 |
| Who could tell me when this edless loneliness will end? |
maanantai 21. maaliskuuta 2011
On vaikea siivillä nousta.
Painaa sydäntäni kivi,
iso kuin vuori.
Sattuu minuun,
kuin selkään ammuttu nuoli.
Hauraat siivet, lumivalkoiset,
Kohti taivasta nostan.
Vaan voimat ei riitä,
Sen itselleni vielä kostan.
Lennä, lennä,
mä itselleni toistan.
Silti en usko,
heikkouttani voitan.
Suljen silmäni mä ikuisesti.
Tulkoon talvi,
Nuku hyvin,
Mä sanon sulle hyvästiksi.
En kevättä kaipaa,
mä liioinkaan.
Ikuisesti toivon,
nukkuvan unta vaaleaa.
Tuli kevät, jäi talvi taa.
En herännyt mä uudestaan.
iso kuin vuori.
Sattuu minuun,
kuin selkään ammuttu nuoli.
Hauraat siivet, lumivalkoiset,
Kohti taivasta nostan.
Vaan voimat ei riitä,
Sen itselleni vielä kostan.
Lennä, lennä,
mä itselleni toistan.
Silti en usko,
heikkouttani voitan.
Suljen silmäni mä ikuisesti.
Tulkoon talvi,
Nuku hyvin,
Mä sanon sulle hyvästiksi.
En kevättä kaipaa,
mä liioinkaan.
Ikuisesti toivon,
nukkuvan unta vaaleaa.
Tuli kevät, jäi talvi taa.
En herännyt mä uudestaan.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
ja ehkä se..
.. Miksi usein on vaikeaa sopia tai solmia mitään on oma ajatus siitä, kuinka pelastaa se toinen mieheltä, joka ei ole toisen arvoinen. Ainakaan fyysisesti. Oma epävamuus siis potkii pois ne pienetkin mahdollisuudet, joita elämä kuljettaa joskus eteeni. Weird. Joskus tartuin ajatukseen, ettei se ole minulta pois jos en kelpaa. Mutta onko se näin. Entä pelottaako se, että sinut jätetään tai se, ettet sitten kelpaakaan. Jos toinen sanookin ei. Ei missään nimessä. Sori. Entä jos näet sen pettymyken hänen silmistään. Onko elämää helpompi elää siinä toivossa, että voisit joskus kelvata, kun siinä että joku sen sinulle sanoo, että et olekaan tarpeeksi hyvä. Ja totta kai ajattelematta yhtään sitä, että entä jos hän sinusta välittääkin.
Syysmyrskyssä.
Katson silmilläni kirjoitustasi, kuuntelen, kuinka koneen tuuletin puhaltaa. Tunnen sormenpäiden alla kirjoitukseni, se herättää minussa surua ja vihaa. Vaipuu mieleni alas pimeään, ovat jokainen kirjain toistaan mustempi. Raskaampi. On sydän särkynyt, en uskalla enää tuntea. En edes vaikka kosket minua ja äänesi katooa ikuisuuten. Vaikka hymyilet minulle, en näe sinua, vaikka kädelläsi silität minua on ihoni sinun vihollisesi. Ja et tiedä, mitä minä sisälläni tunnen.
Kuohuu meri syysmyrskyjen runtelemana. Ne voimistuvat päivä päivältä tehden yhä enemmän tuhoa. Kuljettaa aavemainen vesi rantaan kaukaisuudesta muistoja ja tarinoita, joita yksikään ääni ei enää osaa sanoa, ei kertoa. Tunnen aallot sisälläni, runtelee ne sydämeni. Sieluni palelee kylmässä syystuulessa, joka on äänetön. Niin hiljainen viha kasvoi sisälläni. Niin hiljaa, mutta niin voimakkaaksi.
Enää en muistanut sinua, kävelit ohi, en tunnistanut. Emme katsoneet silmiimme, hymyilleet niin kuin silloin auringon häikäissessä silmiämme ja kun puhuimme käsillämme ihomme kautta. Mutta aika paransi haavani, laski aallot meren, sydämeni pumppasi taas kovaa ja voimakkaammin. Palasi kaipuu ja lämpö ja sinä keväänä odotin jäiden lähtöä. Juoksin rantaviivaa ja keräsin palasia muusta maailmasta. Kosketin ja katsoin niitä ja etsin tarinaa. Omaa tarinaai.
Kuohuu meri syysmyrskyjen runtelemana. Ne voimistuvat päivä päivältä tehden yhä enemmän tuhoa. Kuljettaa aavemainen vesi rantaan kaukaisuudesta muistoja ja tarinoita, joita yksikään ääni ei enää osaa sanoa, ei kertoa. Tunnen aallot sisälläni, runtelee ne sydämeni. Sieluni palelee kylmässä syystuulessa, joka on äänetön. Niin hiljainen viha kasvoi sisälläni. Niin hiljaa, mutta niin voimakkaaksi.
Enää en muistanut sinua, kävelit ohi, en tunnistanut. Emme katsoneet silmiimme, hymyilleet niin kuin silloin auringon häikäissessä silmiämme ja kun puhuimme käsillämme ihomme kautta. Mutta aika paransi haavani, laski aallot meren, sydämeni pumppasi taas kovaa ja voimakkaammin. Palasi kaipuu ja lämpö ja sinä keväänä odotin jäiden lähtöä. Juoksin rantaviivaa ja keräsin palasia muusta maailmasta. Kosketin ja katsoin niitä ja etsin tarinaa. Omaa tarinaai.
torstai 17. maaliskuuta 2011
Herää, huutaa kevät..
Kukkaset ja mehiläiset, jotka viime syksynä katosivat, heräilevät hitaasti, mutta varmasti. Lämmittää aurinko asfaltin pintaa, tekee lumi ja jää pieniä puroja, jotka tieltä suistuvat ojien suurin virtoihin. Puen päälleni t-paidan, shortsit ja vaikka ulkona on vielä pakkasta laitan kengät jalkaani ja lähden ulos. Kylmä tuuli puhltaa jalkakarvani pystyyn, mutta lämmin kevätaurinko silittää hiuksiani. Poskipäitä ja käsivarsiani. Herää muu maailma ympäriltäni samalla, kun luonto pyyhki raskaan lumen päältään. En näe vielä vihreää, mutta voin kuulla jo tuulen puhaltavan etelästä ja voin nähdä, kuinka aurinko kaartaa korkeammalla. Joka päivä pikkuisen ylemmäs kiipeää hän. Ja niin pienen hetken katson luontoa ja voin tuntea sen tuoksun nenässäni ja nähdä kaiken harmauden alla sen kauneuden, joka odottaa oikeaa hetkeä puhjetakseen kukkaan. Ja se hetki kiitää lujaa ohitseni ja niin kuin levoton mieleni katoaa aurinko pilvien taakse. Ja katoan minäkin. Kerääntyy rinnalleni pieniä hikipisaroita, kun istun nojatuolissani ja katson ulos. Ne liikkuvat kohti lantiotani, putoaa hiljaa lanteiltani tuolille ja katoavat.Niin tulee kevät, en voi sitä estellä, en työntää pois, mutta samoin kuin tyhjät koivunoksat roikun minäkin elottomana.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
"Kohti ääretöntä ja sen yli" - Buzz Lightyear - Toy Story
Eksyin sattumalta blogiin, joka puhuu elämän järjestykseen laittamista, pohtii kuinka voisimme suunnata elämämme kohti parempaa ja ehkä sen yli. Kun tuntuu, että todellisuus potkii päähän suosittelen lukemaan edes muutaman rivin hänen blogiaan ja kohta huomaat, ettet pääse irti ja sisälläsi herää pieni toivon kipinä. Enjoy, I hope!
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Katsoo universumi minua kieroon..
On maailmankaikkeus loputon, on tähdet täyttänyt taivaan ja jatkuu ulapan viiva horisontissa ikuisuuteen. Ei pysähdy aika koskaan, ei katoa pilvet, vaan ne vedeksi muuttuvat ja palaavat. Universumin galaksien tuolla puolen jatkuu pimeä tyhjiö, jota täyttävät muiden aurinkokuntien salaisuudet. Niin loputon. Niin kaunis ja eloton.
Kävelen tietä tietämättä mihin se minua kuljettaa ja jos en pyshdäy palaanko aina uudelleen siihen pisteeseen, josta lähdin. Entä jos käännyn risteyksestä väärään suuntaan eksynkö maailmaan ja unohdan itseni ja se unohtaa minut. On aika ottaa askel, kävellä ja vaikka minua pelottaa, on otettava riski ja toivottava, että opastusmerkit ovat pystytetty risteyksiini. Että ne näyttävät oikean suunnan ja yöllä valaisevat pelokkaita askeliani.
Kun elät ja kuljet matkaasi yksin tuntuu, että maailmankaikkeus katsoo sinua kieroon. Tuntuu kuin elämänvirta valuu ohitseni sellaisella vauhdilla, että siihen on mahdoton hypätä kiinni. Mahdoton edes kokeilla napata pienestä kahvasta ja roikkua mukana. Kun katsot maailmaa lasiesi läpi tunnet yhä voimakkaammin olevasi vanki, elämäsi orja, joka kävelee tietä siellä, missä muut eivät sinua näe. Ja kun tulee hetkiä, että voisit vain hypätä virran vietäväksi näet ne kasvot ja ne ihmiset elämän iloneen ja ne kaikki ovat sankareita, putoat juuri ennen tien reunaa ja löydät itsesi yhä syvmmältä ja yhä pimeämmältä polulta. Ja kun heilutan käsiäni ja huudan apua, ei ojenna ketään kättäänsä vaan yksin joudut kiipeämään seinää ylös takaisin siihen pisteeseen, josta silloin lähdit. Ja toteat olisiko aika luovuttaa ja tyytyä siihen, mitä maailmankaikkeus sinulle antaa.
Kävelen tietä tietämättä mihin se minua kuljettaa ja jos en pyshdäy palaanko aina uudelleen siihen pisteeseen, josta lähdin. Entä jos käännyn risteyksestä väärään suuntaan eksynkö maailmaan ja unohdan itseni ja se unohtaa minut. On aika ottaa askel, kävellä ja vaikka minua pelottaa, on otettava riski ja toivottava, että opastusmerkit ovat pystytetty risteyksiini. Että ne näyttävät oikean suunnan ja yöllä valaisevat pelokkaita askeliani.
Kun elät ja kuljet matkaasi yksin tuntuu, että maailmankaikkeus katsoo sinua kieroon. Tuntuu kuin elämänvirta valuu ohitseni sellaisella vauhdilla, että siihen on mahdoton hypätä kiinni. Mahdoton edes kokeilla napata pienestä kahvasta ja roikkua mukana. Kun katsot maailmaa lasiesi läpi tunnet yhä voimakkaammin olevasi vanki, elämäsi orja, joka kävelee tietä siellä, missä muut eivät sinua näe. Ja kun tulee hetkiä, että voisit vain hypätä virran vietäväksi näet ne kasvot ja ne ihmiset elämän iloneen ja ne kaikki ovat sankareita, putoat juuri ennen tien reunaa ja löydät itsesi yhä syvmmältä ja yhä pimeämmältä polulta. Ja kun heilutan käsiäni ja huudan apua, ei ojenna ketään kättäänsä vaan yksin joudut kiipeämään seinää ylös takaisin siihen pisteeseen, josta silloin lähdit. Ja toteat olisiko aika luovuttaa ja tyytyä siihen, mitä maailmankaikkeus sinulle antaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)