Huomenta. Rauhallinen viikonloppu. Asioita tapahtui niin hyviä kuin ikäviä. Ei mitään niin ihmeellistä, muuta kuin pettymys yhteen kaveriin. Teki ilkeät. Eipä tainnut ajatella kuin itseään ja nyt vituttaa. Ei niin voi tehdä. Hmh. No jokainen tyylillään.
Toisaalta oli kiva nähdä vanhaa kaveria höpistä ja jutella. Puhua joutavia ja suunnitella tulevia. Se oli kivaa. Hieman kuin onni onnettomuudessa, en olisi varmaankaan viestittänyt jos toinen kaveri ei olisi ohareita tehnyt. Ärsyttää, mutta silti hymyilyttää.
Sunnuntai aamuna pienessä krapulassa. Polttelin tupakkaa, join kahvia ja istuin terassin oven suussa kippurassa. Hengitin, enkä murehtinut. Odotin, mutta en ajatellut. Päätin tehdä yksinäisyydelleni jotakin. En vielä tiedä mitä, olen niin hukassa. En tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa, en tiedä suuntaa enkä sävelmää. Mutta silti jotekin ajattelin, että yritän..
Samoin mulle on tullut fiilis, että voisin ihan hyvin kertoa, mikä tai kuka minä oikeasti olen. Tekisi niin paljon mieli kertoa ja saada tämä salaisuus pois minun sydämeltäni. Pelottaa mutta silti jotenkin tietäisin, ketkä oikeasti minusta välittää tälläisenä kuin olen. Mutta taidan olla vielä liian heikko. Minulle on opetettu, että kaikkea mitä haluaa ei saa. Pelkään, että minut tuomitaan ja että tärkeät ihmiset vain katoavat minun elämästäni. En tiedä onko he niin tärkeitä, jollei minua ymmärrä? Silti.. En tiedä kelle kertoa, kuka minut hyväksyisi ja ehkä olisi tukena. En edes tiedä miten kertoa? Sanoako vaan vai? hmmm...
Välillä tuntuu, että tämän asian kanssa olen täysin hukassa. Luen muiden kirjoituksia siitä elämästä, kun he elävät omaa elämäänsä. Heillä on oikeat ystävät ja mikä tärkeintä joku tärkeä ihminen elämässään, jota voivat rakastaa. En tiedä mikä minuun on mennyt. Onko se syksyn melankolisuus vai välinpitämättömyys muita kohtaan, mutta jotenkin aamuisin ja iltaisin olen miettinyt kuinka hienoa olisi jakaa ne hetket jonkun kanssa. Sen hetken juuri ennen kuin nukahdan ja hengitän, tai sen kun avaan silmäni enkä olisi yksin. Sen hetken kun nauran yksin tai sen kun itken. Jotenkin nyt vain kaipaan jotakuta elämääni jakamaan sen kanssani.
No pahinta on ensimmäiseksi löytää se ihminen. Olen ujo kuin mikä enkä edes tiedä mistä aloittaa. Olen epävarma ja huono itsetunto ei auta minua edes kokeilemaan. Voi kun olisi joku joka potkisi minua eteen päin ja auttaisi. Välillä on vain niin raskasta lentää omilla siivillä ja yrittää. Ehkä eniten pelottaa, jos koitan ja epäonnistun. Onko parempi edes yrittää kuin vain antaa olla? Kuka sen minulle kertoisi sellaisilla sanoilla, joita uskoisin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti