En tiedä mikä on, kun tuntuu, että jokainen päivä on yksi suuri taistelu. Jokaisena aamuna en vain halua nousta sängyltä ja jokainen ilta, on edellistä mustempi. Olen menettänyt toivoni ja kaiken voimani. Johonkin ja jostakin syystä. Olo on hirveän voimaton ja pelokas ja minä, minä painaudun kuoreni sisälle yhä syvemmälle. On ollut päiviä, kun olen vain istunut hiljaa ja miettinyt vailla yhtään ajatusta. Olen katsonut auton ikkunasta ohi kiitäviä maisemia tuntematta mitään. Miksi olenkaan nyt niin voimaton, etten voi väittää edes vastaan, kuinka helppo olisikaan luovuttaa!
Ainoana haaveena on vain pieni toive. Se, että pääsen pois. Haluan kadota, juosta karkuun ja ihan oikeasti jättää kaiken taakseni. Jos tilanteeni olisi toinen, mutta tuntisin kuin nyt, katoaisin. Tai olisin jo kadonnut. En jaksa soittaa, en vastata puhelimeen. En jaksa kirjoittaa; en edes vilkuttaa, kun ohiajana ihminen minulle hymyilee. Olen loppu, niin henkisesti kuin fyysisesti ja minut tekee surulliseksi se, etten voi sitä kenellekkään kertoa.
Voi syystuuli, puhalla pois murheeni. Puhalla minutkin ja nosta ilmaan. Anna minun liitää vapaana. Vailla kahleita. Vailla surua. Voi toivon, että puhallat pois pilveni. Että aurinko paistaisi ja toivon taas avaisi - sydämessäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti