Maailma on niin hassu paikka. Joskus löydät itsesi syyttämästä kaikesta pahasta, joskus taas hyppimässä onnesta. Onko mahdollista, että miehilläkin olisi kuukautiset? Olen tässä jo jonkin aikaa taistellut ajatuksieni kanssa. Kiitos hänelle, joka elämääni nyt valaisee, pelkästään hyvien mietteiden vallassa..
Olin varma, vakuutin itselleni ja muille, että me jotkut olemme luotu kävelemään tätä elämänpolkua yksin. Tiedän ihmisiä, jotka pienissä punaisissa mökeissään kutoo sukkaa itselleen. Jotka illalla nukahtavat kapean sängyn sisälle ja heräävät kahvin tuoksuun, jonka itse ovat keittäneet. Pitkään uskoin siihen tunteeseen, että joskus joku saattaa syntyä ja kuolla yksin.
Mutta nyt. Maailma muuttuu. Olen saattanut astua jonkinlaiseen aikapoikkeamaan. Ehkä toiseen ulottuvuuteen, koska sanojani olen alkanut pyöristelemään. Olen alkanut kumoamaan joitakin uskomuksia ja pyyhimään kirjasta niitä sanoja, jotka sisältävät vain yhden ihmisen. Olen alkanut uskomaan, että Meille jokaiselle on se jokin tai joku. Onko se se oikea, ei kukaan voi kertoa. Tiedän, että se pitää itse selvittää ja katsoa. Kaikelle on tarkoitus. Ehkä se, että joinakin aamuina olen itkenyt. Että on ollut päiviä, kun sormieni päissä pisteli. Uskon nyt, että niillä jokaisella kyyneleellä poskipäillä, jokaisella kirosanalla ja vihalla on ollut vain suurempi taka-ajatus minun varalleni. On ehkä vihattava ja sisältä kuoltava voidakseen syntyä uudelleen ja taas uskoa. Siihen vaaditaan vaan voimaa, jota joko omaa tai sitten ei. Toiset valitsevat sen helpon polun. Toiset pysähtyvät ja toiset jatkavat matkaa. Sinä yhtenä tummana, aivan tavallisena iltapäivänä päätin ottaa yhden askeleen. En tiedä, olisiko se ollut viimeinen, mutta nyt voin sanoa, ettei varmasti ole ainoa.
Voisin sydäntäni kuunella ja teille kaikille sanoa, että uskokaa. Mutta ei, en sano. Se tieto ei ketään auta. Se ei auttanut minuakaan. Ei, vaikka sanoisin sen lempeällä äänellä. Vaikka kertoisin, kuinka minäkin löysin sen polun, jota on kevyempi kulkea. Voin vain toivoa, että kaiken tämän harmauden ja surun keskellä jokainen uskaltaa ottaa sen yhden askeleen eteen päin. Jokainen kerta, kun tuntuu ettei jaksa, etsii sen viimeisen pikkuisen enkelin olkapäältä ja hypähtää eteen päin. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta vain ja ainoastaan katsomalla se selviää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti