tanssii pölyhiukkasetkin..

Avaan silmäni ja olet siinä. Verhon raosta aamuaurinko valaisee alastoman kehosi, joka rauhallisena liikkuu hengityksesi tahtiin. Pölyhiukkaset luovat sillan ikkunan ja sinun väliisi. Puhallan ja ne katoavat. Rintakehäsi liikkuu ja kuulen kuinka sydämesi lyö, kun nojaudun kehoasi vasten. Käteni, levottomat kuin muuttolinnut, vaeltavat ihosi pinnalla etsien kohtaa, jossa levätä. Karhea karva vatsallasi, pehmeät hiukset herättävät käsien tuntoelimet ja tunnen kuinka veri virtaa varpaiden päästä aina korvalehtien kärkiini. Suljen silmäni. Hengitämme samaan tahtiin, kuin kaksi ihmistä muuttuisi yhdeksi. Vain tuulen kuiskaus ikkunan raosta muistuttaa todellisuuden olemassa olosta. Tunnen kuinka sinun kätesi hyväilee ihoani, ne liikkuvat hitaasti, mutta varmasti, kuin etsien jotakin. Tunnen kuinka kylmät väreet nostavat selkäkarvojani kohti taivasta ja kuinka suupieleni kuivuvat janosta. Välillä, kurkistamme ja katseemme kohtaavat, mutta kuin ujo kissanpentu suljemme silmämme ja ja jatkamme etsimistä. Käteni muuttuvat yhä levottomammiksi ja ne tahtovat tukia sinua. Olet minulle laakso, johon en karttaa omista. Olet uusi ja ihmeellinen, se sivu kirjasta jota en ole lukenut. Aika ei liiku, pölyhiukkaset pysähtyvät auringonvalossa. Ne katsovat meitä, kuin kuu ja aurinko toisiaan kohdatessaan taivaalla tuntien pelkoa, jännitystä. Ne ovat täysin tietämättömiä toistensa olemassaolosta. Ja nyt ne kohtaavat. Piirtyy paperille jotakin kaunista, soi radiosta musiikki, joka peittää alleen murheet ja surut. Muuttuu surutarina suurimmaksi rakkaustarinaksi. Etsii käteni rinnaltasi kohdan, jossa sydän hakkaa lujaa, mutta pelkään ettei se enää huomenna syki niin kiihkeästi kuin nyt, kun kosketan sinua ja sinä minua. Onni kestää vain hetken, katoaa pölyhiukkaset ja katoaa silta sinun ja minun välistä. Katoaa uni eikä veri pulppua rinnassani enää niin lujaa kuin hetki sitten. Tiedän, ettei mikään ole ikuista. Katoaa kaikki hyvä kunnes jäljelle jää vain hiljaisuus.

Otin kupin kahvia ja istuin miettimään..

Jalat sylissäni, polvet koukussa. Suoristan paitaani ja pyyhkäisen hiukset silmiltäni. Kahvin tuoksu ja aamuaurinko. Vedän verhon ikkunan eteen ja upoudun omiin ajatuksiini. Olen surullinen. Olen jo jonkin aikaa pitänyt itseni piilossa, poissa omasta mielestäni ja nyt, kun tässä istun ja ajattelen huomaan, millainen oikeasti olen. Olen edelleen surullinen.

Tajusin, että elämäni menee tasaisesti alamäkeä ja oma itsetietoisuus ja inho kasvaa, kuin nälkä, jota ei ruoalla saa tyydytettyä. Kehossani tapahtuu muutoksia, jotka vaatisivat korjaamista. Ja vaikka kuinka koitan päättää, en asialle voi mitään. Olen vanki omassa ruumiissa. Olen surullinen lintu, jonka siivet eivät jaksa nostaa sitä enää ilmaan. Heh, kala kuivalla maalla.

Selailen nettiä ja koitan saada vastausta, vertaista. Ihmistä joka elää samanlaista tilannetta, käsittelee samanlaisia asioita kun minä. Ne kirjoitukset, surulllisia, mutta antavat voimaa uskoa ehkä hiukan parempaan tuevaisuuteen ja siihen, että en oikeasti ole yksin. Toisaalta ymmärrä, että ne kirjoitukset eivät minulle voi antaa sitä mitä tarviten. Läheisyyttä ja lempeitä sanoja. Taputuksia selkään ja rohkaisevia lauseita. Niitä en voi saada.

Olen huomannut kuinka vaikea on puhua omista ongelmista. Vaikka ihmiset ne tiedostavat, ei kukaan uskalla niistä sanoa. En uskalla ottaa asiaa puheeksi, koitan esittää olevani vahva, mutta sisälläni kuohuu pelko ja suru, jota peittää ainoastaan kaino hymy. Jos katsoisit syvälle silmiini näkisit sen kaiken surun, jota sisälläni pidän ja silloin saattaisit ymmärtää, kuinka paha minun on olla. Hörppään kahvia.

Olen vakaasti ajatellut, että käyn puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa. Tuntuu hullulta, mutta tiedän etten muuten selviä tästä. Voisin kuvitella, että se olisi pelastukseni, mutta silti tuntuu siltä, ettei nämä ihmiset ajattele minua enää illalla. Se on vähän kuin työtä, jonka he unohtavat ajan täyttyessä ja uuden "potilaan" astuessa sisään. Minä haluan puhua sellaiselle, jota oikeasti kiinnostaa minun asiani ja sellaiselle ihmiselle, joka ehkä miettii ongelmiani vielä illalla, ei ehkä viimeiseksi nukahtaessa, mutta silloin kun pesevät hampaitaan ja katsovat peiliin. Jakavat ehkä yhden tai kaksi ajatusta.

Onko itsekästä toivoa enemmän kuin mitä annetaan? Onko väärin itkeä asioille, kun tietää, että jollakin on asiat vielä huonommin?

Sankariviitta..

Laskee ilta hämärä puiden ylle. Laskee aurinko metsän taakse, viimeinen välähdys ja katoaa valo. Avaan kannettavan näytön ja käynnistän koneen. Se kehrää hiljaa, kuin kissa. Kirjaudun sisään ja odotan. Täytän lasini, viskikolaa ja pari hassua puoliksi sulanutta jääpalaa. Limen siivu on nuukahtanut lasin reunalle ja laitan sen sivuun. Otan hörpyn ja tunnen, kuinka viski polttaa kurkkuani, kuinka kehoni lämpeää ja vereni virtaa kehossa. Kuulen lumenhiutaleiden putoavan kinosten päälle, toinen toisen jälkeen. Valaisee tietokoneen taustakuva huoneen punaiseksi. Kirjaudun sisään ja avaan internetin ihmeellisen, toisen maailman. Puen päälleni sankariviitan ja muutun ihmiseksi, jota et voi tunnistaa. Esitän olevani muu kuin oikeasti olen. Enää en ole heikko, olen vahva. "Olen kaikkien janoisten sankari." - naurahdan ja totean, että olen katsonut taas liikaa televisiota.

Mitä pimeämmäksi yö muutuu, sitä syvemmälle uppouduin surffaillessani ympyrää samoilla saiteilla. Taustalla musiikki tarttuu ajatuksiini ja hetkeksi suljen silmäni. Tiedän, että olen yksin ja tunnen kuinka hiljaisuus, jota musiikki rikkoo, peittää minut ylleen. Avaan silmäni, täytän lasini ja keskityn. Osoiteriville kirjoitan sen tutun osoitteen. Olen palannut, olen jälleen minä. Olen jälleen avoin ja uskallan tehdä sitä, mitä en oikeassa maailmassa saanut valmiiksi. Sitä mitä vielä sunnittelen ja sitä, jonka käsikirjoitus pölyttyy hyllykön ylälaatikossa.

Viisi uutta viestiä. Avaan niistä yhden, en tunnista kirjoittajaa, mutta hän on kehunut minua. Tämä on ensimmäinen viesti häneltä. Avaan seuraavan viestin ja huomaan, että sisällöltään se ei miellytä minua. Hän kerjää, pyytää, anelee. Hän on epätöivoisempi kuin minä. Poistan viestin ja unohdan sen heti. Seuraava viesti on ´tutulta´. Olen hänen kanssaan jutellut jo hetken. Viesti saa minut hymyilemään. Vaikka sisältö onkin ihan tavallinen, vaikka en tiedä kuka oikeasti sen on lähettänyt. Mutta silti tunnen iloa, tunnen itseni iloiseksi. Vastaan hänelle. Tiedän silti, ettei hän ole juuri nyt kirjautunut sisälle, enkä voi saada häneltä vastausta. Kaksi viimeistä viestiä unohdan täysin, laskeudun selälleni sängylle ja hymähdän. Pienet asiat tekevät minut aina iloiseksi. Olen siinä hetken, annan ajatuksieni juosta kilpaa todellisuuden kanssa ja odotan.

Aika kuluu yhtä nopeasti, kuin pullon tyhjä pohja kipuaa kaulanvarttaan ylös. Tunnen olevani jälleen elossa ja ... minä tunnen. Vaikka elämäni onkin sekaisin ja se repii minua eri suuntiin, en ajattele sitä nyt. Tartun haaveisiin ja annan niiden ohjata mieltäni yhä kauemmas, niin kauas, että tunnen raskaiden silmäluomeni painuvan yhä alemmas, kunnes valo katoaa. Katoaa pois aivan kuin katosi aurinko metsän taakse.

Herään, kun silmäluomieni läpi tunkeva valo koputtaa sarveiskalvoani. Avaan simäni ja huomaan, aamuaurinko on noussut jo korkealle taivaankaaren päälle. Jotenkin se on niin kaunis ja jään siihen katsomaan kuinka päivä halailee maailman kanssa. Hiljaisuus ei ole painostava, ennemmin rauhoittaa minua. Hetken olen siinä, olen kuin en olisi olemassakaan. Kuin sängyn patja imisi minut sisälleen. Katoan hetkeksi, kuin muuttolintu ensilumien jälkeen. Kellon viisarit pysähtyvät. Aika pysähtyy. Sekunnit tuntuivat vuosilta, minuutit elämältä. Hetken olen, kunnes havahdun ja nousen ylös. En ole enää se ihminen, jona esittäydyin silloin kun kuulin lumihiutaleiden puheen vain metrien päässä lasin takaa. Olen riisunut sankariviittani ja palaan tähän hetkeen. Suljen koneeni näytön ja samalla suljen sen elämän, jota elin vielä hetki sitten.

Suojateiden maalaaja..

Voiko suojateiden maalaajia rinnastaa enkeleihin? He pelastavat ihmishenkiä. Miksi ihmiset eivät heitä arvosta. Niitä näkee, mutta ei muista. Ne seisovat siinä, hetken, ja katoavat. Kuka maalaisi minun polulleni suojateitä - vaarallisille mutkille ja mäille, kohdille jossa on aina niin pimeää ja kohdille, joissa pitäisi uskaltaa astua yli.

" Vain suojellakseen minua. "

Minä..

" Paljastin itseni.

Sinulle. "

" Annoin kaiken mitä omistin.

Sieluni. "

" Katsoin sinua nöyränä.

Rakastin. "

" Mutta jotakin puuttui.

Sinussa. "

" Et tuntenut samoin.

Lähdit pois. "

Lainahöyhenissäni..

On aamu ja herään radion ääneen. Sekaiselta peilipöydältä etsin torkkunappulan ja nukahdan uudelleen. Radio herättää minut uudelleen, vain kymmenen minuuttia viime herätyksestä. Painan jälleen torkkunappulaa. Hetken makaan ja katson kattoa. Silmäni ovat väsyneet. Eilen meni myöhään ja tänään pitäisi herätä aikaisin. Jätän radion päälle, nousen sängyltä ja kävelen kohti vessaa. Viime yön vaatteet lojuvat lattialla ja potkin ne sivummalle. En todellakaan jaksa niitä nostaa ylös, tiedän etten edes käytä niitä tänään. Keittiön pöydällä puolikas viskilasillinen sekä puoliksi poltettu rööki. Sytytän tupakan ja tyhjennän lasin. Tunnen kuinka viski valuu kurkkuani alas, yskäisen ja tumppaan tupakan. Hetken hengähdän ja käyn kusella. Lasken ihomyönteiset sukkahousut, joita en jaksanut viimeyönä riisua, alas. Hetken istun siinä, ihan hiljaa. En mieti mitään. Vain olen. Nousen ylös ja katson peilistä. Pyyhin eilisen meikit kasvoiltani. Otan pois peruukkini ja huuhtelen kasvoni. Huomenta, olen taas oma itseni.

Kahvipannu huutaa keittiössä. Sammutan levyn ja otan vanhan kuppini tiskipöydän nurkasta. Huuhtelen sen ja kaadan kupin täyteen. Kahvin tuoksu leijailee perässäni, kun hitaasti istahdan olohuoneen nojatuolille. Laitan television päälle. Otan peiton sängyltäni ja käperryn kahvikupin kanssa nolatuolin pehmeään syleilyyn. Maistan kahviani ja vaikka televisio pauhaa edessäni ajatukseni pyörivät vielä viime yössä. Etusormeni syvänpunainen kynsilakka muistuttaa sikarinkärystä sekä kaukaa kuuluvista huudoista ja taputuksista. Himmeä kohdevalo häikäisee silmiäni ja valaisee shampanjanvalkoisen pukuni, jossa paletit välkkyvät tähtitaivaan lailla. Hörppään kahvia ja suljen silmäni, uppoudun ajatuksiini. Näen yleisön taputtavan minulle. Elän taas elämääni..

"...Lavalla tunnen eläväni. Toivotetaan tervetulleeksi Marilyn lavalle. Hän häikäisee valovoimaisuudellaan. Hän tuo teille sitä mitä kaipaatte, sitä mistä unelmoitte ja sitä, mitä te ette voi saada. Jännitän esiripun takana kunnes minut on kuulutettu lavalle. Viimeisen kerran katson peiliin, vedän viimeiset savut, tumppaan tupakan ja suoristan mekkoni. Olen valmis. Himmeä valo paljastaa yleisölle minusta osan, ei kaikkea. Istun korkealle tuolille ja otan mikrofonin käteeni. Yleisöstä kuulen kuiskauksia, näen hymyä. Tunnen jälleen sikarin tuoksun sekä kuulen viskilasien kilinän kaukaa baaritiskin takaa. I am back! Valot, musiikki. Yleisö hiljenee..."

Olin jälleen muuttunut uudeksi ihmiseksi. Olin se ihminen, jota et päivisin näe. Olin aivan toinen persoona ja henkilö. Havahdun nojatuolissani ja huomaan kellon vierähtäneen niin paljon, että tajusin olevani myöhässä. Juon kahvini ja puen arkiset vaatteeni päälleni. Katson peilistä itseäni, vedän tukan taakse, lakkaa. Huuhtelen kasvoni ja pesen hampaani. Kiristän vyötä farkuista ja kiinnitän ylimmän napin kauluspaidastani. Avaan oven ja menen ulos. Oven sulkeuduttua perässäni unohdan viime yön ja elän tätä hetkeä. En tunne olevani täysin elossa ja salaa ajattelen jo iltaa. Tulevaa yötä ja sitä, että saan taas olla itseni.

".. Pomo huutaa minulle ja kysyy syytä myöhästymiseeni. Valehtelen ja kerron autoni hajonneen. Toivon, että hän ei tunnista autoani parkkipaikalta. Nopeasti askeleeni vievät minut pukuhuoneeseen, laitan työvaatteeni ja menen kassalle. Huomenta hyvä rouva, sanon ensimmäiselle asiakkaalleni ja vastaukseksi saan vihaisen katseen ja pelkän hymähdyksen. Olen taas töissä. Te herra siellä, siellä kassalla, huutaa joku minulle ja kysyn mikä hätänä. Te Herra, välillä en sitä tunnista. Autan asiakasta, vaikka tiedän etten saa kiitosta, en arvostusta. Siksi odotan että ilta hämärtyy ja pääsen olemaan taas se ihminen jona itseni tunnen - ja näen."

Kello lyö yhdeksän illalla. Suljen ovet. Nopeaan tahtia teen tarvittavat työt. Suljen kassat. Sammutan valot. Lukitsen ovet perässäni. Autoni tuuliasiin oli ilmestynyt lappu: Jeesus Pelastaa. En ota kantaa, rypistän ja heitän sen pois. Sillä hetkellä, kun käynnistän autoni, unohdan kaiken työhön liittyvän. Unohdan minun, oman elämäni murheet, ja uppoudun täysin rooliini, jota elän iltahämärän laskeuduttua. Istun vessan peiliin eteen, juon shampanjaa pitkäjalkaisesta lasista. Punaiset huulen jäljet ovat tahrineet muuten niin kirkkaan lasin. Tupakansavu, lempeä musiikki täyttää asuntoni, avaan pullon viiniä. Istun hetkeksi alas. Katson, että kaikki on valmiina. Puen tekoturkiksesta tehdyn takin päälleni ja kurkistan ovisilmästä rappukäytävään. Tyhjä. Sammutan valot ja avaan oven. Oven sulkeutuessa takanani hymyilen varovasti ja lähden.

"..Viimeiseksi huudan ´ I´m Back ´ ja naurahdan.

Tummanpunaiset huulet sytyttävät savukkeen.

Olen taas elossa.."

Hyvä, parempi, paras..

Tänään on ollut jotenkin hyvä päivä. Flunssan kourat hellittää otetta, nukuin viime yön hyvin ja muutenkin maailma näyttää vähemmän harmaalta. Tiedä sitten onko syy lumen ja auringon vaiko ihan oikeasti hyvä, parempi mieli. Hmmm.. Iltatoimetkin on varmistunut ja lupailee kivaa ehtoota. Hyvässä seurassa. Oluella ja ruoalla mautettu ilta. Peukut pystyyn, ovet kiinni. Kotiin valmistautumaan. Ja sitten radalle.

Kettu kuittaa..