Niit juttui, niit ajatuksii..

Oon ollut mä poissa,
anteeksi siitä.
Viestejäs lukee en
jaksanut oo niitä.
On ollut vaikeeta,
ja heikkoa.
Itkenyt oon mä,
Ilman toivoa.

Joskus tuntuu,
et syytä jatkaa.
En löydä mä täältä,
ees omaa matkaa.
Mä anteeksi pyydän,
kaikilta heiltä.
Jotka joskus on mut,
löytänyt tieltä.

Vaik kertoa en voi,
mikä mua satuttaa.
Toivon et sä ainakaan,
haluu mua kadottaa.
Kun tukea tarvis,
Ei sitä löydy.
Se pahentaa vaan,
se näkyy näis arvis.

Välil tuntuu,
et sanat nää.
Ne katoo ilmaan,
ne tyhjiks jää.
Mut älä sä mieti,
murheita näitä.
Ei johdu tää susta.
vaan pelkästään musta.

Olin myöhässä,
kun taakseni katsoin.
Tiesin et mä,
taakkani kannoin.
Mut tuntuu nyt,
et helpottaa,
seison sillalla,
mua pelottaa.

Anna anteeksi,
emmä pahalla.
Mut onnea en saa
ees rahalla.
ja kun katon itteäni,
huomaan sen.
Ei oo enää toivoo,
haluu jatkaa en.

En pysty kantaa,
elämä satuttaa.
On helpompi vaan,
kaikki unohtaa.
Kuulen äänen,
valo katoaa,
Nousen ylös
mun elämä hajoaa..

Siis pyydän mä hei,
älä unohda.
Kaikki tää paska,
oli vaan niin raskasta.
Jos suru jää,
kato ylös päin.
mä pilvellä istun,
ja niin yksin jäin...

------------------

Mut älä pelkää,
tää tekstii on.
En ajatellut,
olla peloton.
Kun aamulla herään,
mä mietin taas.
Onko tää elämää,
vai fantasiaa.

------------------

HT- Hyvästi!

Kuinka paljon voikaan sattua,

kuinka kauan jaksaa itkeä?



And then everything was over.

After a long day I wanted only to sleep. I wanted to jump on the bed, take my soft blanket and forget all the shitti things happend. I felt so fucking bad that day. I felt like everything was against me. I tried to find a way to solve my problems but like always, I knew there isn´t any. Not even one small light end of the tunnel of unending sadness. And the feeling put me crying so hard I didn´t know if I ever be able to laugh. To smile without feeling inside of my black hearth. And that day sun was dark and the night as black as death. Me, just a weak soul in my empty life. Life, like a place with darkness.

Empty soul..

Mitä pitäisi tehdä, kun se viimeinen toivo katoaa, etkä enää löydä elämällesi suuntaa. Mitä pitäisi tehdä, kun tunnet menettäneesi kaiken ja tiedät, mitä et voi enää takaisin saada. Ei kyyneleet enää helpota, ei huudoissasi ole enää tunnetta. Olet niin tyhjä, että kadulla et enää näe omaa varjoasi. Ja tajuat, ettet enää välitä..



Toivomuskaivo

Jos omistaisin lantin, kiiltävän ja hopeisen. Ja jos löytäisin toivomuskaivon niin salaisen. Heittäisin lantin, sen vähäisen ja ainoan. Ja toivoisin mä onnen mahtavan. Kun rikkoo lantti vedenpinnan, suljen mä silmäni. Toivon, että oisit siinä, mun rakkaani. Aamulla en muuta toivo, kun vain sinut siihen viereeni. Vain me kaksi, sinä ja minä, oi rakkaani. Mut illalla kun loppuu usko, etsin lantin hopeisen. Laitan vettä lasiin ja sen sinne kastelen. Yöllä näen unta ihanaa. Mut todellisuus on mulle, surullista ja sitäkin karumpaa. Ei toimi lantti, on vesi haihtunut. Mut pitää vain yrittää, mä en nyt lannistu.



Päivät, kuukaudet, vuodet.

Ja silloin en puhunut viikkoon kenenkään kanssa. Suljin puhelimen, sammutin kämpän valot ja lukitsin etuoven. Niinä päivinä olin yksin. Ja niinä päivinä opin tuntemaan itseni paremmin, kuin tunsin vuosien jälkeen. Ja tunsin, kuinka hauras ja heikko elämä on, kuinka katoavaa on aika jalanjäljissämme. Kuinka katoavaa on hengitys pakkassäässä ja kuinka surullista on syntymän ja kuoleman välinen aika. Ja silloin päätin valaa jälkeni sementtiin ja toivoa, että joku vielä joskus näkisi jälkeni. Ja joku vielä muistaisi minut.