Unisuhde

Onko unta tää,

hän miettii.

Ja kietoutuu vilttiin.

Pelkään että herään,

menetän,

ja tavari kerään.

Sen erään,

jaloista pahoista.

Juoksen alta,

tuntuu niin kamalalta.

Epäillä ei saisi.

Mut kuka kertoo,

ja neuvoo.

Mistä tiedän,

että tää on totta,

ei unta onnetonta?!

Otanko riskin,

ja pelästyn.

Jos menetän sut,

sä unohdat mut.

Ja tuntuu, et kaikki tää.

On unta häilyvää.

Eniten pelkään,

se puristaa selkää.

Et sanot näin,

melkein käsikkäin.

Ja katsot silmiin,

kuiskaat,

ja vastuusta luistaa.

Koitat, mut sanon:

"Kerro mulle,

tai suutun sulle."

Sä painat pään,

alas, et silmiä nää,

Mä mietin,

jo lopeta tää.

Tiedän mitä sää,

haluat sanoa,

Älä mua,

itkemään pakota.

Joskus toinen,

on kuin kesäsade.

Kuin pieni harmaa made,

Joka unohtuu,

Kuin kukkakin lakastuu.

Ja vaikka hetki,

sitä oli,

Menee tovi,

et pääsen susta,

yli, poistuu varjo musta.

Antaa sade elämän,

kasvaa koivukin,

antaa laululle sävelmän.

Ja joskus rakkaus,

vaik olis millanen pakkaus.

Sammuu ja katoaa,

sitä pelkäämmekö,

et sydän hajoaa?

Vai et toinen vaan katoaa.

Kuin puu metsän,

hiljaa lahoaa.

Syksyisiä tähdenlentoja.

On taivas hiljaa sammunut ja pienet tulikärpäset avaavat silmiään. Syksyinen tuoksu pyörii ympärillä, se kuiskii metsän siimeksessä ja huokaa mereltä päin. Taivas syttyy, kuin juhannusyön merenranta pieniin valopalloihin. On avaruus taas herännyt eloon ja minä, pieni ja ujo poika, istun kalliolla odottamassa syystaivaan tuovan toivomuksia ja unelmia. Katson tyhjyyteen hiljaa ja huokaan, kuin sumutorven ääni meren takaa kaikuu hiljaisuus sen ympärillä. Pimeyteen takertuu kaupungin huokauksia ja ihmisten levottomia jalanjälkiä. Yö taittuu pimeään, vaikka taivaanrannan takaa näkyy vielä muutamia karkuun juosseita punaisia säteitä, jotka eksyvät rannan ja taivaan välissä. Ja mietin, kuinka pieni ja merkityksetön olen tämän maailmankaikkeuden ympärillä. Kuinka merkityksettömiä ovat murheeni ja suruni, kuinka moni niitä ei kuule. Kuinka moni niistä ei välitä. Kiitää satelliitti taivaankaarta vasemmalta oikealle. Vaikka se on pieni ja melkein näkymätön ymmärrän, millainen tarkoitus sillä on. Vaikka en sitä näe, en tunne, se on osa minua ja minun elämääni. Ehkä en tiedä sitä, ehkä en huomaa, mutta kun katson sen viettelevää liikkumista mustan kankaan pinnalla ymmärrän, kuinka, niin kuin minäkin, se kulkee omaa reittiään, joka sille on joskus kirjoitettu. Ja jokainen liike, joka senttimetri taivaankannen päällä on sen tarkoitus ja tehtävä. Väillä se saattaa himmetä ja välillä taas kirkastua, kunnes sen aika on ohi, se on kadonnut kellastuneen metsän taakse ja unohdan sen.

Suljen silmäni ja kuiskaa kuu, silittää syksyinen tuuli hiuksiani! Ajattelen, että minulla ja tuolla taivaan matkaajalla on jotakin yhteistä. Uskon, että polkuni, jokainen askel, on ennalta kirjoitettu. Ja vaikka astun tieni ohi, on päämääräni ja kohtalo sama, niin kuin on lintujen matka kohti etelääkin. Ja kun tähdet hehkuvat, syttyy silmiini pieni valonkajo. Uskon, että vastoinkäymisetkin ovat osa tätä suurta matkaa, joka vuosia sitten minulle kirjoitettiin ja johon minut synnytettiin. Ja vaikka itkisin, tietäisin sen olevan osa tätä kaikkea valmista tarinaa, joka minun pitää kirjoituksista muuttaa todelliseksi. Vaikka et olekaan vielä vierelläni tiedän, että sinäkin näyttelet siinä suurta osaa. En tiedä, mikä on roolisi. Se selviää vain jatkamalla, lukemalla kappaleita loppuun ja uskaltamalla vain elää. Ehkä loppuni on surullinen, ehkä onnellinen. Mutta tiedän, että sitä ei minulle voi kukaan kertoa.

Totuus!

Niinä iltoina, kun sinä vastasit. Hymyilin. Niinä iltoina, kun kirjoitit. Naurahdin. Niinä öinä, kun uneni valloitit, olin pirteä. Niinä päivinä, kun ajattelin sinua, olin onnellinen.

Mutta niinä kertoina, kun peiliin katsahdin, näin surua. Sinä hetkenä, kun katsoin taivaalle, tunsin pelkoa. Jos annat itsellesi, oikeuden onneen. Etkö pelkää että, menetätkin kaiken. Onko parempi koittaa, ja anteeksi antaa. Vai unohtaa ja jättää, yksinäisyyden kantaa. Ottaako riskin vai olla pelkuri? Näitä kysyy myös, moni peluri. Ei onnen sanoja, voi kukaan kirjoittaa. Ne pitää elää läpi, tunteiksi sanoittaa. Jos aamulla toinen, sun vierellä lepää. Älä epäröi silloin, ohjeet kerää. Laita muistiin, katso kasvoja toisen. Kuuntele häntä, kertoa voit sen. Sisällä tuntuu, mahassa pistelee. Ajatus katoaa, sanat taistelee. Voiko ääneen, sanoja sanoa. Ettei ne meidän, välistä katoa. Ehkä elämä on, vain iso riski. Ei auta juosta, paeta miksi. Jos syytä et sä, löydä päästä. Elä elämääs, nauti joka säästä. Huomenna kaikki, saattaa kadota. Haudan lepoon, sinäkin vajota.

Ristiaallokossa..

En tiedä mihin suuntaan laivani keula näyttää. En tiedä, mistä tulen ja mihin olen menossa. Risteilee ajatukset, hyvän ja pahan välissä. Ja pelkään, että se pieni hyvä, se asia joka on minut saanut pitkästä aikaa hymyilemään, tulee katoamaan elämästä. Ei - nyt ei ole hyvä olla, ei. Kuin seisoisin merellä pienelle kivellä tietän, että en pääse pakoon, en saa otettua askelta ja jos otan tiedän, että hukun. En tiedä mitä pitäisi ajatella ja miten pitäisi käyttäytyä. Mitä pitäisi tehdä asioille, jotta jaksaisin taas kävellä eteen päin. Vaikea on tunnustaa, mutta olen vain jotenkin niin loppu ja rauhaton. Valmis luovuttamaan, ehkä valmiimpi kuin ennen. Tunne on kauhea ja pelottava. Ehkä se johtuu väsymyksestä, vaikka tiedän olon todellisen lähtökohdan ja syyn. Ja tiedän, että se syy ei katoa, ellen tee asialle jotakin.

Voi Luoja, miksi elämä on vain näin vaikeaa ja raskasta?



It is my secret.

"Today must have been one of the strangest days
Some would say that you won’t find love that way
The best days are not planned by common sense
By lack of time
You just happen to be where everything feels fine

It’s a new secret i have found

From today i'll change my priorities around
I’m no longer in command, and people say
I’m off solid ground and you're to blame
But they don’t understand, people never do
It's confusing, i don’t expect them to

It’s a new secret i have found

Today must have been one of the strangest days
I found a place where i could stay
And people say that it will kill me,
But they don’t understand
People never do, but it makes sense to me
To be senseless to change my plans for you

It’s a new secret i have found

And i'm off solid grounds for you."

Minä ja Sinä..

Peilistä heijastuu kuvani ja katselen sitä päivästä toiseen. Ei yli olkapääni ilmesty toisia kasvoja. Yksinäisyys kuiskaa läpi pienen huoneistoni. Vain omat askeleeni kaikuvat ohuiden seinien harmailta pinnoilta. Olen olemassa, siinä, mutta tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotakin. Kuin olisin varjo, joka ei heijastu auringon paisteeta, ei kylmästä kuun valosta. Se kun kaipaa jotakuta, häntä, jota ei vielä tunne, on masentavaa ja ylitsepääsemätöntä. Se kun kaipaa muuta kuin pelkkiä arkisia askareita päivästä toiseen.

Usein mietin, miksi olen yksin? Ehkä en etsi seuraa tarpeeksi ahkerasti, enkö ole sellainen, jota hän etsii tai sellainen, joka baarin valopilkun jälkeen seuraa häntä kotiovelle, emme sano sanaakaan ja suljen oven perässäni. Onkohan maailmassa ihmistä, joka alusta loppuun silittää vain omia hiuksiaan, kuiskaa omia sanoja hiljaa itselleen ja toteaa Game over? Vai onko nämä ajatukset vain päättömiä ja typeriä ajatuksia ikuisen ajatusvirran linjakkaassa solassa?

Kun kävelen kadulla ja katselen ohi kiitäviä kasvoja, ihmisiä ja pariskuntia. Perheitä ja koiranomistajia. Mietin mikä minut heistä erottaa. Mikä tekee minusta erilaisen ja miksi minä en ole vielä löytänyt sitä kuuluisaa yhtä ja oikeaa. Mietin, että en voi itselleni mitään, olen tälläinen enkä miksikään muutu. Ei silmäni kipinöi sen enempää, ei nauruni kuulu yhtään kauemmaksi eikä kehoni muutu tästä muodosta, johon se kauan sitten syntyi. Onkohan maailmassa ihmistä, joka näkee minut sellaisena, jona herään hiukset pystyssä, suljen illalla oveni silmäpussit tummina ja raajat väyneinä ja silti toivoo, että kumpa tuo harjaisi hiuksensa minun kammallani, nukahtaisi minun viereeni ja juttelisi kanssani lähikuppilan pienen ja hämärän pöydän ääressä, kunnes molempien kahvit ovat väljähtyneet.

Liian kauan kestänyt yksinäisyys ja suuri halu löytää joku, jota rakstaa, syövyttää pahoja ajtuksia, leviää hitaasti kuin syöpä ja loppujen lopuksi sulkee minut säälittävään tummaan ajatukseen loputtomasta elämästä vailla elämänkumppania. Se, että olen homo, ei tee asiasta karvaakaan helpompaa. Se, etten ole elokuvan sankari, ei anna minulle tuumaakaan enempää luottamusta omasta erikosiuudesta ja siitä, että olen omalla tavallani hyvä ja haluttava. Kun ei osaa enää arvostaa itseään, voiko odottaa, että joku muu tekisi sen puolestasi?

Voimmeko siis syyttää yhteiskuntaa ja sen luomia paineita siitä, ettemme uskalla ottaa riskejä. Että pelkäämme pettyvämme ja siksi luulemme, että on helpompi luovuttaa, kuin yrittää. Luovuttaminen ja sen tiedostaminen on pirun vaikeaa. Ainakin sellaiselle ihmiselle joka jaksaa illasta toiseen haaveilla ja salaa toivoa. Katsoa peiliin ja salaa uskotella itselleen olevansa vielä sellainen, jonka joku joskus ottaa ja lukitsee syvälle sydämeen. Olemmeko todellisuuden vankeja ja pelkäämme rikkoa rjoja, joita yhteiskunta salaa, mutta varmasti punoo harteillemme. Olemmeko kaikki loppujen lopuksi samanlaisia. Pieniä poikia ja tyttöjä pelkoinemme ja suruinemme?

Totta - ei tarinoita..

Usein on vaikea kirjoittaa todellisuudesta. On helpompi uppoutua unelmiin ja toiveisiin. Helpompi kirjoittaa surusta ja vihasta. Epätoivosta ja masennuksesta. On vaikea näyttää, kuinka syvät haavat sydämeni pintaan on viilletty, kuinka aika ei niitä ole parantanut. Puhua kävelystä sillan kaiteella tai tanssista junaradalla. On helpompi hymyillä, kuin selittää. Helpompi hiljentyä kuin katsoa silmiin ja itkeä. On vaikea pukea sanoiksi niitä tunteita, joita käyn läpi jokaisen hetken ilman, että ketään kuiskaa korvaani "everything gonna be okeyh" ja rutistaa niin lujaa, että sydämeni lyö samaan tahtiin kuin hänenkin. On niin vaikea kertoa, kuinka raskasta elämäni on ilman, että minut tuomitaan. Ilman että käteni sidotaan ja heitetään susille. Ja niin, että hänkin istuu tuolille ja kuuntelee, ei keskeytä vaan nyökkää ja silmillä silittää minun kalpeita kasvoja. Ymmärtää, mutta ei esitä tietävänsä. Pitää kädestä, mutta ei jätä hädässä.

On tarinoihin ja runoihin helppo ripotella pieniä palasia rikkoutuneesta sielusta. Voi sitä kutsua mielikuvituksen tuotteeksi, vaikka todellisuudessa joka toinen sana kertoo jotakin sinusta. On helpompi puhua huomisesta, kuin itkeä omaa menneisyyttä kesäsateen koputellessa vanhaa peltikattoa. On niin vaikea itkeä kyyneleitä, kun sisällä ei enää tunne, ei satu sydämeen ja kun tuntee, kuinka pieni ja viaton sielu on luovuttanut ja makaa hiljaa sinun vierelläsi. Äänettömänä, elottoma. Niin helppoa on vain katsoa hiljaa repaleista taivaankantta. Ja vaikka toisin väitetään, on vaikeampaa luovuttaa kuin yrittää. Luovuttaa ja nostaa punaiset ranteet pesualtaan päälle, katsoa omiin silmiin peilin naarmuisesta pinnasta ja kysyä, Olenko valmis? Ja jos näet silmissäsi vielä sen pienen ja heikon valon, lasket partateräsi ja huokaat syvään. Ja huomaat olevasi edelleen liian heikko. JA voit vain pyytää anteeksi.

On helppo kirjoittaa tunteistaan, kun tietää, ettei kukaan näe sinua. Ei näe väsyneitä silmiä, ei alituiseen täriseviä käsiäsi tai levottomasti liikkuvia jalkojasi. Ei kuule he ääntäsi, huomaa heikkouksiasi ja niin helppo on jättää sanomatta sanoja, jotka sinua eniten satuttaa. Voit antaa itsestäsi kuvan, sellaisen jonka haluat, ja silti pitää kaiken sen mitä haluat piilossa. Etkä näe vihaisia katseita kadulla, et surullisia taputuksia tunne selässäsi tai kuule päättömiä lupauksia ja unohdettuja rohkaisuja.

Jos kirjoittaisin tähän kaiken, mikä minua nyt satuttaa, mikä minusta tekee heikon ja mikä estää minua elämästä uskoisin, ettei monikaan näkisi minua. Vaikka olen voimaton ja kalpea, palaa sisälläni vielä se pieni kipinä. Vaikka näytänkin elävän ja nauttivan, pienen liekin sydän on lyhyt ja kapea. Ja se, että en osaa antaa minua sinulle, tekee minusta heikon. Ja se tekee minusta niin surullisen.

Sosiaaliset, fyysiset ja psyykkiset paineet.

Yhteiskunta, oletko hukannut järjen raiteet?

On vain totta, eikä sitä ole kieltäminen, että jokainen meistä etsii sitä ihanne ihmistä vierelleen. Jokainen toivoo, että olisit tälläinen ja ei ole kieltäminen, että tietyt asiat, joita minäkin omistan, ei kuulu niin ihmisen hyviin ominaisuuksiin. Niitä ei voi piilottaa, eikä niitä voi antaa anteeksi. Niitä ei olla näkemättä eikä niitä voi unohtaa. Ja se kun katsot toisia ja ajattelet, kumpa olisin tuollainen eikä vastaasi kulje sellaista persoonaa, jota et kadehtisi. Se on oman mielen vika, epäkohta, mutta valitettavasti jokaisessa hetkessä mukana. Se katsoo ja muistuttaa sinua arjessa, irvistää peilistä ja huutaa jokaisen kuvan ja mainoksen ihmisestä. Vaikka sanoisivat minulle, että olet vikoinesi omalla tavalla täydellinen, ei se vain helpota. Se ei luo tunnetta, joka lämmittää. Se on vain toisen ihmisen sanoja, jotka kaikuvat tyhjyyteen heti, kun astut ovesta ulos. Kukaan ei ole täydellinen, mutta entä jos sinäkään et pidä itseäsi täydellisenä. Miten silloin voit uskoa, että olisit jollekin toiselle ihmiselle elämän tärkein asia. Se jota hän rakastaa ja jota vaalii kaikella kunnioituksella ja voimalla. Miten voitkaan, koskaan tuntea olevasi erityinen ja jonkun toisen koko maailma? Kun siihen löydän reseptin, se minulle kirjoitettakoot!