kaivonkansi raollaan..

Tänään vietiin pohja, suunta elämältä. Se viimeinen toivo, elämän ilo. Viha ja suru painaa päätä, ei jaksa enää yrittää. Kaikkensa antoi hän, mutta mitään ei saanut. Ei auttanut huuto, ei avunpyyntö. Vain ikävä ja viha jäi huutamaan hänen viimeiseen kirjeeseen.

Elämä potkii tänään, voisin luovuttaa, mutta silti jatkan. Tänään vietiin kaikki, vietiin se viimeinen mahdollisuus onnistua. Ja ihan oikeasti. Se viimeinen. Se asia, jonka edestä jaksoin yrittää. Nyt ei ole sitäkään. Hymyilin ensimmäistä kertaa aikoihin, koska tiesin, että enää ei ole edes toivoa. Vapauttava fiilis ja lupa antaa periksi. Kun olet pohjalla ja jaloissasi on taakka mitä et jaksa kantaa, miten pääset ylös juoksuhiekasta ilman hukkumatta. Kuka voisi auttaa?

Tunteja jo valveilla, tunteja silti edessä..

Väsynyt, mutta onnellinen. Näin sanoi joku television ohjelmassa. Väsynyt - Check. Vielä pitäs jaksaa muutama tunti, että kotiin, ehkä muutaman tunnin päiväunet ja matka jatkuu. Jotenkin odottaa jo nukkumista, vaikka yleensä nukkuminen tarkoittaa heräämistä, herääminen uutta päivää. Uusi päivä, No thank you!

Viikonlopun ohjelmat sentään tiedossa. Hauskaa, toivottavati suunnitelmat pysyvät. Tää viikonloppu on tarkoitettu nollaamiseen, unohtamiseen ja murheiden taakse jättämiseen. Äitini sanoisi aivan varmasti "minkä taakseen jättää sen ja bla bla bla.." silti päätin ottaa stressittömän vaihtoehdon ja murehtia sitten urakalla taas ensiviikon aikana. Jebou, niin kuin ne sanovat.

Enempää ei jaksa kirjoittaa, ei tunnu edes siltä, että haluisi. ihme.. Ensiviikolla sitten sitä vuodatusta :)

Toivotan kaikille arjen sankareille mahtavaa ja tapahtumarikasta viikonloppua.. Kotia kohti tieni käy siis, Hii´o´Hoi!

Hömppäohjelmien valtias..

Kirjoitetaan välillä muusta kuin minusta. Rupesi ihan itseä ärsyttämään tuo oma valitus (jota teen nytkin parhaillaan..). Se on jalo taito, jonka liian moni osaa.. Silti..

Eilen seuratessa Big Brotheria rupesin pohtimaan, minkälaiset ihmiset jäävät jumittamaan television ääreen tuollaisten ohjelmien pariin. No siis tunnustan, että itsekin katson kyseistä ohjelmaa, ennustan että jatkossakin sitä seuraan ja tiedän, että pahempaa on luvassa. Vai miten se menikään. Ennen olen ollutkin median vanki, illat katsonut teeveetä, jos sieltä ei ole tullut mitään, surffannut sähköisten aaltojen päällä aina yön pikku tunneille. No nyt tein parannuksen, tai minä en tehnyt vaan tietokoneeni teki. Se meni rikki, poikki ja katki enkä ole nyt kuukauteen kotona konetta käyttänyt. En ole edes etsinyt mitään vara-/tilapäiskonetta ja jotenkin olo tuntuu vapaammalta. Ilta ei mene tv- tai tietokoneen ruutua tuijottaen vaan olen oikeasti saanut jotakin hyödyllistä aikaan. Olen siivonnut, hoitanut omaa loukkua. Olen tehnyt ruokaa ja käynyt lenkillä. Jotenkin on vaan parempi olo, koska töissä pääsen nettiin sen verran kun sinne ihan oikeasti pitää päästä. Mulle on ihan sama onko facebookin tilapäivitys ajantasalla tai onko myspace:iin tullut uusia seinätekstejä. What ever..  En tiedä pitäisikö kaataa television sisään vettä, ihan vahingossa.. Pääsisi siitäkin riesasta. Se on töiden jälkeen vaan niin helppoa lösähtää koko perseellä sohvalle ja pää tyhjänä töllöttää televisiota, liian helppo vaihtoehto. Toisaalta diggaan katsoa leffoja tosi paljon, joten emmä viitti ihan uloskaan toosaa heittää, mut jos nappais antennijohdon ja piilottaisi. Oooh, samoin krapula-aamuna elää Homer Simpsonin elämää, parasta ikinä. Voisin elää sellasta elämää kun Homer. Se on varmaan kaikista "ihmisistä" ainoo, jonka housuihin haluisin astua. Siis ei kirjaimellisesti, se on sentää piirroshahmo enkä minäkään ihan sekaisin vielä ole. En en.. Mutta emmä tiedä, jos oikeen miettii niin tv:stä ei ole minulle mitään hyötyä. Mä en katso edes uutisia, ne tulee duunissa luettua koneelta. Ja yleensä tuo riemurasia pitää mut hereille aina yöhön asti ja silti on pakko katsoa vielä se seuraava sarja tai mikä ikinä se onkaan. Ihan pakko, välillä jopa seurata mitä ne myy tv-shopissa. En todellakaan katso missään ostohimoissa, pikemminkin naureskelen ja ihmettelen millaset ihmiset sieltä tilaa. Jebou! Niin ku ne taitaa jossakin sarjassa sanoa.. Ärsyttää sekin..

Loppu viikko onkin sit kiireistä, ihan mukavaa aikaa. Ei tarvii hirveesti mitään miettiä. Okei, kuullostaa ihan siltä ku olisin menossa lataamoon, mut en sentään vielä. Kai sekin aika jossakin vaiheessa tulee vastaan, mut ei kai ihan vielä.

Viimenen avautuminen.. Tai ei viimenen mut.. Pakko sanoa, että jotkut ihmiet on vaan niin perseestä. Oma napa vittu.. Ärsyttää kuinka yksi puhelu voi pilata koko päivän. Ihan sama, mutta ku pitää vielä mielistellä. Olla niin imelää, ettei vaan vahingossa sano väärää sanaa. Ärsyttävää! Helvetti ku ärsyttääkin taas. Kiitos ihmiskunta ja ne vitun ihmiset joiden oma napa kiertää koko universumia.

A lifetime to share..

No words could ever tell you,
No action could express
The way I feel about you,
With you, my life is blessed.

You're the light in my tunnel.
You are my pot of gold.
You are the strength that gets me through
When despair has taken hold.

 

You're my once in a lifetime.
You make my life complete.
You are my blue ribbon
In the shadow of defeat.

There's nothing I could ever say,
And nothing I could do
To let you know just how much
Love is in my heart for you.

 

© Denese H. Boyett

Rankkaa.. Päivä syyssateiden keskellä..

Jotenkin ajatteli, että päivästä voisi tulla hyvä, mutta toisin kävi. Ehkä huonon päivä pitkään aikaan. Piti laittaa kädet pään ympärille vain toivoakseen, että aivot eivät sinkoudu korvien kautta ulos avaruuteen. Hui, joskus itseäkin pelottaa kuinka paljon sitä pieni ihmismieli kestääkään. Jotenkin elää aivan kuin veitsenterällä. Pelottaa sitä viimeistä lyöntiä, joka vie mukanaan niin minut kuin kaiken ympäriltäni. Toivottavasti huominen on parempi. Toivottavasti!

You are always living in your dreams..

Saahan sitä haaveilla. Tehdä maailmasta paremman paikan ja toivoa elävänsä pilvilinnojen alla. Katsella aina auringonnousua ja laskua, ihailla tähtitaivasta samalla kuin aurinko luo kauas sateenkaarta. Tarttua kädestä, hennosta, ja kantaa hänet kotiisi. Unohtaa maailman pahat, heittää kolikko toivomuslähteeseen ja poimia kevätkukkia koivumetsän lehdoilta. Itkeä ilosta ja nauraa. Tuntea kesätuulen puhaltavan hiuksien läpi, katsoa kuurankukkia ikkunasta keskikesän valossa. Rakastaa ilman epäluuloja, rakastaa ilman surua ja pelkoa. Katsoa perhosen lentoa läpi oranssien ruusutarhojen, poimia mansikoita autiolla saarella. Uskoa parempaan tulevaisuuteen ja onneen. Saahan sitä aina toivoa, elää unissasi. Silti nauttia tästä hetkestä ja todellisesta maailmasta. Haluta jotakin, mitä koskaan ei voi saada, tyytyä siihen joka on lähempänäkuin arvaatkaan. Haaveet on tehty haaveiltaviksi, elämä elettäväksi. Haaveilen komeasta miehestä  ( niin kuin alla ), mutta tahdon elää juuri sen aidon, oikean miehen, en haaveideni kanssa.

 

Taas uusi viikko ottaa vastaan..

Huomenta. Rauhallinen viikonloppu. Asioita tapahtui niin hyviä kuin ikäviä. Ei mitään niin ihmeellistä, muuta kuin pettymys yhteen kaveriin. Teki ilkeät. Eipä tainnut ajatella kuin itseään ja nyt vituttaa. Ei niin voi tehdä. Hmh. No jokainen tyylillään.

Toisaalta oli kiva nähdä vanhaa kaveria höpistä ja jutella. Puhua joutavia ja suunnitella tulevia. Se oli kivaa. Hieman kuin onni onnettomuudessa, en olisi varmaankaan viestittänyt jos toinen kaveri ei olisi ohareita tehnyt. Ärsyttää, mutta silti hymyilyttää.

Sunnuntai aamuna pienessä krapulassa. Polttelin tupakkaa, join kahvia ja istuin terassin oven suussa kippurassa. Hengitin, enkä murehtinut. Odotin, mutta en ajatellut. Päätin tehdä yksinäisyydelleni jotakin. En vielä tiedä mitä, olen niin hukassa. En tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa, en tiedä suuntaa enkä sävelmää. Mutta silti jotekin ajattelin, että yritän..

Samoin mulle on tullut fiilis, että voisin ihan hyvin kertoa, mikä tai kuka minä oikeasti olen. Tekisi niin paljon mieli kertoa ja saada tämä salaisuus pois minun sydämeltäni. Pelottaa mutta silti jotenkin tietäisin, ketkä oikeasti minusta välittää tälläisenä kuin olen. Mutta taidan olla vielä liian heikko. Minulle on opetettu, että kaikkea mitä haluaa ei saa. Pelkään, että minut tuomitaan ja että tärkeät ihmiset vain katoavat minun elämästäni. En tiedä onko he niin tärkeitä, jollei minua ymmärrä? Silti.. En tiedä kelle kertoa, kuka minut hyväksyisi ja ehkä olisi tukena. En edes tiedä miten kertoa? Sanoako vaan vai? hmmm...

Välillä tuntuu, että tämän asian kanssa olen täysin hukassa. Luen muiden kirjoituksia siitä elämästä, kun he elävät omaa elämäänsä. Heillä on oikeat ystävät ja mikä tärkeintä joku tärkeä ihminen elämässään, jota voivat rakastaa. En tiedä mikä minuun on mennyt. Onko se syksyn melankolisuus vai välinpitämättömyys muita kohtaan, mutta jotenkin aamuisin ja iltaisin olen miettinyt kuinka hienoa olisi jakaa ne hetket jonkun kanssa. Sen hetken juuri ennen kuin nukahdan ja hengitän, tai sen kun avaan silmäni enkä olisi yksin. Sen hetken kun nauran yksin tai sen kun itken. Jotenkin nyt vain kaipaan jotakuta elämääni jakamaan sen kanssani.

No pahinta on ensimmäiseksi löytää se ihminen. Olen ujo kuin mikä enkä edes tiedä mistä aloittaa. Olen epävarma ja huono itsetunto ei auta minua edes kokeilemaan. Voi kun olisi joku joka potkisi minua eteen päin ja auttaisi. Välillä on vain niin raskasta lentää omilla siivillä ja yrittää. Ehkä eniten pelottaa, jos koitan ja epäonnistun. Onko parempi edes yrittää kuin vain antaa olla? Kuka sen minulle kertoisi sellaisilla sanoilla, joita uskoisin..