Oli aamulla vastassa syksy, lehdet keltaiset ja punaiset viitoittivat tietäni kolostani kohti työpaikkaani. Kirpeä aamu, kostea, mutta hellä tuuli kuljetti omenantuoksua nenääni. Lipui taivaalla harvakseltaan valkoisia pilviä, jotka laskivat hentoja helmojaan kohti taivaanrantaa. Seisoi pellolla kaksi joutsenta, vaaleissa häävaatteissaan kaivoivat epätoivoisesti kylmästä maasta ruokaa siivilleen. Katsoessaan minua pienet mustat silmät tuijottivat, esiintyivät kuin runnellut patsaat, jonka jälkeen kaipuusta käänsivät päänsä nousevaan aurinkoon ja sumuisien metsien suuntaan. Venyttelivät siipiään ja saatoin kuulla huokausten liitävän kohti etelää, auringon ja lämmön valtakuntaa. Hitaasti lämpenevä ilma kostutti punertavia poskipäitäni, aurinko häikäisi silmiäni ja kävellessäni kaarteli ympärilläni pienten lintujen parvi, puut odottivat talvea laskien väsyneitä oksiin kohti harmaan maan pintaa. Tuulen ja auringon yhteinen tanssi liikutti asfaltin pinnalle kadonneita lehtiä, jotka muodostivat pieniä juoksuhautoja. Syksy tuntui ensimmäistä kertaa vahvalta ja kovin ankaralta, mutta pehmeän vastaanottavalta. Kuin kylmä talviaamu, jota auringon kalpeat säteet koittivat värittää ja lämmiittää. Kävellessäni vedin pienet sormeni hihan sisään, nostin kaulukseni ja tunsin, kuinka tuulen pienet kädet koittivat etsiä tietään takkini sisälle. Vaikka kylmyys koetteli minua, saatoin tuntea silmilläni värien lämmön ja kirkkauden ja auringon päättäväisyyden vielä lämmittää, kun se oli hänelle mahdollista. Lintujen laulu kaikui metsän siimeksestä ja herätti mielessäni vahvan tunteen taistelusta ja kiireen tulosta. Kuin he yrittäisivät kiireellä saada jotakin valmiiksi ennen kuin taakse jäävä maa peittyisi valkoiseen untuvapeittoon ja heidän aikansa olisi taas hetkeksi ohi. Autojen raskas humina ja pakokaasun paksu pilvi peitti nuo kauniit syksyn tunteet alleen. Satunnaiset jarrujen kiristävät äänet ja meluisat torvien huudot tunkeutuivat ajatuksiini ja heräsin taas todellisen arjen keskelle. Olin siinä, seisoin liikennevalojen mukaillessa syksyisiä värejä ja odotin. Olin kuin ne joutsenet pellon reunalla, tuijotin, mutta en nähnyt etelään, en pohjoiseen. Vain kirkkaiden ja keinotekoisten ledivalojen vilkkuva tanssi piti minua otteessaan ja niiden vaihtuessa punaisesta keltaiseen ja lopulta vihreään oli minun merkkini jatkaa matkaa. Taivaansininen katto oli harmaiden saastepilvien peittämä, aurinko yski niiden takana heikkona. Kiireiset ihmiset eivät luoneet katsettaan syksyiseen maisemaan, vaan rypistelivät kuluneita kulmiaan ja yskivät pakokauhun valassa kiirehtiessään takasin oravanpyörään. Syksy oli täällä, mutta kukaan ei sitä huomannut. Kukaan ei ollut sitä vastassa, vaikka hän oli pukenut päälleen parhaimmat vaatteensa ja varastosta etsinyt ne kirkkaimmat värit. Olin syksy ja tunsin kaipuuta ja yksinäisyyttä. Ja kun olin aikani katsonut maailmaa tajusin, ettei minua kukaan odota. Pudotin vaatteeni ja olin harmaa, kuin väritön sateenkaari.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti