Oletko koskaan uponnut ajatuksiisi ja miettinyt elämää toisessa kehossa? Oletko koskaan ´rakastunut´ ihmiseen, jonka tiedät olevan kättesi ulottumattomissa?
Olen haaveillut jo jonkin aikaa elämää aivan eri ruumiissa, eri maailmassa. Olen unelmoinut ja elänyt haavemaailmaani. Kuinka pahalta tuntuukaan palata omaan elämään ja todeta, että en voi koskaan olla sitä mitä haluaisin. Sanotaan, että unelmointi tekee elämästä rikkaamman, mutta tekeekö silloin, kun et enää osaa päästää irti?
Olen jo kauan haaveillut ihmisestä, jota en voi koskaan saada. Hän on komea ja juuri sellainen, jonka viereen voisin hymyillen nukahtaa ja jonka vierestä en koskaan poistuisi. Olen katsonut häntä, kuunnellut ja joskus hiljaisina hetkinä tuntenut hänen kosketuksensa ihollani, hengityksen kaulassani ja suudelmia mahallani. Mutta vain hetken. Katoaa pilvilinnat ja puhaltavat tuulet haaveni yhä kauemmas. Selkenee taivas ja kurotan tähtiin. Ne ovat silti aina valovuoden liian kaukana.
Joskus minua pelottaa, kuinka syvälle voi mieleni hapuilla ja kadota. Kuinka loputon on pilvilinnojen herrain kartanot taivaan syvänsinisellä kaarella. Silti tiedän, että maailmassa on asioita, joita ei voi saada ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Pelkään, että en opi sitä enkä tiedä, kuka sen minulle opettaisi. Siksi en enää kurota tähtiin, en ihaile pilvistä taivasta. Odotan hiljaa, että taivas selkenee ja elän taas tätä hetkeä. Hetkeä, jonka kohtalo minulle määräsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti