Pyryisen kadun lumen täyttämä jalkakäytävä kuljettaa minua eteen päin. Katselen kiireisiä ihmisiä iloineen ja suruineen. Otan taskustani tupakan ja sytyttimen. Ensimmäinen henkäisy ja rentoudun. Unohtuu kiire ja jään paikalleni katsomaan muita. Ihmisiä omine elämineen. Monesta näkee kaiken pahan, mitä on kokenut. Monen hymystä näkee vilpittömyyttä.
Katson tarjouksia näyteikkunasta ja huomaan oman kuvan heijastuvan jäisen lasin pinnalta. Katson itseäni silmiin ja uppoudun hetkeksi omiin ajatuksiin. Suljen silmäni ja vedän savut. Avaan silmäni ja näen itseni kuin olisin ulkopuolinen katsoja. Se mitä näen itsessäni pelottaa. Välillä näen sen ihmisen, jona itseni tunnen. Välillä näen itseni aivan vieraassa ruumiissa. Aina en tunne itseäni, välillä jotenkin kieroutuneesti rakastaa omaa minääni.
Kun katson miltä näytän lasin pinnalla tuntuu jotenkin oudolta. Olen ehkä uppoutunut liikaa maailman ihannekuvaan, enkä näe niitä arvoja ja ihanteita itsessäni. Pidän itseäni rumana, salaa rakastan ja julkisesti vähättelen. En tiedä olenko sitä mitä itse näen. Haluaisin napata ohikulkevan ja kysyä, mitä sinä minussa näet. Haluaisin rehellisen mielipiteen, josta voisin vetää omat johtopäätökseni.
Välillä katson muita ja totean, että minä en ole yhtä komea kuin tuo, en ole yhtä persoonallinen kuin hän. En ikinä saisi häntä enkä usko, että hän ikinä haluaisi minua. Silti jokainen päivä ajattelen, että mikä minussa on niin rumaa, miksi en itsestäni pidä. Johtuuko se lapsuudesta ja kaikesta siitä kiusaamisesta. Johtuuko se laihuudestani vai onko itsetuntoni vain niin matala.
Kun katson itseäni löydän monia asioita joita haluaisin minussa muuttaa, vaihtaa. Ne ovat arkisia asioita, joiden kanssa varmasti jokainen itseään arvostava käy läpi, mutta silti en saa päähäni mitään hyvää. Toisinaan on niitä päiviä, harvoja, kun aamulla herään, vedän tukkani taakse. Pesen kasvoni ja harjaan hapaani. Laitan tavallista voidetta kasvoilleni yrittäen peittää väsymykseni, näen pienen vilauksen siitä ihmisestä, jota olen kaivannut. Hetken näen sen miehen peilin sisältä jona, niinä harvoina hetkinä, itseäni pidän.
Olenko siis vain liian itsekriittinen. Olenko antanut yleiset mielipiteet vaikuttaa minäkuvaani ja olenko tuominnut itseni ihan turhaan.
Miksi en osaa ajatellu itseäni yksilöllisenä, ainutlaatuisena ja sellaisena, jona olen ja jota en voi muuttaa. Ehkä pelko yksinäisyydestä ja torjumisesta on ollut minussa liian kauan enkä pääse siitä enää eroon. Olen ehkä vanki omassa ruumiissani, enkä enää tiedä istunko elinkautista vai saisinko vain jättää kaikkien muiden mielipiteet sivuun ja aloittaa elää tätä omaa elämääni. Filosofoin kovasti "Elät vain yhden kerran" -puolesta, mutta silti en tee niin.
Olenko pelkuri, joka ansaitsee kaiken tämän, vai tarvitsenko vain jonkun, joka elämää minun elämääni kanssani. Kuinka pääsen pelosta ja voin vain antaa elämäni kuljettaa.
Kysyn: " Mitä minä menetän jos..".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti