Uneton Seattlessa.

En unta saa. Vaan pyörin lakanoilla.
En ajatuksia jaa. Seilaan pitkin unelmia.

Eläkeläisbingoa. Osa 2.

Siin sit ko Pera ol saanu selvitetty huamise bingo ajankohda ni päätetti otta muutama parantava. Autto kolotukse ja särky tollane viisastejuoma. Pertsa päät yhe otta ko viina ei ollu häne paras kaveri mut me muu sit napatti toise heti perä ja kyl osa kasvo irvisti ko kuolema kankke olisiva olle. Mä ja Pera sit melkke yhte ääne todetti et olisko aik sit lähte tutkima mitä tämä tekniika ihmelaps piti sisälläs ko me oltti totuttu va sellassi kelluvi puu baateihi. Kaik tunkiva melkke koko omaisuude taskuihisa ja kävivä viel rako tyhjentämäs ko ei tälläne vanha kovi kaua kest ilma tyjennystapahtuma. Oli sitä kaljaki litkit sen verra et tuntus ku niagara putous olis rako ja maha välis virrannu. Siin sit ko jokane sai ittes lapattu käytävä ni Pera viimäsenä paiskas ove peräs kii ja ko salama iskust jokane alko vimmatus taskui kaapima ja yks vuoro perä totes et ol jättäny hyttiavaime siihe Pera taskumati viärehe. No siin me sit seisotti ko kana orrel ja jokasel ol sellane hölmistyny ilme naamavärkil et kuvan ko siit olis räpsässy ni olis ollu muijil koton puhet aihet. Pera ol tottunu hoitama tälläsi ropleema tilantei ja heti ties et pari kant ylös ja vasemal o infotisk josta me saada joku näpsäkkä flikka ove avama ja me saada oma avaime taskuhu. Pertsa siin tyyne rauhallisest kittas puolillas oleva tölkki olut ja me muut nojatti seinähä ko mukula konsanas. Pera viheltel mennessäs ja me muut jäätti vartoma siihe. Eikä menny ko minuutti ni käytävä pääs sit jo joku tummapukune rouva astel meit kohti ja Pertsaki vähä häpeille sujaut tölkkis taki al piiloho. Mä kattelin hölmistyne olosest Pertsa toimintta ko puole tölkist vilkkus taki alt ko kana hautois muna.

Sit ku oltti saanu avaime taskuhu ja homma ol suurin piirtei reeras ni lähetti lompsima kohti yläkertta. Jokase sorme tais jo pikkase syyhyt ko jano tosa odottelus ol kaikil tullu. Pertsaki totes et tuopilline tekis poikka vaik muutama minuutti sit ol viimäse kulaukse kurkkus kaatanu. Pera joht meit ko kana emo ja muut seuras ilma mittä mutinoit. Yläkertta päästyä kaikkie katse tietyst kiinnitys heti lähipubi jos olut tuopi kilis ja jokase miele juolaht yhde tauko laisillise. Määki totesi ettei vanha jaks ilma sopiva tauko jatka tollast tramppamist ja siin me sit mentti ja yhde sit tilatti. Sama tuotetha se ol ko hytiski mut kyl se va maistus kummast paremmalt ko metallise tölki sisäst valutettun. Emmää tiedä mikä siit ni kovi hyvä tek mut jokane hymy suis sitä litkis ko olis ollu viimäne elos oleva päiv. Me bruukatti porukas ain muistel vanhoi. Pera kertos kaikki sotajutui, ku rintamal ol pali tapahtun. Mää höpötteli kylä tapahtumist ja Pertsa kuuntel ko olis kirja kirjottan. Ei se hirveest puhu, ku taisitte ymmärttä, mut kyl se muisteli iteki oma nuoruttas ja kertos mitä kaikke se kloppin ol touhunu. Pertsa ol ollu kovi villi poik ja pali ol paju oksastakki ehtin saamaha. Ei sellast rankaistust enä uskaltan mukuloil antta ku kaike maailma sossu tantat olis jo pimpottelemas ovikello ja kirjottamas syytet vaik ja mist.

Sit ko jokane ol lasis saanu tyhjäks ni me päräytetti laiva kannel kattoma ku satamas ol olu viel kovi lämmi ja kaunist ko syksy ol parhaimmillas. Ei siel laiva kannel sit kovi lämmint ollukka ja pimeeki ol ku mustalaise yö. Siin me hetki tönötetti ja ihmise kävel ohi ja kattos meit vanhoi ukoi ku olttas oltu joku nähtävyys. Emmää tierä mikä niitki vaivas. Ehkä se ol Pera punane liivi tai Pertsa rehottava parta mut silmä niil likkus vaik ne päät ei uskaltan käänttä. Mää meinasi jo paril sanno et ottasiva kuva et kestäs pidemppä mut emmää sit viittin suutan alkka louksutta. Joku olis saattan jopa miäles pahotta ja sitä riski me poja ei haluttu. Vaik oltti välil kovaäänissi ni hyvä sydän ol jokasel. Ainakki siel jossaki kaljahuuruses mahasisäl. Sit ko oltti tarppeks yöt pällistelty ni päätetti lähte kattoma misä sitä elämä sit oikke tälläses baatis olkka, me tiädetti ettei ainakka mihinkä nuoriso disko eksyttäs mut ol siäl kuulemma tälläsil seniooreilki joku oma piän paikka, josa lonkka ja jalkoi sai leputta. Ja iha luva kans. Pera tiätyst otti johtoasema ja me muut normali mukka seuratti. Mää jo miätei et pitäskö sitto köysi kii ni vois vaik silmä hetkeks ummista ko ite ei tarvinnu mittä mietti. Pera hoit kaike. Ja se ol mul iha hyvä jut ko emmää oikke pruukannu tota ajattelemist harjotta. Pää siit kippeks tuli, jos ei muut. Ja kyl Pera osas hommas ku tais minuut men ni oltti jo paikallise karaoke paika tiskil rivis kaik tilamas sitä kalja. Joskus joku ehdot et vois sitä jottai tiukkaki otta ja se kuka sitä ehdot ni lupas ain tarjot. Harvoi sitä mittä enemppä mut ny ku oltti viihtel päästy, ilma niit eukkoi, ni kyl sen kunniaks kaik yhe tiuka saatto kaatta mahalauku täytteks. Kaikil ol just sopivast sitä talvivarastoki ehtin kerääntyn maha ympril ni ei tollase muutama tiuka jälkke viel miksikkä tullu. Kaljaki sai litki vaik kui pali. Ja vessas rampat sit sitä tahti ku tuop tyhjentys. Siin me sit istutti pöyttä ja kattelti ko joku kiljus mikkihi aikuist naist ja tais Pertsankin taiteilijasielu herät ku suunpiele liikkus sama tahti ko laulu eteni. Mittä äänt ei kukka se miähe suust kuullu mut se tais ollakki kaikil iha hyvä. Kukka meist ei ollu mikkä kultakurkku ja sik me va annetti muitte nolat ittes ja me sit nauretti niit. Mut kyl mu o pakko todet et mukavast se ehto siin viäräht ilma minkkälaist ressi.

Siin sit ko oltti kalja hetke kitattu ja muutenki puhuttu jonnin joutavi ni yhteistuumi päätetti siirtty hyti leppoho. Huome ol sit se Pera onni ja reissu kohokohta. Mä en iha viäläkkä ymmär mikä siin binkos, niinko Pera ain sanos, oikee viähät mut se ol jokase oma asia. Kyl määki niit lappussi mielellä rustasi mut emmä siit mittä suurempp mielihyvä saanu. Pera ol sellane oma tie kulkija, ei se touhuist ain oikke ottan selvä. Eikä silt parannu ain kysyäkkä ku se saattos otta se ittes. Kaik ol hyvi kuha Pera sai pelat bingo se tunni aja. Ei meil muil oikke mittä väli asia suhte ollu. Me mentti peräs ja se ol sil selvä. Hyttihin ko pääs ni mä jo ovel tiäsi et alka se kovaäänine polemiikki et kuka ny sit joutu nukku yläpunkas. Sillonko meit o neli ni se o kiva kömppi yläpetti jonku toise kans. Siin voi sit väl vaiht vaik sana tai pari mut ny ko yks joutus sin kampema ittes yksi ni kauhia sotaha siit syttys. Pertsaki avas suus ja kärkkäst ilmot mielipittes ettei häne selkäs kest sellast rääkki. Jos kukka ei hänt sin nost ni hän otta alapedi. Se ol selvä. Siin ko mä hetke sitä touhu katteli ni ajatteli et mukuloittako mä mukka otinki miähie tilal. No ei siin kai muuka auttan ko sanno ite et mä voin sit otta yhe yläpuolise makuusija jot saatti rauha laakso ja kaikil hyvä miäl. Ei se mul ollu mikkä onkelma. Mialuummi mä siel nukkusi ko kuuntelisi toise karvase äijä jutui silmä ummes. Ei me siin hytis sit se kummepa kerit tekemä ko osa jo kuoras siihe tahti et lattia täris ja seinä heilus. Ja ei men aikkaka ko iteki meneti muisti ja nukahdi. Viimäne muistikuva ol toteemus et oiee mukava ilta oliki taas täl vanhal äijäporukal. Ja sit katkes filminauh..

Aamul sit jo kukolaulu aikka jonku telefooni alko huutamaha nii helvatust et tiädetti kaik heti et aamupala aika o tullu. Tälläste vanhoje äijie piti saad jottai mahatäytteks jot jakso sit se toise päivä viel laival pyöri. Tuliaissiki pruukatti emännil viäd. Vähänkö sovittelulahjaks ko ne ain mylvisivä meijä reissuist. Näil sit sai ainakki hetkeks suun hiljaseks. Kyl ne muija meijä sydämes olivakki vaik välil valitetti niide äänekäytöst. Se ol sellast päätönt purkautumist jota miäsporukal uskalletti heittä huumoril kuvitettun. Siin sit ko kaik ol saanu tuka laskeutuma kalju pääl ja muutenki suoritettu aamutoime ni aletti suuntama matka kohti aamupala ja se runssai antimi. Laiva-aamupala ol ain kovi luksust tälläsil makkara jäystävil herroil vaik ei me niit vihrei juttui osattu sielt etti. Mut pääasia ol et ruokka saattini kehol ku sialul. Eikä me hirvest siin mittä sanoi vaihrettu, ku kaik tais jo ootta tuleva bingo ja se suuri palkintoi. Syätti ja juatti rauhas.. Ja kaik ol tyytyväissi..

Eläkeläisbingoa.

Muutama päivä sit naapuri Pertin kans mentti varama laivareissu ruotsi maal, jos sit porukal vietettäis päivä. Pera ol jo monena vuonna ollut mukana ja kovast ol tykänny reissamisest. Oli taas se aik vuodest, ku päätetti samanmoine matka internetin välityksellä ottaa, vaikka Peran poek oliki tullu pohjosist käymähä kihlattunsa kanssa. Pera puhui aina Jaakosta. Kuinka hyvin oli poika menestynyt ja miten kauhian komeita oli Jaakon poja. Niin oli isoisäänsä tullut, Pera pakkas naurama kaike touhuamise ohel. Pera ol päiväl ollu kylä toisel laidal Arto kämpil poikkeemassa ja kyselemässä uuden puhelimen käyttöä. Pera oli tosiaan hairahtunut kattomaan jotain mainosta aamu kahvia hörppiessä ja siitä sitten pinkassu lähimpään operaattori kauppaa, kuten Pera tökerösti ilmoitti, ja ostanut uuden kosketusluurin viimäsillä pennosilla. Pera kyl totes ettei niil ropoilla muuta tekiskään ja mä jotenkin aavistin että Jaakolla ja lapsenlapsilla oli ollut osuutta asiaan. Jaakolla katos oli kaikki aina viimäsen päälle. Uudet autot ja vaatteet piti olla ja kaiken maailman teknoloogia härpäkkeetkin piti sit päivittää aina aika ajoin. Pera ei ite niinkään välittänyt nykypäivän hömpötyksistä, mutta hiljaa tai kirota, että oli mennyt täl kertta halpaan.

Siin ku Pera ol aikansa näprännyt sinistä teknolookian uutuut, sanoin et sumppiki ehti pöyräs jäähtymähä ennen ko Pera on ehtiny sitä maistamaanka. Nisustakaan Pera ei ollut muistanut kaupasta osta, vaik ei me bruukattu kahvia muilla tilpehööreillä pilata. Hetke siin ryystetti kahvi tasseilt, kunnes totesin jokavuotisest perinteest. Pera oli jämäkkä setä eikä tahtinut oikke mistä innostu, mut jokavuotine laivamatka ilmoittaminen sai jopa Peran sormet syyhymä. Peran suuki kääntys hymyhy ja alettiin siinä samalla sekunnilla muistelemahan viimevuotista savotta. Pera naureskeli Arto viime kertasta lähtö ja sitä hässäkkää ku pihaan autolla karautettiin. Arto ol kova viina perään ja sillonkin oli otettu muutama enemmän ko laki olis sallinu. Muija ei Arton juomisist ollu moksiskaan. Jossei köökissä touhunu ni aina oli joku sukka tai huivi työn al. Arto kehui muijaansa kuinka hiljane ja helppo se oli mut eihä Ritva, nii Arton monivuotine ihastus, ollu sitä kuulevinas ja totes viina huurut sekoottavan ukon pään kokonaan. No joka tapauksessa Arto oli sellases kunnos et autolastilline ukoi katteli silmä kattilankansil ja ku Arto syöksys ovest ulos ni siihe katukivetuksel pääty koko ruho. Arto ei osannu muut ku naura ja me poja kans. Muija oli nähny kaike ikkunas ja ambulanssi ol heti tilattu. Viime kerral Artolt ol lonkka menny monest kohta rikki ja vieläki Arto saatto esitel pitkää leikkausarpeaan. Arto huus viel ambulanssi ovesuust et poja saava nähdä viel toisenki arve kuha  kotti päästävä.

Me sit lähetti pihast ambulanssi peräs ja ku valoihi päästi ni Arto mobiili kaars pilli huutae vasemmal ja me painetti oikkeal. Siin meijä bingoporukka sit ekan kerra eros. Mukan meilt oli sit, ku Arto ol pois laskuist, ni mnää ja Pera ja Pera hyvä tut Reiska. Reiska ol kovi hiljane mut ain ko tilanne salli ni sielt tuli jos jonki moist juttu. Reiska ol hyvä tyyppi, jo kuude kymmene paremmal puolel, niinko hää pruukkas todet, ja viel poikamiäs. Me sit ain reissuil huudeltti et tääl olis vanha mut kokenut liaa, mut neideil ei vaan kelvannu. Kolmista me sit pysäköitti auto satama piha ja rohmutti kamppe auto peräst. Tuntus et kaik oli Arska onnettomuudest huolimat kovi ilossi. Osa  tiätyst ku muija ol jääny kotti ja sai sitä viisaste juoma otta  ilma nalkuttamise kuuntelemist. Meikki kyl laitetti ja kovast mut viina ei juod saanu. Siin sit ko oltti saatu haura luut raahattu terminaali kattese ni meikä kävi lunstamas lipu jol sit laivaha meidäki päästetti. Kaik teki viäl nope tarkastukse ettei autoho ollu mittä jääny. Pera oli ottanu piäne taskumati mukaha ja jokane otti matkahömpssy ku laiva ja terminaali väline matka ol mukanas nii pitkä. Reiskaki avas suu jot sai piene lämmikke otettu ja varma pitkä pohdinna jälkke totes et siin poja tuuleeki. Kaik ol hetke iha hilja ja Reiska poske alkos siihe tahti hohtaet meikä kehot koko kööri liikkuma ja Pera piilotta mattinsa taskuhu ettei sitä sit kukka takavarikois.

Laivaha ku päästi ni ensimmäine asiaha oli osta iso tuoppi olut, ku matkal ei kukka kuski kunnioittae viittin juad. Se ol hyvä tapa ja kaik tätä päätöst kunnioitti. Siin me ukorähjä sit ryystetti yht, kallist, tuoppi samoin kädeliikkei ihanko oltas olttu jotta siiamilaissi nelossi. Mut ei se, jutu juurt me ain löydetti. jos ei muut ni Arska touhui ol kovi hauska ain päivitel. Arska ja viina ol vaa kovi vahinkoaltis yhristelmä. Siin ku oltti saatu tuopi tyhjennetty ni napatti lauku kainaloho ja aletti etti hytti. Se ol ain meil se suurin problema. Kaik ol erimielt ja kaik ol ain oikkes. Siin sit mylvitti ko sikala aamu aikkaha hetki, kunnes Pera kova äänehe toitot tietäväs hyvä reiti ja muu ol sit nii janossi ettei jaksan alkka väitel. Perä perätyste me sit laahatti luut hyttihi, joka ihme kaupal löytys kovi pikasest. Kaik sanos et Pera ol jolttai kysyn tiät, vaik tiukast Pera vasta sanoski. Mut ei sil ollu nii välii ko kaik pääs hyttihi ni puhe lakkas ja kalja aukes. Me taidetti viel koitta leikki nuorisoo ko jokane ol sit sukkaha muutama tölki jemman. Koska ei kiin jäätty ja seki tais ol jo sellane tapa, jota ei uko edes ajatellu.

Ja ku laiva horni huus ja ikkunas maisema alko vaihtu ni meki otetti rennost ja Pera innokkaast alko katto bingo ajankohta. Se olis ollu hävitys jos se olttas unhdettu. Se tais ol Pera henki ja elämä ja koko reissu tarkotus ja idea..

PMS.

En tiedä onkohan miesten kuukautiset vai taas se perus aika kuukaudesta, mutta mielialat heittelevät kyllä laidasta laitaan. Hassua itkeä ja nauraa samaan aikaan. Olen todennut, että pitäisi ehkä puhua jonkun ammattilaisen kanssa, vaikka vielä en ihan kolkuttele hämärän rajamaita, enhän?

Eniten mieltä nyt taitaa varjostaa ajoittainen epätoivo omasta itsestään. Se taitaa olla monella se ongelma, ettei löydä tapoja, ei sanoja tai ymmärrä omaa kauneuttaan. Jotenkin kaipaisin jonkun sen sanovan, vaikka toisaalta se tuskin muuttaisi mitään. Pitäisi vain itse ymmärtää ja sisäistää se asia. Joko niin, että olenhan minä komea tälläisenä tai surullisena todeta, että olen ruma kuin se musta ankanpoikanen ja unohta kaikki muu. Mutta se, kun joutuu tasapainottelemaan pienellä nuoralla ja arpomaan kumpaan suuntaan putoaa. Minulle tärkeintä on vastaukset ja niiden ymmärtäminen. En välitä jos olen komea tai ruma, kunhan sen tiedän. Tämä on ehkä se kysymys johon ikinä en tule saamaan sellaista vastausta johon luottaisin. Johon voisin uskoa ja epäilen, ettei kukaan tule koskaan olemaan niin rehellinen, että voi totuuden kertoa. Eihän?

Tästä varmaan johtuu myös nämä tietyt olotilat ja se, että kuinka suuresti olen kaivannut parisuhdetta. Sitä toista ihmistä vierelleni. Olen miettinyt, että kaipaanko minä ihmistä siksi, että voisin rakastaa ja olla onnellinen vai siksi, että tiedän kelpaavani? Onhan minulla tunteet ja ihminen luotiin elämään laumassa. En väitä, että en voisi elää onnellisesti vailla epäluuloa tai epäilystä toisen ihmisen kanssa, mutta onko tällä hetkellä tarkoitusperäni oikeat? Sitä en tiedä.

Sitten kun eteeni tulee mahdollisuus ehkä koittaa onneaan, ehkä löytää se oikea tuntuu, että peräännyn. Pelkään ja alan epäillä. Katson peiliin ja "tiedän", etten ole hänellekään tarpeeksi hyvä, vaikka en edes tiedä miltä toinen näyttää. Millainen ihminen toinen on ja mitä hän haluaa. Voi olla, että hän osaa katsoa ohi virheideni ja ahdistukseni, kaikkien epäluulojeni yli ja ymmärtää. Tuntea minun tunteeni ja tietää, miten suuria asioita ne minulle ovat. Mutta miksi minä epäilen toista, kun en voi edes itseeni uskoa? Onko oikein lupailla ja maalailla kuvia toiselle, vaikka hän joutuukin kärsimään minun epävarmuudestani?

Usein mietin hiljaa itsekseni, että etsin sitä omaa tilaa ja omaa paikkaa ja koitan parhaani mukaan saada omat asiani sellaiseen tasapainoon, että voin jatkaa normaalia elämää ilman näitä minun itseni kehittämiä epäluuloja. Että voin katsoa toisen silmiin ilman, että mietin sisälläni minun silmiäni. Että voin nauraa toisen sanoille ilman, että mietin omaa hymyäni. Mutta niinä hetkinä, kun päätän hoitaa omaa itseäni tunnen, kuinka kaipaankaan toista. Kuinka haluankaan jonkun kanssa jakaa murheeni ja iloni ja kuinka paljon kaipaankaan toisen kosketusta ja hänen sanoja. Kuinka suuresti haluan, että illan pieninä tunteina minun ei tarvitse nukahtaa yksin, vaikka hän vierelläni ei lepäisikään. Se tunne, kun tietää, että toinen ajattelee sinua. Se tunne, kun heikoimmalla hetkelläsi hän sinulle soittaa ja se, kun olet antanut itsesi hänelle kokonaan ja hän sen hyväksyy. Sitä tunnetta en voi vain jättää alle murheideni. En vain osaa olla kylmä ja kova.

Running up that hill.

Sanoja vailla merkitystä.

Olen todennut nyt itselleni haaveilevan asioista, joita on mahdoton saavuttaa. Vaikka vielä hetki sitten uskoin, että mikään ei ole mahdotonta jossakin vaiheessa kaiken yrittämisen ja itsensä antamisen jälkeen tajuaa, että mahdottomia asioitakin on olemassa.

Olen koittanut uskoa yhä uudelleen itseeni. Olen koittanut katsoa peiliin ja löytää toivoa silmistäni. Olen koittanut hymyillä tuloksetta. Olen koittanut tuntea tuntematta. Ja nyt kun viimeisen kerran yritin uskoa huomisen olevan taas parempi kuin eilisen näin, kuinka haaveet voivat tuhoutua alta sekunnin. Kuinka yrittäminen jää ilman tulosta. Olen surullinen, olen surullinen. Olen surullinen, kun huomasin tämän kaiken. Ja se tuntuu pahalta.

On vaikea sisäistää asioita, joita oikeasti halajaa. On vaikea todeta ja unohtaa ihmisiä, joita oikeasti rakastaa ja on vaikea luovuttaa. Mutta kuten haaveiden tavoittelussa, en voi jättää huomioimatta sitä tosi asiaa, että minä, minä joka istun yksin tuolillani ja tunnen isoja tunteita, en enää jaksa tavoitella omia unelmiani. Se satuttaa ja syvältä, mutta maailmaa en voi kiertää pelkillä toiveilla. En voi saavuttaa istuen sängylläni, en voi nukahtaa sulkematta silmiäni.

En voi saavuttaa niitä asioita, joita haluan, tässä elämässä..

En jaksa uskoa.

Mutta en myöskään etsi sympatiaa tai toivekkaita sanoja. En kaipaa huomiota enkä kannustusta. Toivon vain, että he osaavat minut jättää ja pysyä pois tieltäni..

Toivon, että minulle ei sanota enää, että "yritä". Toivon, että en kuule sanaa "usko" ja toivon, että minun annetaan vain selviytyä. Se on meille kaikille helpompaa ja minulle se on asia, jonka olen päättänyt tehdä. Uskokaan, olen yrittänyt. Olen itkenyt ja yrittänyt ja luovuttamisen jälkeenkin noussut jaloilleen, mutta jos minä en saa mitään, en osaa enää mitään pyytääkään. Jos elämä ei voi antaa sitä, mitä haluan, miksi siis kiusaan itseäni? Miksi en saisi luovuttaa, kun tiedän, että koko elämää ja sen kiertoa en vain jaksa yrittää. Luovu haaveista, sanon. Ja se sattuu edelleen..

Vaikka kirjoitus tuntuukin surulliselta, en sano hyvästi. En vain jaksa tavoitella enkä uskoa. Kävelen yksin ja jos eteeni tippuu pieniä toivonpisaroita, en niistä välitä. Me elämme kerran ja minä elän sen, vaikka tuntuu ettei siinä ole mitään järkeä. Elän sen ajan, joka on pakko elää ja kun aikani koittaa, nukahdan onnellisena ja helpottuneena.

For your eyes.



Ihan mieletön teksti.

Aamuauringon kiusatessa heräileviä silmiä ja koneen näytön väreillessä edessäni eksyin sattumalta mielenkiintoiseen blogiin. Ensivaikutelma oli katkeran naisen seksiä käsittelevästä blogista, mutta luettuna hetken tajusin nauravani ääneen ja hymyilevän vielä minuuttienkin päästä! Kovalla kädellä, kirosanoja sekä tummaa huumoria. Mutta tärkeintä, totuutta rivien välissä. Lainaan tänne yhtä kirjoitusta, joka minussa herätti hilpeyttä, vihaa, surua ja tärkein kaikista: Olin samaa mieltä! :) Tekstin alt löytyy linkki blogiin. Hoppas du gillar också!
"

Sinkkuhelvetti

10.10.2011 18:56

WARNING! Teksti sisältää aivan helvetin paljon kiroilua.

 

Sain eräänä lauantai-iltana pakit mieheltä, koska olen seksiblogaaja. Mies pelkäsi minua. Säikähdin tätä tapahtumaa aivan saatanasti, edustanko tosiaan jotakin himonussijoiden aatelia, jään yksin koko loppuelämäkseni.

 

Hätäpäissäni perustin kolmelle eri deitti-sivustolle profiilin.

 

Mutta vituiksihan sekin meni.

 

Ensimmäinen sivusto ei hyväksynyt profiilikuvaani. Kuvan olisi pitänyt olla jotakin passikuvan luokkaa. Miksi?

 

Se, minkälaisen kuvan ihminen laittaa, kertoo hänestä aivan helvetin paljon enemmän kuin lähikuva hammasrivistöstä. Tällainen käytäntö johtaa siihen, että porukka selailee vapaita lihamarkkinoita naamakuvien perusteella etsien sieltä dressmann-kasvoja tai Angelina Jolieta.

 

Se naama kerro yhtään mitään. Mikäli peili kestää, ei naamalla ole mitään väliä. Olennaisinta on, että kaikki muu mätsää kivasti tyylistä arvomaailmaan.

 

Toisekseen tämä samainen sivusto ei hyväksynyt profiilitekstiäni. Ilmoitin etsiväni apaattista, epäsosiaalista ja rumaa seuraa.

 

Sitten kokeilin ”Profiilitekstiäni ei julkaista”. Ei hyväksyntää.

 

Nyt, vihdoinkin minulle on flirttailtu, mutta jumalauta minun pitäisi maksaa, että näen, kuka siellä iskee silmää.

 

----> Sivusto boikottiin.

 

Toiselle sivustolle olen kirjoitellut itsestäni vaikka mitä, mutta joka kerta kun kirjaudun sisään, en löydä juttujani mistään. Muistaakseni kirjoitin jotakin pornosta. Joka kerta myös lataan itsestäni kuvan enkä sitäkään löydä mistään.

 

----> Boikottiin.

 

Kolmas sivusto tarkistaa vielä profiiliani, joten sitäkään ei löydy mistään.

 

----> Boikottiin ihan muuten vaan.

 

Eniten alkoi vituttaa se, että tässä pitäisi survoa itsensä johonkin pieneen ahdistavaan sinkkumuottiin. Jokaisen sinkun pitäisi olla tietynlainen ja samanlainen. Olen näin pitkä ja painan tämän verran, harrastan lässynlää ja läpätilää.

 

Tässä maailmassa on muutenkin suuri vääryys.

 

Henkilö A ilmoittaa Facebookissa tilakseen ”In a relationship”. Sata tykkäystä, onnentoivotusta, hymynaamaa, sydäntä.

 

Henkilö B ilmoittaa Facebookissa tilakseen ”Single”. Yksi säälittävä surunaama joltakin puolitutulta, joka vielä kysyy uteliaana, että no mitä kävi.

 

Mitä helvettiä?

----> Seurustelu boikottiin.

 

"
Blogin osoite on kanavalla City.fi >> Suosittelen, jos huumorintaju riittää..

Hiekanjyväonnellisuus.

Olen nähnyt ohikiitävien kuusten latvoja, jotka voimakkaina kurottavat tähtiin. Olen nähnyt maassa makaavia koivunoksia ja tuntenut niiden sisällä elämän. Olen katsellut rantakivien liikettä aaltojen voimaa vieroksuen ja olen nähnyt puolukoiden tulipunaisen värin kuuraan täyttyneen sammalmattaan päällä. Olen tuntenut kesän lämpimät henkäykset, talvipakkasen tiukan rutistuksen. Nähnyt metsäjäniksen taistelun ja karhun talviunen. Olen ikuistanut filmirullaan oranssisia pilviä ja mustia aaltoja, olen seisonut järven jäällä talviyönä. Ja kun olen kirjoittanut iltahämärässä haikuja lehtiööni, katsonut auringonlaskua ja ihaillut tähtien varovaista valoa pilvien lomasta. Olen tuntenut pieniä iloja, jotka rakentuvat sisälläni suureksi voimaksi ja tunteiden valtamereksi. Olen ymmärtänyt pienten asioiden tärkeyden ja itkenyt niiden takia. Olen kävellyt kuusimetsässä tuntien syvän hiljaisuuden ja seisonut kallion päällä vain kuullakseni avaruuden huokauksen. Olen nähnyt yksinäisyydessä toivoa ja ilossa surua. Olen katsonut rikkaiden silmiin ja nähnyt pelkoa. Tuntenut rakastavaisia, jotka kaikessa onnessa kaipaavat villejä viljapellon tuoksuja, tuulen henkäyksiä joen varsilla ja kaukaa siintävien laivojen keskinkertaisia ääniä. Olen nähnyt, että onni voi olla surullinen ja kokenut, että kyynelissä voi olla pala

uinuvaa iloa.

Olen löytänyt polkuni ojan pohjalta. Olen maannut lietteessä ja kurassa. Olen luovuttanut ja herännyt huomiseen uudelleen. Vahvana, vaikka useat ovat ripustaneet köysiään katon vahvoihin, kirveillä kiilattuihin hirsiin ja nostaneet kätensä ilmaan. Olen piilottanut sydämeni, esittänyt vahvaa ja kaikessa hiljaisuudessa raottanut pelokasta ja epävarmaa viittaani, joka on minua peittänyt. Olen antanut osan itsestäni. Olen ottanut riskejä ja vaikka olen pettynyt, olen rakentanut kivijalan aina uudestaan. Iltaisin kaipaan, aamuisin olen unohtanut ja päivisin toivonut. Olen joka askeleella varonut, kuin kevyttä peilipintaa. Heittänyt kiviä tyyneen järveen ja katsonut, kuinka pienet aallot rikkovat elottoman hiljaisuuden.

Ja niinä hetkinä, kun hiljaisuus on ympärilläni. Kun koivun viimeinen lehti putoaa rauhattomasti ruskean nurmen pinnalle ymmärtänyt, kuinka jokaisessa, hiljaa nukahtavassa koivunvarressa virtaa elämänvoima ja kuinka pieninkin metsän taimi herää jokaisen talven jälkeen uuteen kasvuun ja kuoleman kautta kerää voimansa herätäkseen uudelleen.

Adrian Wilson (Beside Light)

God Damit!

Suosittelen tutustumaan tähän laulajaan.

Kuuntelemaan ääntä.

Katsomaan kasvoja.

Ja tutustumaan hänen covereihin ja bändin, Beside Light, biiseihin..

Sieltä jostakin.

On ihmiset kadonneet. Äänet hävinneet. Sammuu valot ikkunoista. Katoaa tähdet. On satumaista. Nostaa yön käsi sumua. Kuin harmaata savua. Ja katson, palaako maa? Onko tää unta haaleaa. On hehkulampun lanka käyrä. Palaa se hitaasti. On kohtalo sen varma. On kuukausia sitä poltettu. On sytytetty ja sormilla koitettu. On useasti ollut pimeää. Ei valoa, ei elämää. Ja kun sammuu viimeinen tähti. Se unten maille lähti. On nukahtanut maa. Hiljaa alle usvan se katoaa.

Yötä toivoo kuu kalpea. Kaipaa lepoa, tähti valkea. Kun sulkee silmänsä, viimeinen ihminen. Kun laskeutuu kukalle, yöperhonen. Niin suljen silmäni, minäkin. Hiljaa kuiskaan, missä on rakkahin?

 

-------------------------------

 

En halu elää enää tunteella. En uskalla elää musiikissa tai haaveissa. Pelkään haavoja, pelkään pilvilinnojen murenevan, kun niitä rakkaudessa ja toiveissa rakennan. Pelkään katsoa huomiseen. Pelkään tähdenlentoja. On vaikea tuntea haikeita huokauksia, katsella sumenevia unelmia ja sinisen meren aalto. Pelkään, että uskon mahdottomaan. Että odotan satujen ja sanojen toteutuva ja pelkään, että en kestäkään todellisuutta. En toivo olevani onnellinen. Vain pieni osa sitä säkeistöä, jota kuuntelin yön lyhyimmällä tunnilla. Jonka sisään ajatukseni katosivat ja jonka melodiaan hukutin pienen palan pelokkaasta sielustani. En toivo olevani voittaja, vain pieni ajatus siellä, missä minun ajatukseni olivat, kun huokasit maailmani toisella laidalla.

Pelkään, että ne sanat, joita lauloit heikolla hetkelläni, katoavat tuuleen. Jäävät arpena sieluuni ja tahrana valkoiselle paidalleni. Pelkään.

Fiksujen ihmisten kerho.

Jokin aamu lopetan lehtien lukemisen ja siirryn uutispimentoon! Kuuntelen kaduilla, mitä maailmalla tapahtuu. Elän kuplassa ja uskon, että kaikki on hyvin. Että ihmiset ovat vielä tasa-arvoisia ja että kun rakastaa, se riittää. Että maailmassa ei ole sotia, ettei nälänhätä vaivaa ja että saamme olla ja elää omina itsenä. Emme pelkää, uskallamme. Katsomme tähtiin ja tiedämme, että vieläkin voimme toivoa. Iltalehti.fi. Ammuu.

Otteita totuudestako?

Mika Niikko (ps)

"Hänen mukaansa sateenkaariperheessä kasvaminenkin on traumaattista, koska lapsilla on luontainen isän kaipuu ja tarve saada hoivaa sekä isältä että äidiltä"

"Hänen mielestään perustaksi ei riitä se, että kaksi ihmistä rakastaa toisiaan. Tällä perusteellahan sisar ja velikin voisivat mennä naimisiin."

"- Jos lapsi adoptoidaan perheeseen, jossa ei ole isää ja äitiä, ei hän joudu kokemaan pelkästään sitä traumaa että on menettänyt omat vanhempansa, sanoi Niikko."



Asiaa!!!

Näyteikkunaprinssi.

Hän seisoo paikallaan, yhdellä jalallaan. Seisoo hän ikkunan takana. Hänet vahasta muotoiltiin. Pienestä palasta. Päivästä toiseen, hän muita katselee. Ei tunne, kuule, itsekseen ajattelee. On pinta nuken syvään halkeillut. On haalistunut, ei ikinä hän hymyillyt. Vain kohdevalot häntä valaisi, aamusta iltaan häntä, hiljaa halasi. Ei katseita hän kerännyt. Päällä vaatteet kauniit, ei päivisin hän herännyt. Mut ilta saapui, valot himmeni. Vahanukke jalkaansa, varovasti suoristi. Hän käänsi päätä, pölyt pyyhki pois. Laittoi musiikin hän päälle, mietti, kun tanssia vois. Mut vahanukke tiesi, oman paikkansa. Tuli seisoa hänen, ikkunan laidalla. Kului päivät ohi, laski kiertoa kuun. Nukke eloton, katosi hymy suun. Hän tiesi ettei hän, huomista näkisi. Luki ikkunassa, tämä on hyvästi. Oli vanha nainen liian sairas, jatkaakseen. Hän synnyinkodin valitsi, viimeiseksi vuoteekseen. Oli vahanukke tullut, kun avajaisia vietettiin. Kun kahvit juotiin ja kakku leikattiin. Usen vaihtoi Rouva nuken, vaatteita. Piti prinssi siitä kun hän, oli seurana. Nyt kun ei valaise, ei syty kohdevalot. Kuin murenee, kuolee pois vanhat tiilitalot. Sinä yönä näki nukke tähtien loistavan. Kuun kalpean, hiljaa ohikiitävän. Tiesi näyteikkunaprinssi aikansa ohi olevan. Hän kyyneleen vuodatti, muisti laulun sopivan. Hän hiljaa hyräili ja sanoja muisteli. Jalallaan hän hiljaa, tahtia koputti. Kiisi kuu alas, taivaalta katosi. Ja prinssi ikunnalla hiljaa - pois hajosi.

Save energy!



Yöllä olen elossa..

Kun koputtaa yön kylmä käsi ikkunaan, herään ja koputan takaisin. Katsomme toisiamme ja minä, heikkona rakastun mustaan surupukuun, jonka pitsikankaat takertuvat puiden oksiin. Ja kun yö kävelee ohitsemme, maa nukahtaa kylmänä ja mustana. Mustaakin mustempi laahus lakaisee äänetöntä, koristaa yön hiuksia valkoisina vilkkuvat tähdet, on kuu hänen sydämensä. Niin kylmä ja kalpea. Ja kun hiljaa varpailla astun ulos ovestani pukee yö päälleni kankaan, jonka läpi en näe. En kuule. Ja kun olen alastomana maailman edessä peittää yö minun heikkouteni. Olen kuin orja mustan Herran, joka hiljaisuudessa sitoo köyttään käsiini. Jalkani eivät kanna ja tunnen, kuinka kivien terävät kulmat viiltävät polveeni rakkaudettomia viiltoja. Olen hauras, kuin lumihiutale kevätvalossa. Kuin rakkaudetta jäänyt lapsi orpokodissa. En nähnyt sinä yönä unta, en kuullut toiveita, en taivaan kannelkaan minua uneen tuudittanut. Olin kuin tyhjä kuori, jonka sisällä leijui harmaa pilvi.

Vedän vanhat raita -verkkarit jalkaani ja kokeilen, liikunko kuin Jagger. Pienen lattian täyttää askeleet ja ilman täyttää musiikki. Voicen kuva valaisee seinät ja naapurin epäilevät katseet piiloutuvat verhojen taakse. Poika on taas sekaisin, he miettivät, mutta en jaksa enää välittää. Tajuan, että en liiku kuin Jagger, en, mutta minua se ei haittaa. Adam Levinen tanssi on kovin hypnoottista, kovin seksikästä enkä voi väittää vastaan, ettenkö katselisi häntä Sillä Silmällä, hänen tatuointejaan ja silmiään. Musiikki ja Adam, varsinkin tämä kyseinen biisi (feat Christina Aguilera) sopivat kovin hyvin yhteen. Mutta silti unohdan hänet pian ja jatkan sheikkaamista. En liiku kuin Adam, en välitä, vaan annan musiikin viedä ja "Mä sheikkaan kuin viimeistä päivää!".

Toinen biisi, johon olen tykästynyt, vaikka ei kuulukaan mihinkään ehdottomiin suosikkeihin on Lovexin uusi biisi. Satuin siihen törmäämään elisissä Huippumalli Haussa -ohjelman tehtävässä. Onhan se muutaman kerran Voicellakin soinut, mutta silloin en ole vielä kiinnittänyt biisiin huomiota.

Hyvä kipale, sopii tiettyyn hetkeen, kuten kaikki maailman biisit.

Löytynee täältä : http://www.nelonen.fi/ohjelmat/suomen-huippumalli-haussa/etusivu/video/suomen-huippumalli-haussa-lovex-watch-out-katso-musavideo

Toinen ihan jees biisi on Lovex - U.S.A. Menevät kun fiilis on oikea..