En tiedä onkohan miesten kuukautiset vai taas se perus aika kuukaudesta, mutta mielialat heittelevät kyllä laidasta laitaan. Hassua itkeä ja nauraa samaan aikaan. Olen todennut, että pitäisi ehkä puhua jonkun ammattilaisen kanssa, vaikka vielä en ihan kolkuttele hämärän rajamaita, enhän?
Eniten mieltä nyt taitaa varjostaa ajoittainen epätoivo omasta itsestään. Se taitaa olla monella se ongelma, ettei löydä tapoja, ei sanoja tai ymmärrä omaa kauneuttaan. Jotenkin kaipaisin jonkun sen sanovan, vaikka toisaalta se tuskin muuttaisi mitään. Pitäisi vain itse ymmärtää ja sisäistää se asia. Joko niin, että olenhan minä komea tälläisenä tai surullisena todeta, että olen ruma kuin se musta ankanpoikanen ja unohta kaikki muu. Mutta se, kun joutuu tasapainottelemaan pienellä nuoralla ja arpomaan kumpaan suuntaan putoaa. Minulle tärkeintä on vastaukset ja niiden ymmärtäminen. En välitä jos olen komea tai ruma, kunhan sen tiedän. Tämä on ehkä se kysymys johon ikinä en tule saamaan sellaista vastausta johon luottaisin. Johon voisin uskoa ja epäilen, ettei kukaan tule koskaan olemaan niin rehellinen, että voi totuuden kertoa. Eihän?
Tästä varmaan johtuu myös nämä tietyt olotilat ja se, että kuinka suuresti olen kaivannut parisuhdetta. Sitä toista ihmistä vierelleni. Olen miettinyt, että kaipaanko minä ihmistä siksi, että voisin rakastaa ja olla onnellinen vai siksi, että tiedän kelpaavani? Onhan minulla tunteet ja ihminen luotiin elämään laumassa. En väitä, että en voisi elää onnellisesti vailla epäluuloa tai epäilystä toisen ihmisen kanssa, mutta onko tällä hetkellä tarkoitusperäni oikeat? Sitä en tiedä.
Sitten kun eteeni tulee mahdollisuus ehkä koittaa onneaan, ehkä löytää se oikea tuntuu, että peräännyn. Pelkään ja alan epäillä. Katson peiliin ja "tiedän", etten ole hänellekään tarpeeksi hyvä, vaikka en edes tiedä miltä toinen näyttää. Millainen ihminen toinen on ja mitä hän haluaa. Voi olla, että hän osaa katsoa ohi virheideni ja ahdistukseni, kaikkien epäluulojeni yli ja ymmärtää. Tuntea minun tunteeni ja tietää, miten suuria asioita ne minulle ovat. Mutta miksi minä epäilen toista, kun en voi edes itseeni uskoa? Onko oikein lupailla ja maalailla kuvia toiselle, vaikka hän joutuukin kärsimään minun epävarmuudestani?
Usein mietin hiljaa itsekseni, että etsin sitä omaa tilaa ja omaa paikkaa ja koitan parhaani mukaan saada omat asiani sellaiseen tasapainoon, että voin jatkaa normaalia elämää ilman näitä minun itseni kehittämiä epäluuloja. Että voin katsoa toisen silmiin ilman, että mietin sisälläni minun silmiäni. Että voin nauraa toisen sanoille ilman, että mietin omaa hymyäni. Mutta niinä hetkinä, kun päätän hoitaa omaa itseäni tunnen, kuinka kaipaankaan toista. Kuinka haluankaan jonkun kanssa jakaa murheeni ja iloni ja kuinka paljon kaipaankaan toisen kosketusta ja hänen sanoja. Kuinka suuresti haluan, että illan pieninä tunteina minun ei tarvitse nukahtaa yksin, vaikka hän vierelläni ei lepäisikään. Se tunne, kun tietää, että toinen ajattelee sinua. Se tunne, kun heikoimmalla hetkelläsi hän sinulle soittaa ja se, kun olet antanut itsesi hänelle kokonaan ja hän sen hyväksyy. Sitä tunnetta en voi vain jättää alle murheideni. En vain osaa olla kylmä ja kova.
