Siinä tuolilla istun ja haaveilen. Pakenen tätä kurjaa todellisuutta ja olen muuttunut toiseksi. Onnelliseksi ihmiseksi. En ole se sama poika, joka nuokkui pöntön reunalla ja kirosi peilikuvaa, joka puoliksi heijastui hänen edessään.
Haavemaailmassa eläminen on todellisuudessa aika vaikeaa, pelkään uppotua ajatuksiini, koska tiedän, että en voi sinne jäädä. Pelkään, että rakastun johonkin epätodelliseen ja hukkaan viimeisenkin toivon todelliselta matkaltani. Pelkään unelmoida, enää en usko keijuihin, en puhuviin lintuihin tai tarinoiden onnellisiin loppuihin. Olen enemmänkin realistisen negatiivinen, skeptinen. Olen varma, että jos jaksat taistella kaikkea ikävää vastaan, näet jo toivoa polulla, hukkaa se sinut uudelleen. En osaa uskoa enää parempaan huomiseen.
Olen katsonut peiliin, sanonut itselleni monta kertaa, että sinä olet olemassa vain itseäsi varten. Elämässä ei ole kuin yksi varma päämäärä, kuolema. Olen usein kuiskannut linja-auton takapenkillä ettei elämää tarvitse ottaa niin vakavasti. Että joillakin on asiat ehkä vielä huonommin, kuin mitä minulla. Omistan sentään katon pääni päällä, monesti jääkaapissani on enemmän kuin valo ja tiedän, että jos elämässäni tulee vaihe, sellainen ylitsepääsemätön este, minulla on ystäviä. Tai ainakin toivon, että ystäväni jaksavat pysyä rinnallani, vaikka joskus tahdon heidän vain katoavan. Toivon, että he jatkavat elämäänsä ja eivät sekaantuisi siihen vyyhtiin, jonka itse olen solminut. Toivon vain heidän parasta. Mutta ehkä he eivät sitä vielä ymmärrä.
Joskus uppouduin siihen aikaan, kun kaikki oli vielä hyvin. Erinomaisesti. Kävin töissä, minulle jäi rahaa vielä laskujenkin jälkeen, enkä aamulla herännyt hikisenä, liimautuneena lakanoihin, kuin olisin ollut jossakin suonsilmässä menossa kohti tummaa tuntematonta. Hymyilin usein, menin kuin muuttolintu, aina palasin. Suunnittelin ja toteutin. Mutta nyt minun olisi aika päästää menneisyyteni irti, vapauttaa se, kuiskata kaiken tuulelle ja vain jatkaa elämääni. Koittaa, mihin minun rahkeeni riittävät, kuinka pitkälle ja kuinka kauan jaksan kävellä. Ja jos jalkani pettävät, sydän särkyy ja mieleni muuttuu mustaksi voin tyytyväisenä todeta, että yritin. Eniten vain mietin millon voin päästää otteestani. Koska siihen saa luvan, vai pitääkö minun odottaa ja kun hetki on oikea, tiedän sen. Tunnen ja näen kaiken selvänä, kuin näkisin tyynellä säällä vastarannalle. Miten voin jatkaa jos tuntuu, ettei ongelmiini ole sitä oikeaa vastausta. Ettei vastausta ole ja etten minäkään pysty ihmeisiin.
Olen useasti istunut eri paikoissa kädessäni kynä ja vihko. Ja kun uppoudun ajatuksiini, siihen paikkaan jossa olen ja tunnen, alkaa kynä kirjoittaa paperille sanoja, loputtomasti, kunnes havahdun ja pysähtyy käteni. Olen lukenut omia tekstejäni, nähnyt mitä pääni sisällä liikkuu ja tiedän, että ehkä ajatusten tuominen konkreettiseen muotoon helpottaa. Vaikka se helpottaisi edes pienen hiekanjyvän verran, on se taakka pois päältäni. Mutta silti tiedän, ette minun ole siltikään hyvä olla. Ei todellakaan. Tiedän, että elämässäni on ongelmia, joita en voi yksinkertaisesti selvittää, joista en osaa irroittaa ja jotka eivät unohdu. Tiedän, että elämässäni tulee aina olemaan ne asiat, jotka minun pitäisi kadottaa vain siksi, että voisin taas hymyillä. Ja minä tiedän, että nämä ongelmat voi hoitaa vain minä itse; oma pahin viholliseni.
