On maailmankaikkeus loputon, on tähdet täyttänyt taivaan ja jatkuu ulapan viiva horisontissa ikuisuuteen. Ei pysähdy aika koskaan, ei katoa pilvet, vaan ne vedeksi muuttuvat ja palaavat. Universumin galaksien tuolla puolen jatkuu pimeä tyhjiö, jota täyttävät muiden aurinkokuntien salaisuudet. Niin loputon. Niin kaunis ja eloton.
Kävelen tietä tietämättä mihin se minua kuljettaa ja jos en pyshdäy palaanko aina uudelleen siihen pisteeseen, josta lähdin. Entä jos käännyn risteyksestä väärään suuntaan eksynkö maailmaan ja unohdan itseni ja se unohtaa minut. On aika ottaa askel, kävellä ja vaikka minua pelottaa, on otettava riski ja toivottava, että opastusmerkit ovat pystytetty risteyksiini. Että ne näyttävät oikean suunnan ja yöllä valaisevat pelokkaita askeliani.
Kun elät ja kuljet matkaasi yksin tuntuu, että maailmankaikkeus katsoo sinua kieroon. Tuntuu kuin elämänvirta valuu ohitseni sellaisella vauhdilla, että siihen on mahdoton hypätä kiinni. Mahdoton edes kokeilla napata pienestä kahvasta ja roikkua mukana. Kun katsot maailmaa lasiesi läpi tunnet yhä voimakkaammin olevasi vanki, elämäsi orja, joka kävelee tietä siellä, missä muut eivät sinua näe. Ja kun tulee hetkiä, että voisit vain hypätä virran vietäväksi näet ne kasvot ja ne ihmiset elämän iloneen ja ne kaikki ovat sankareita, putoat juuri ennen tien reunaa ja löydät itsesi yhä syvmmältä ja yhä pimeämmältä polulta. Ja kun heilutan käsiäni ja huudan apua, ei ojenna ketään kättäänsä vaan yksin joudut kiipeämään seinää ylös takaisin siihen pisteeseen, josta silloin lähdit. Ja toteat olisiko aika luovuttaa ja tyytyä siihen, mitä maailmankaikkeus sinulle antaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti