkössijalla?
Kaikenlainen seksimeininki videoissa ellottaa jo, anteeks vaan. Eikä tämä ole oikein hyvän mallin antamista nuorille faneillekaan.

Lyhyesti virsi kaunis. Anna Abreun video halventaa sekä kristinuskoa että nunnia sekä nunnien tekemää työtä. Jos vahingossa satut videon katsomaan, todennäköisesti sinusta tulee Lesbo. Ottaen huomioon, että lesboksi tullaan, ei synnytä. Ja äänenäsvystä päätellen lebous on jopa sairaus, paha asia, jota tulisi kuolemaan asti välttää. Voi voi..  

Video täällä.
http://www.iltasanomat.fi/viihde/anna-abreun-uusi-villi-video-nunnia-ja-tyttorakkautta/art-1288415763898.html

--------------------------------------------------------------------

Aah, sitten..

Eilinen Big Brother -jakso. Sebastian ja hänen "Hillitty Kristinuskon esiintuominen".

Voi Sebastian mitä sinun suusi oikein ulos päästääkään. Mistä aloittaisin ja mihin lopettaisin. Keskustelut Tamerin kanssa sekä mieipiteet Tamerin uskonnosta kirvoittivat  uusia suonikohjuja ympäri pohkeita. Oli juotava lasi vettä, jotta suonenvedot antoivat periksi ja pystyin taas elämään ilman suurta ja tuskallista kipua.

Joka tapauksessa. Tämä Herra Sebastian, joka antaa itsestään kuvan kristillisyyden perikuvasta, hänen elämästään Kristuksen parissa sekä kuinka vahva hänen uskonsa on ja kuinka kovasti hän koittaa elää läpi elämänsä Kristinuskoa noudattaen. Aivan ensimmäisinä päivinä jo mietein, miksi tämä Herra saapui yleensäkään taloon. Onko tämä pyhiinvaellusmatka, ristiretki vai hänen tapansa tuoda televisioon uskontoaan? Onko hän vilpittömästi saapunut taloon asukaasi vain kohdataksen ja pohtiakseen omaa persoonaa vai löytyykö syyn takaa pieni pala myös pääpalkintoa? Jos pääpalkinto oli edes osa hänen motiiviaan uskon, että se taistelee jo kristinuskoa vastaan. Näin tavallisena "ateistina", siis mihinkään ukontoon uskomatta, en osaa ottaa kantaa enempää, mitä raamattu tai miten kristinusko suhtautuu kyseisiin kilpailuihin, mutta epäilen ettei maallinen mammona sinänsä ole kristinuskon lähtökohta ja kulmakivi. Toisena tulee Sebastianin kova kritiikki Tamerin kiroiluun, mutta mies itse ilmoitti ensimmäisten päivien aikana olevansa biseksuaali. Shock! En osaa sanoa tähänkään, kumpi esimerkiksi kirkon näkökulmasta on pahempi: Muutama vittu -sana vai takahuoneen paheellinen poikarakkaus? Se jääköön jokaisen oman harkinnan alaiseksi.

Sebastian on muutenkin usein maininnut uskovansa siihen ainoaan oikeaan uskontoon - siis Kristinuskoon. Hän tuo esille muiden uskontojen vääryyden ja epäjumaluuden ja jopa kammottavuuden. Hän usein sanoi, miten Kristinusko on vapaa uskonto, jokaisen oman valinnan takana, johon ei pakoteta, mutta jos et liity joudut Helvettiin. Tämähän on siis lapsille jo pienenä opetettu "totuus". En tiedä mistä kohtaa Kristinusko on siis lempeyden ja valinnanvapauden kehto.

Vielä tarttuen Sebastianin kommenttiin, kuinka esimerkiksi Tamerin uskonto on väkisin syötettyä ja pakotettua haluaisin muistuttaa Sebastiania Ristiretkistä. Nopeasti W(h)ikipediaa katsoessa Ristiretket olivat :

Ristiretket olivat paavin hyväksymiä, uskonnollisesti motivoituja sotaretkiä erityisesti keskiajalla. Aluksi tarkoitus oli vallata Jerusalem takaisin kristittyjen hallintaan, minkä vuoksi ensimmäiset ristiretket kohdistuivat muslimeja vastaan. Myöhemmin ristiretkiä tehtiin myös Euroopassa olevia pakanallisia tai harhaoppisina pidettyjä maita ja kansoja vastaan muun muassa Itämeren etelärannikolle. Tosin Itämeren piirissä tehdyillä sotaretkillä ei läheskään aina ollut paavin antamaa ristiretkijulistusta tukenaan, eivätkä aikalaiset välttämättä muutenkaan pitäneet niitä ristiretkinä: tällöin ristiretki-nimitys on syntynyt vasta myöhemmän historiankirjoituksen yhteydessä. Merkittäviä olivat myös katolisen kirkon kerettiläisiksi katsomia ryhmiä vastaan Etelä-Ranskassa ja Böömissä tehdyt ristiretket.

Koska näin homoseksuaalin näkökulmasta kristinuskossa on paljon pieniä epäkohtia, en halua tuomita, ottaa kantaa tai edes tuoda esille mitään suoraan Kristinuskoon viitaten. Kritiikki kohdistuu täysin Sebastianin asenteeseen ja hänen mielipiteisiin ja sen tuomaan viestiin. Mutta todellisuudessa Kristinusko ja varsinkin Jumala tuntuu olevan kuin Yksisarviset. Molemmista voit lukea kirjoista, kumpaakaan et ole nähnyt, silti niihin uskot. Kumpaakaan ei ole tieteellisesti tai muuten todistettu ja silti me niihin uskomme. Jos et usko Yksisarvisiin, miksi uskot Jumalaan?

She is here..

Himmenee valo lavan, jonka edessä ihmiset istuvat hiljaa, sikarien savujonot leijailevat keltaisten spottien valossa. Viskilasien kilinä ja puheen pehmeät sanat elävöittävät tummanpunaiseen väritettyä baaria, johon monet parit ja yksinäiset ovat yön pimetessä eksyneet. Katsomaan häntä, joka kumoaa lasin halpaa shampanjaa lavan takana. Samettinen esirippu on vedetty lavan eteen ja monet silmät katselevat hämärässä pientä valokeilaa, joka varjojen ja ryppyjen tahtiin valaisee pientä osaa lavasta. Sammuu baarin valot, ihmisten puhe laantuu ja viimeinen sikari tumpataan tuhkakuppiin. Vain pienet ja heikosti tuhkakupeissa hönkäilevät tulipäät valaiset pöytiä, muuten ainoana valona näkyy kohti lavaa suunnattu kelmeä valosilta. Tyhjä puinen jakkara seisoo lavan keskellä. Sen edessä on mikki kiinnitettynä tummaan ja kovaan jalustaansa. Hiljaisuus on käsin koksketeltavaa ja sen rikkoo satunnaiset yskäisyt ja takavasemmalla heikosti valaistu baaritiskin laskien kilinät. Odotus tuntuu pitkältä ja jännittyneeltä. Muutamien kuiskausten, naurahdusten ja silmien harhailevien katseiden jälkeen esiripun takaa astelee tummahiuksinen, hyvinpukeutunut mies korkea silinterihattu päässään, kädessään lasi viskiä, muutama jääpala. Hän astelee aivan lavan etureunaan, luo katseensa yleisöön, joka heikosti erottuu valon häikäistessä hänen silmiään. Puoliksi täynnä olevan lasin hän vie huulilleen ja ottaa pienen kulauksen. Odottaa ja nostaa mikin suunsa eteen. Jos voisit istua kenen tahansa olkapäällä saattaisit kuulla heidän sydämiensä lyönnit, tuntea heidän väreilevä kätensä ja jännittyneet kehot, jotka ovat odottaneet niin kauan tätä seuraavaa hetkeä. Mies avaa sununsa ja käheällä, viskin raiskaamalla äänellä köhäisee mikkiin. Hän toivottaa kaikki tervetulleiksi. Puhuu hän vähän, mutta jokainen sana on yhtä tärkeä kuin seuraava. Vain minuuttien päästä hän kumartaa syvään ja aplodien saattelemana tyhjentää lasinsa ja katoaa esiripun pienestä välistä, josta karkaa pieni pala takahuoneen valoa. Sammuu kaikki valot. Vain seinällä levottomasti lepattavat kynttilöiden liekit ja takaa kajastava baaritiskin valo pitää tätä pientä baarintapausta tilaa hereillä. Rikkoo hiljaisuuden korkokenkien kopina ja pienten paljettien hento säihke, joka syntyy kynttilöiden heikosta valosta. Tämä hahmo istahtuu tuolille aivan yleisön eteen. Hän nostaa mikin aivan hänen eteensä ja saatat kuulla hänen hiljaisen ja rauhallisen hengityksen. Yleisö odottaa henkeä pidellen. Ja kun vihdoin ja viimein syttyy valot tämän hahmon eteen nousee kärsimätön yleisö seisomaan ja taputtamaan. Kuuluu sanoja vihdoin, hän on täällä.. Ja kun punaiset huulet avautuvat ja hänen ensimmäinen nuotti ja säe iskeytyy mikrofonin sisään istuvat ihmiset alas ja jäävät ihailemaan. Ihailemaan häntä, joka..

Todays tought!

" It is true. I know people who are not

so beautiful when you see them,

but with their personality they light

every room they enter in.

And that is true beauty!"

Käännös vasempaan..

Äh, tänään sitten vituttaa ja väsyttää kaikki. Tai no aamulla vain väsytti, mut sit tapahtui jotain odottamatonta ja kaikki kääntyi ympäri. Onhan tää pelkkää paskaa välillä. Tekisi niin mieli kirjottaa kaiken mikä sisällä pyörii ja julkaista. Mutta ehkä se omalle koneelle kertominen ja sinne jättäminen auttaa. Voi näitä päiviä, voi tätä elämää. Joskus ihan oikeasti vedän peiton niin ylös, että päälakikin peittyy ja jään sinne. En ikinä tule pois. Kunnes talonmies haistaa mätänevän ruumiini ja heittää sekajätteeseen. Siihen asti pysyn peittoni alla.
En tiedä, milloin kaikki kääntyi itseään vastaan. Miksi tein niitä vääriä valintoja ja miksi en ottanut opiksi ensimmäisestä virheestä. Ja se tunne, kun pitää hymyillä vaikka tekisi mieli kiroilla. Se tunne, kun pitää puhua vaikka tekisi mieli vain itkeä. Ja miten helvetissä sitä pääsee kuopasta ylös, joka on pimeä, kostea - vailla lämpöä ja valoa. Ja reunat kallistuneet kaarelle pään yläpuolelle etkä saa otetta. Et edes sen vertaa, että voisit kurkistaa reunan yli.

Toisaalta nyt vituttaa ja suututtaa. En sano että itkettäisi. Tai no, ehkä itkeminen ei vaan ole enää se miun juttu. Jotenkin nähty, tehty ja koettu.

Koeputkilapsi.

Elän pienessä putkilossa. Samassa sinisessä nesteessä ja kirkkaiden pintojen sisällä. Päivät kuluvat katsellessa ja samoja rutiineja toteuttaessa. Kellun pinnalla, katson läpi huuruisen lasin ja näen, kuinka maailma avautuu eteeni kovin hämäränä ja se sekoittuu valon pieniin taittumiin koeputken ja nesteen vääristämänä sitä epätäydellisiin muotoihin. Päivästä toiseen pienet jalkani koettavat hapuilla pohjaa, kädet tarttuvat liukkaan lasin pintaan kiinni, kuin pienen sammakon imukuppien tavoin koitan pysyä pinnalla. Aina joskus irtoaa otteeni. Lasin liukas pinta liikuttaa käteni yhä alemmas ja vajoan pinnan tasolle. Suljen suuni, hengitän rauhallisesti nenäni kautta ja pelkään katoavani vaaleansiniseen nesteeseen, joka minua piti elossa, mutta nyt se uhkaa tulevaisuuttani. Joskus kirkas valoa katoaa hahmon peittäsessä sen, tuntuu kuin joku katselisi minua, kirjoittaisi paperille kirjaimia ja puhuisi sanoja, joita en ymmärrä. Olen kuin projekti satojen muiden joukossa. Olen vain koe, jota monikaan ei koita pelastaa. Iltaisin valojen sammuessa sukellan ympärilläni liikehtivään aineeseen, vedän pienet keuhkoni täyteen ilmaa ja avaan suuret ja uteliaat, kovin pelokkaat, silmät ja kuin olisin unessa leijun ja liikun kohti pohjaa, joka pyöreänä muodostuu allani. Käsillä sitä kosketan ja saatan tuntea, kuinka jalanpohjani rikkovat tasaisen ja vakaan vedenpinnan yläpuolellani. Pienet renkaat pyörivät pinnalla hetken, ne muodostavat ympärilleni valorenkaita ja rikkoutuvat pienin aalloin koeputkiasuntoni seiniin. Olen yksin. Pimeys laskeutuu hitaasti myös asuntoni sisälle ja välillä en tiedä, olenko ummistanut silmäni vai pelkkä pimeys kaapannut minut sisälleen. Saatan olla tunteja hereillä. Vain ajatukseni pitävät minut liikkeellä, silmäni eivät enää havaitse mitään ja jalkani ja käteni ovat kovin tunnottomat. Edes kylmä lasinpinta ei herätä niissä minkäänlaisia tuntemuksia ja joskus luulen olevani vain pelkkä kotelo ilman minkäänlasita sisältöä. Kuluvat päivät, mutta minä en muutu. Pysyn pienenä ja heikkona. Edes harvat unelmatkaan eivät tunnu toteutuvan, vaikka huuruiseen lasiin niitä aamuisin kirjoitan ja puhalla pintaan, jotta ne eivät katoaisi. Joskus toivon niin kovasti, että kehoni vahvistuisi. Että joku tulisi ja avaisi kannen ja ottaisi minut käteensä. Sormenpäillä koskettaisi ihoani ja kuulisin hänen äänensä ja näkisin hänen selvät ja suorat muodot. Oli kulunut jo viideskymmenes päivä omien laskujeni mukaan, enkä tuntenut minkään muuttuvan. Mutta pian sen jälkeen tuli se päivä, kun koeputkeni kansi avattiin, tunsin kylmän ilman täyttävän tyhjiön ympärilläni. Hymyilin varovasti, uskomatta mihinkään ja ajattelin sen päivän olevan täällä, kun kijoitin lasin pintaan sanat "sinä ja minä". Hän otti minut pois putkesta, kumihanskaisilla käsillään laski minut alas vaalealle paperille, pehmeälle kuin puuvillapellon pinta, mutta kuullut en hänen ääntään. Hän jätti minut siihen ja askelien äänet kertoivat hänen poistuneen. Oven hiljainen narina ja pieni tuuli ikkunan takaa kertoivat, että olin yksin. Hetken tuijotellessani ympärilleni tunsin, kuinka silmäluomeni alkoivat painaa, kuinka hengitykseni hidastui ja maailman kaikki äänet ja ensimmäiset tuoksut lipuivat yhä kauemmas ulottumattomiin. Ja kun kuulin taas oven avautuvan, kovin kaukana ja niin hijaisena en saanut enää avattua silmiäni, jotka päiviä sitten olivat kirkkaat ja uteliaat. En nähnyt häntä, joka usein kävi koputtelemassa koeputkeni pintaa pehmeillä sormilla. En tuntenut enää, jos hän minua koski ja tiesin, että toiveet eivät aina toteudu ja joskus rakkainkin koe epäonnistuu ja jää vain lyhyeksi merkiksi arkistokaapin pieneen lehtiöön. Mustina sanoina ja unohdettuna koeputkilapsena.

Mökkitieni..

Pienin askelin kuljen vaalean hiekkaista mökkitietäni. Sen keskelle on kasvanut vihreää nurmea, renkaanjäljet syöneet kuvioita nurmikon molemmin puolin. Kutittaa vihreät nurmikon herkät varret varpaitani, kivet koskettavat jalanpohjiani. Illan laskiessa ympärilläni seilaa aurinko ja kuu järven pinnalla. Tähdet syttyvät aaltojen niiden valoa kätkiessä tummaan väriinsä. Taivas pimenee, käynnistävät pilvet untuvamoottorinsa ja liitävät hitaasti ja niin kauniisti taakse hennosti säteilevän taivaanraannan. Kuun vahtivuoro alkaa, aurinko nukahtaa metsän taakse. Istun kiven päällä kuunnellen kaukaisuuden pientä ääntelyä, kuin huokaus surullisten ihmisten mielistä lipuisi pienten aaltojen rikkoutuessa kivikkoiseen rantaan. Kastelee järvi varpaitani, sen tuuli tutkii hiuksiani, kuin pienet kädet päätäni silittäisi. Huokaa sydämeni, kun laskeutuu yksinäinen siivekäs rauhoittuvan järven pinnalle. Yksin. Rantaviiva syttyy liekkeihin pienten mökkien valaistessa sen tummaa viivaa, joka taipuu yön synkässä syleilyssä järven väreihin. Tuntuu kuin istuisin pienessä pallossa pelokkaana tietämättä missä olen ja mistä tämä kaikki alkoi. Vedän hihani sormieni päälle, hupun nostan peittämään otsani ja katson kaukaisuuden pieniin syttyviin valoihin ja ajattelen, kuinka jokaisella valolla on omistajansa ja tarinansa. On mökkini vielä kovin pimeä ja hiljainen. Vain olohuoneen takan liekit valaisevat puisen seinän ja hehkuu herkkänä ja väreilevänä läpi ohuiden verhojen, jotka lepäävät rauhallisesti ikkunani edessä. Yksinäisyys ottaa muodon ja käteni rutistuvat yhteen, kuin turvaa hakien. Kuin lämmittäen toinen toistaan. Ja lempeä ja lämmin syystuuli puhaltaa nyt etelästä. Se koskettaa kirkkaita suolakyyneleitä, jotka putoilevat silmäkulmiltani poskelle ja siitä maahan. Jykevään ja harmaaseen maahan, johon ne katoavat eikä niiden ääntä kukaan kuule. Ei vaikka huutaisin koko sydämeni voimin kipua, joka pistää sisälläni..

 

-- Kulkee ihmiset ajassa, harmaassa he päättävät matkojaan ja aloittavat uusia. Olen kuin tieviitta, joka seisoo paikallaan, ruostuu ajan sitä kuluttaessa ja muut, jotka elämälleen ovat löytäneet suunnan, unohtavat minut ja minä seison paikallani. Hiljaa ja niin hauraana. Olen kuin yksinäinen matkaaja hississä, jossa ihmiset vaihtuvat. He tulevat ja menevät, mutta minä en jää kerrokseen, en hyppää pois. Katson vain muita ja jään paikalleni. Ja usein mietin, onko tämä totta vai tarinaa, onko maailma unohtanut minut ja milloin voinkaan katsoa valoa ja uskoa, että se valaisee minun tietäni. Milloin voin nukahtaa sängylleni tuntien lämpöä ja rakkautta, milloin uskoa että huominen on kuin uusi alku kaiken harmauden keskellä. Ja vaikka kuinka toivon. Vaikka kuinka uskaltaudun katoamaan mielikuvitukseni kauneimpiin aarteisiin tiedän, että mielikuvitukseni on todellisuuden sitä ravistaessa vielä harmaampi. Vielä vaikeampi on nukahtaa, kun totuus kirjoittaa sanoja ajatusteni runoihin. Kun usko katoaa pienten käsien niitä hajoittaessa rautavasaralla. Ja usein pyörin ja rukoilen. Toivon parempaa. Usein viimeinen ajatukseni on hiljaa lepäävä surullinen kyynel, joka varoen, mutta varmasti matkaa silmiltäni kaulani kautta tyynylle. Jättäen pienen renkaan, joka aamulla on poissa. Ja kun nukahdan toivon, että huominen ei enää saavu. Ei kello kierrä ympyrää ja että maailma pysähtyy ja antaa minun vain mennä. Juosta ensimmäistä kertaa onnellisena. Ja vapaana kahleistaan.

Musikaalielämää..

Lauluja rakkaudesta, epätoivosta ja murheista. Jokainen ihminen on oman musikaalin pääosassa. Siis miksi emme laulaisi siitä. Keikuta perääsi ja ota kiinni lyhtypylväästä. Naura elämälle ja laula murheet, pois mielestäsi ne heitä. Puuttuu musiikki ja ohjaaja, joka huutaa "action", syttyy valot käy kamera. Laula ja tanssi, älä mieti muita. Vaikka ympärilläsi puhutaan, liikkuu suita. Ympärilläsi melutaan. Kuiskitaan ja muristaan. Mut valokeilassa olet, se sinun elämä on. Ilman käsikirjoitusta sun,  se elettävä on. Siis tartu hetkeen, huuda Carpe Diem. Syttyy valot, on tää hetkesi. Pitkä ja harmaa, loppu elämäsi. Siis tee sitä hauska, paljon myös naura. Ja onnesta laula.

Deittailu ja valikoidut sadepäivän videot..

Mikä tekee deittailusta niin vaikean, kuin se tuntuu olevan?Vai onko se vaikeaa? Johtuuko se odotuksista. Siitä, että pelkää itse pettyvän vai siitä, että toinen pettyy? Treffien sopiminen ja niiden suunnitteleminen tuntuu olevan ensimmäinen konkreettinen askel kohti aina niin tuntematonta. Oli kyse sitten ensimmäisistä tai toisista treffeistä, tuntuu, kuin kaiken pitäisi olla täydellistä. Haluammeko, että toinen näkee toisen parhaimmillaan ja miksi pelkäämme näyttää sitä, millaisia me olemme huonoimmillamme. Onko se kohteliasta esittää jotakin muuta, kuin oikeasti on, tai ainakin parannella todellisuutta, vai onko treffien tarkoitus luoda illuusio siitä, millaista kaikki voisi olla? Piileekö jokaisessa parisuhdehirviö, joka tahtoo luoda uudelleen täydellisen vaikutelman, joka kestää sen illan, ehkä yön ja kun aamu lankeaa palaamme todellisiksi ja suuntaamme vessan peiliin tuijottamaan punaisia silmiämme ja harjaamaan takkuisia hiuksia. Suurin osa ajasta parisuhde on arkea ja tavallista elämää. Ei se ei ole niin kuin televisiossa tai elokuvissa. Arki ei ole pelkkää kynttiläillallisia tai kuutamokävelyjä. Vai onko deittailu kuin pokeria, jossa oikealla hetkellä lyödään All-In-One ja toivotaan päävoittoa?

Treffien jälkeen maailma muuttuu, ajatukset muuttuvat ja tunnemme sisällämme monenlaisia tuntemuksia. Emme ole varmoja, emme tiedä tai tiedämme, että emme tiedä. Voiko koskaan olla varma treffien jälkeen, minkä suunnan tulevaisuus ottaa? Jatkuuko matka yksin vai yhdessä. Osa deiteistä on kuitenkin sellaisia, että tiedämme vielä tapaavamme. Osa on sellaisia, että tiedämme, että emme enää tapaa. Tiedätkö milloin eteesi osuu ihminen, joka soittaa sinulle kahdelta yöllä vain kuullakseen äänesi, milloin tiedät, ettet enää kuule hänen ääntään tai näe hänen kasvojaan? Onko se tietty tunne tai merkki, jonka sinun pitäisi nähdä? Vai huomaatko sen jo ennen, kuin tienne eroavat? Miksi emme osaa sanoa suoraan, pelkäämmekö satuttaa toista vai sitä, että satutamme itseämme? Ehkä se on tapa varmistua omista tunteista, välttää hätiköityjä päätöksiä ja antaa aikaa. Ensimmäiset tai toiset treffit eivät kuitenkaan kerro kaikkea, aina jää jotakin kertomatta tai kuulematta. Aina jää jotakin epäselväksi ja jotakin kysymättä taisanomatta. Ja aina mietimme mitä olisimme voineet tehdä toisin, ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tai ehkä toivomme, että tunteemme muuttuvat, vaikka jotenkin tietää, mitä olisi pitänyt tehdä ja sanoa. Vaikka se olisi sitten satuttanutkin. Mutta onneksi kolikolla on kaksi puolta.

Hiekkarannalla..

Puhaltaa viileä merituuli hikipisaroiden kirjailemaa ihoasi. Sen pehmeät nousut ja laskut tummuvat ja vaalenevat auringon osuessa lihaksiisi ja kumpuilevaan ihoosi. Vatsasi kiiltävä, kostea pinta väreilee sateenkaaren väreillä valonsäteiden lävistäessä pienet pisarat, jotka hiljaa valuvat mahaltasi kohti tummia kylkiäsi. On hiekka tarttunut selkääsi ja jalanpohjiisi. Pidät silmiäsi kiinni ja kun tuuli puhaltaa etelästä, hiuksesi sekoittuu korvanlehtiä kutittaen. Aurinko pyrkii läpi silmäluomesi ja piirtää haaleaa kuvaa verkkokalvoosi. Makaat aivan hiljaa, paikallasi ja minä katson sinua. Liikun sormenpäilläni rinnnalta kaulaasi. Kohti poskea ja nenänvartta. Piirteesi taittuu varjoihin hiekan kimmeltäessä ympärillämme. Laivan sumutorvi ja lokkien kirkuna kantautuu aaltojen mukana rantaan. Varpaamme eivät kosketa vettä, vaikka tuhatjalkainen rantaviiva loivenee juuri ennen aaltojen lastauspaikkaa. Vaahtopäiden kuplat puhkeavat juuri ennen meitä. Ne pelkäävät koskettaa minua ja sinua, vaikka ranta on muuten autio eikä meitä huomaa edes pieni ohikiitävä sudenkorento, joka suussaan kantaa kiinni saatua kirkkaanvihreää perhosta. Vaihdan sormenpääni kämmenneksi. Ja sinä, siirrät hiuksiasi silmiesi edestä, katsot uneliain silmin minua ja vaikka aurinko laskee kasvoillesi juuri pääni takaa, et saa silmiäsi irti minun silmistäni. Laskeutuu tuuli merenpinnalle ja vain pieni ristiaallokko pitää maailmaa hereillä. Ruohot kumartavat ja kietoutuvat ympärillämme, kuin pieni pajukori. Hiljaisuus on käsin kosketeltavaa, kuin autiomaan levottomat hiekkakummut hiljenisivät tuulen tyyntyessä. Annat minun liikkua ihollasi, kuin yksinäinen etsisi lähdettä saharan autiomaasta. Liikun navassasi ja vatsassasi. Nousen uudelleen kohti rintakehääsi. Kierrän kainaloidesi kautta ja luot viattoman hymyn minulle. Ihosi väreilee ujosti kosketuksestani. Suunpielesi nouset hymyyn, silmäsi sulkeutuvat ja kun nojaat käsivarsiisi, lasket pääsi tunnen jännittyneen kehosi kämmenieni alla. Hiuksesi lepää valkean hiekkapeiton päällä, siniset silmäsi ovat suljettuina, mutta saatan kuulla rauhallisen hengityksesi, tuntea kuinka rintakehäsi ja sydämesi liikkuvat tahtiin, joka on kaunista ja kovin herkkää. Tartun kaulaasi kiinni lempein ottein, suljen sormeni ympärille ja tunnustelen sitä sormenpäilläni, kuin puusepän hellä ote vanhaa tuolia entisöidessä. Olemme siinä, molemmat hiljaa, emme vaihda sanoja, emme lauseita. Kätemme keskustelevat ja ajatuksemme liikkuvat tuulen lailla. Ja kun viimein aurinko painuu alas meren taakse, kun meidät valaisee tulenpunainen liekki veden pinnalla loimuten otan sinua kädestä kinni. Sinä rutistat minua takaisin ja lähdemme. Vain kahden kevyet painaumat jäävät hiekan pinnalle, kunnes nousuvesi pyyhkii jälkemme ja levollinen ranta ei jätä meistä jälkeäkään.

Sinä iltana..

Ilta taivuttaa oksiaan. On kuu noussut taivaalle ja se luo puiden väliin kalpeita varjoja, jotka liikkuvat tuulen tahtiin. Tähdet syttyvät, kuin juhannusyön meri, jonka laineilla lipuvat sadat pienet kynttilät. Yksitellen talojen ikkuoiden eteen vedetään verhoja ja himmennetään valoja. Nukahtaa vähitellen  asunnon ihmiset ja vain yksi peloton ikkuna heiluttaa tuulessa vaaleita verhojaan. Kuuman kesäyön kostea ilma ja naurahdukset kaikuvat ikkunan läpi kävelykadun hiljaiselle pinnalle, johon sanojen merkitys katoaa. Ja mitä lähemmäs ikkunaa kulkee, sen paremmin saattaa kuulla viatonta naurua ja kauniita sanoja. Puheen rikkoo ajoittainen viinilasien kilinä, ruoan tuoksu sekoittaa ajatukset ja hento musiikki, joka kaikuu radion aalloilta kuljettaa tajunnan haavemaailman kauniin siniseen koskeen. Istuu kaksi onnellista, toisille vielä niin vierasta, ihmistä pienen puupöydän äärellä, joka on täyttynyt jo tyhjistä punaisista pulloista. Pöytäliinan kirjaillut kuviot ovat tahriintuneet kastikkeen pisaroihin ja vihreiden salaatinlehtien onnettomiin pudotuksiin. Keltainen valo, joka paistaa asunnon nurkasta paljastaa heidän kasvonja silti luoden syviä varjoja huoneen seinille ja keskustelijoiden kasvoille. Välillä oudon mukavan hiljaisuuden keskeltä saattaa kuulla pianon hiljaista soittoa, joka radion läpi muuttuu tunnelmalliseksi taustamusiikiksi. Ja äänet, kun lasin reuna törmää pullon kaulaan, kun viini täyttää tyhjän lasin ja kun toinen heistä yskäisee, keveä nauru riikkoo tuon hetkellisen hiljaisuuden. Vaikka sitä ei näe, voit tuntea onnellisuuden läsnäolon, nähdä hymykuoppinen syvät uurteet ja valonhäivähdyksen silmäkulmassa. Ja kun toisen käsi siirtyy pelokkaasti toisen käden päälle, jalat liikkuvat levottomasti pöydän alla ja törmäävät toinen toiseensa. Ja vaikka sanoja ei sanota, tunnen, kuinka suuria tunteita eletään sinä hetkenä, kun kosketat toisen pehmeää ja kuulasta ihoa ja kun katsot niin syvälle toisen silmiin, että vilkaiset tunteettomasti vasemmalle vain piilottaaksesi syvimmän olemuksesi paljastumisen pelosta. Haarukoiden ja lautasten kilinä kantautuu toisen ikkunan luota alas sisäpihan puolelle. Hiljaiset askeleet siirtyvät varoen, varjot tanssivat seinien maalipintaa kosketellen kohti olohuoneen hämärää, mutta pehmeää valoa. Upottavan sohvan tyynyt tarttuvat istujan kylkiin kiinni ja pakottavat nämä kaksi ihmistä yhä lähemmäs toisiinsa. Melkein vierekkäin, mutta jättäen ujohkon välin heidän väliinsä. Kuin pieni puro erottaa kaksi maata. Kaksi, jotka ovat toisia katselleet koko illan, mutta eivät ole vielä uskaltaneet ylittää tuota oudon mukavaa ja salaperäistä väliä. Hiljaiset sanat peittävät musiikin, joka vaimeana tuudittaa mielen rauhalliseen tanssiin. Ei hiljainen hetki tunnu enää hiljaiselta. Ei edes kiusallisen oudolta. Ja nyt, kun uudelleen uskaltautuu tuo ujo ihminen vilkaisemaan toisen silmiin, on katse paljon lämpimämpi kuin viime kerralla. Hän antaa toisen uppoutua hieman syvemmälle. Naurahtaa silmäkulmat rypyille taipuen ja siirtää varmasti kätensä toisen polvelle. Laskee viinilasinsa pienen pöydän pinnalle ja laskee toinen kätensä toisen käden päälle. Sanoja ei tarvita. Molemmat näkevät, kuinka syvä hymy puhuu puolestaan. Kuinka silmien pilke kutsuu katsomaan ja kuinka väreilevä iho ja punastelevat posket pyytävät suutelemaan. Se on kuin kirje, jota toinen ääneen lukee, sanoja joita ymmärrän ja jotka kehottavat elämään ja tarttumaan tilaisuuteen. Tuntee toinen, kuinka sohvan tyyny viettää hieman toista lähemmäksi. Se on kuin käsi, joka hellästi työntää selkää ja ohjaa huulia toisen huulia kohti. Ja kädet, jotka olivat viileät, tuntevat veren kiertävän ihon alla, kuinka ne liikkuvat hitaasti reittä pitkin kohti mahaa. Kohti rintakehää. Ja ne kädet tuntevat nappien syvät uurteet, paidan silkinpehmeän kankaan ja etsivät sitä kohtaa, jossa napit olivat jo auki. En ajattele, jokin minua ohjaa, sen en ole minä, mutta tiedän mitä tehdä. Se on kuin vaistonvarainen liike, johon minulla ei ole valtuuksia. Huomaan, kuinka ujot silmäsi katsahtavat varovasti alas päin, mutta välittömästi kiinnittävät katseensa takaisin minuun ja jotenkin tuntuu, että tiedät nyt olevasi varma todellisuudesta ja minusta. Siirrät kätesi pääni taakse, liikutat hiuksiani sormillasi ja varmalla otteella ohjaat huuleni huuliasi vasten. Kuin miljoona tähteä olisi ympäröinyt miedät, kuin kuun valo olisi langennut ympärillemme, ei kalpeana ja kylmänä vaan lämpimänä ja herkkänä. Ja huulesi. Ne ovat pehmeät ja hellät. Ja kun suutelemme saatan tuntea sydämeni sykkivän yhä lujempaa. Tuntea sinun kätesi ympärilläni ja jalkasi hapuilevan piiloutuneita varpaitani. Vain auton vaimea humina kadulta pitää minut kiinni todellisuudessa. Edes linja-auton kimeä ääni ei minua häiritse. Olen saavuttanut sen, jota olen koko illan etsinyt, jota olen miettinyt ja josta olen jo viikkoja unelmoinut. Olet siinä, minä olen tässä ja välissämme oleva kuilu on nyt kasvanut umpeen ja sitä valaisee kirkkaiden lyhtyjen luoma silta, jota pitkin on helppo kulkea. Eksymättä ja pelkäämättä.